Plaza

Itä-Timor

Viiden päivän moottoripyöräkierros Itä-Timorissa tarjoaa upeita maisemia ja jännittäviä kokemuksia.

1. päivä

Tie Dilistä itään oli hyvässä kunnossa. Tien laitaa koristavista autonraadoista huolimatta käänsin kaasua ja nautin kovan vauhdin virkistävästä vaikutuksesta. Kilometrit taittuivat nopeasti ja saavuin Baucauhun puolenpäivän aikoihin. Valitsin risteyksessä väärän tien ja päädyin ensin Baucaun New Towniin, joka näytti lähinnä Ossuun johtavan tien risteykseen kasaantuneelta aaltopeltislummilta. New Town oli sanalla sanoen surullista katsottavaa. Ihmettelin, miten kukaan voi pitää Baucauta millään tapaa näkemisen arvoisena, kunnes löysin tieni siirtomaavallan aikaiseen vanhaan kaupunkiin. Mielipiteeni vaihtui hyvinkin nopeasti. Pysähdyin mercado municipalin laidalla sijaitsevaan kahvilaan. Lapset kurkkivat sisään ikkunoista ja oviaukosta, kun ryystin sumppia.

Skarppina jatkoin matkaani rapistuvaa tietä pitkin kohti Lautemia. Matkani kuitenkin katkesi hieman Laivain jälkeen puhjenneen renkaan vuoksi. Valuin mopon kanssa korjaamolle, jossa huomasimme takarenkaan räjähtäneen sellaiseen kuntoon, ettei paikkaus enää tulisi kyseeseen. Miehet sanoivat hakevansa minulle aamulla uuden kumin Lautemista, ja että voisin yöpyä korjaamon lattialla. Nostin repun sisään ja marssin rantaan. Laskuvesi oli paljastanut kivikkoisen rannan, joten en mennyt uimaan, vaan tähyilin rannalta käsin kaukana ulapalla seilanneita kalastusveneitä. Korjaamolla hengailleet kundit tulivat juttelemaan kanssani ja pyysivät syömään.

Ruoaksi oli kylmää riisiä ja kasviksia. Aterian jälkeen viihdytin kylän muksuja puhaltelemalla saippuakuplia. Aurinko laski puoli seitsemän aikoihin ja tähdet tulivat esiin. Korjaamon pääjehu kävi pyytämässä minut ryypylle. Kävelimme vaatimattomaan majaan pellon keskellä. Miehet olivat jo kerääntyneet pöydän ääreen ja metelistä päätellen aloittaneet juopottelun. Katsoin pöydän keskellä ollutta kiinalaista riisiviinapulloa pelonsekaista kunnioitusta tuntien. Kyselin miehiltä putelin, jos tuollaista kahden ja puolen litran tonkkaa nyt voi enää puteliksi kutsua, alkuperää ja sain vastauksen, että kiinalaisissa kaupoissa kyseistä myrkkyä myydään kahden taalan litrahintaan. Katsoin pulloa tarkemmin ja näin siellä lilluvan ainakin inkivääriä. Sain eteeni täyden lasillisen, josta kumosin puolet. Överiksi vetämäni irvistys nauratti äijiä. Juotuani lasin tyhjäksi vilkaisin pulloa tarkemmin. Inkiväärin lisäksi pullossa näytti olevan myös jotain muuta, mikä lähemmän tarkastelun jälkeen osoittautui kuivatuiksi merihevosiksi. Peittääkseni hämmästystäni kumosin toisen mukillisen. Ja kolmannen. Vanhemmat miehet kertoivat osallisuudestaan Faltilinin sissisotaan miehittäjiä vastaan ja kaivettiinpa kaapista pyssytkin esiin valokuvia varten. Ilta venyi ja mietin saisinko uutta rengasta aamulla. Luojan kiitos viina loppui, kun porukka oli vielä jokseenkin tajuissaan ja pääsin nukkumaan joskus puolen yön tienoilla.

2. päivä

Heräsin aamulla koputukseen ovella. Nautitun riisiviinan takia jyskytys taisi kuulostaa kovemmalta kuin se todellisuudessa oli, mutta uutiset olivat joka tapauksessa hyviä. Rengas oli vaihdettu ja saatoin lähteä ajamaan. Kävelin tien poikki hakemaan muutaman kylmän cokiksen, joita tarjosin mekaanikoille. Sain hymyilevältä tyttäreltä lautasellisen riisiä ja ruoan jälkeen suuntasin kohti itää. Comiin vievä tie oli todella sileä, joten kiihdytin vauhdin yhdeksäänkymppiin. Käännyttyäni Lautemista kohti Lospalosia muuttui suora rantatie mutkittelevaksi huonokuntoiseksi vuoristotieksi, ja vauhdit putosivat. Rantatiellä paahtaessani en tullut huomioineeksi hirveästi ympäristöä, joten hitaasti kruisaillessa ymmärsin taas nauttia maisemista, mikä onkin ehdottomasti moottoripyörällä liikkumisen parhaita puolia. Pudotin vauhdin kolmeenkymppiin ja aloin moikkailla tielläliikkujia. Ihmiset vilkuttivat takaisin, mutta Indonesiasta tutut kovaääniset huutelut puuttuivat. Sen sijaan sain vastaukseksi makeita hymyjä. Desa Rasan ympäristössä pysähtelin katsastamaan perinteisiä korkeita Fataluku-taloja. Fuilorosta käännyin Tutualaan johtavalle tielle, ohitin nätin Ira Lalaro-järven, jonka krokotiileistä minua oli varoiteltu, joten jätin järven suosiolla rauhaan, sillä olin kuullut kohtaamisen krokotiilin kanssa tuottavan huonoa onnea.

Tie Tutualan kylästä biitsille oli mielenkiintoinen. Kahdeksan kilometrin pätkä oli kamalassa kunnossa. Valutin mopoa alas mäkiä ryömimisvauhdilla ja vajaan tunnin kuluttua olin rannalla. Kalastajat olivat juuri lähdössä liikenteeseen, joten parkkeerasin mopon ja hyppäsin nopeasti kyytiin. Olin unelmoinut Jaco Islandin valkeista hiekkarannoista jo kolmisen vuotta, joten riemullani ei ollut rajoja, kun tajusin saavani viettää saarella neljä tuntia täysin omassa rauhassani. Ei sillä, että Jaco kärsisi milloinkaan yleisöryntäyksestä, mutta silti. Jaco oli yksi maagisimpia paikka, joita olen ikinä nähnyt ja vaikken varsinaisesti olekaan biitsi-ihmisiä, niin Jacon tuijottelussa oli jotain todella selittämätöntä taikaa. Saari on paikallisille pyhä, joten kaikenlainen majoittuminen on kielletty, mutta tuumasin, että kukaan tuskin pahoittaa mieltään, jos viritän riippumattoni muutamaksi tunniksi puiden väliin. Kuunnellessani laineiden liplatusta vaivuin uneen omassa paratiisissani. Kalastajat tulivat noutamaan minut sovittuna ajankohtana, mikä tuntui Jacon överiyteen suhteutettuna aivan liian aikaiselta.

Ajoin Tutuala Beach Resorttiin, joka oli täynnä Japani – Itä-Timor-ystävyysseuran jäseniä. Minulle ei siis ollut tilaa, mutta ilmaiset sapuskat minulle kuitenkin tarjottiin. Ruoka tulikin tarpeeseen, sillä jouduin ajamaan tuon hirveän kinttupolun takaisin ylös Tutualaan. Tutualassa  kävin mahtavasti sijoitetulla pousadalla kysymässä yösijaa, mutta ilmeisesti minun olisi pitänyt ilmoittaa huvilasta huolehtivalle taholle saapumisestani ennakkoon, sillä nyt paikalla ei ollut ketään. Näkymät pousadalta alas merelle olivat niin messevät, että harkitsin pihalla telttailua ja vinkkinä lienee syytä mainita, että jos huhut viiden taalan huonehinnasta pitävät yhä paikkansa, ja mikäli pousada on sisältä läheskään yhtä nätti kuin ulkoa, niin tämä on varmasti koko Itä-Timorin ylivoimaisesti paras majoitusdiili.

Vilkaisin nopeasti karttaa ja päätin ajaa Lospalosiin yöksi. Ilmeisesti kilometrejä oli yhdelle hieman krapulaiselle ajopäivälle tullut jo liikaa, sillä hieman Ira Lalaron jälkeen vedin pahimmat lipat toistaiseksi. Sain ihan reilun skraidut oikeaan käteeni. Putsasin ja rasvasin haavat tienvarressa, teippasin t-paidan suojaksi ja ajoin Lospalosiin hampaat irvessä. Majotuin 27@ nimiseen paikkaan, joka on saanut nimensä 27.8.1999 mukaan. Tuona päivänä Indonesian armeijan vetäytyvät sotilaat tappoivat majatalon omistajan miehen lisäski useita muita paikallisia. Kävin näyttämässä kättäni Lospalosin sairaalassa ja lääkäri totesi, että ventti oli ihan siistin näköinen. Otin pari vahvaa särkylääkettä ja vaivuin uneen.

3. päivä

Keskellä yötä heräsin ääniin, joiden sain aamulla kuulla olleen laukauksia. Koitin udella tilanteesta tarkempaa tietoa, mutta en saanut muuta vastausta kuin että minun ei ehkä kannattaisi juuri nyt liikkua täälläpäin mopolla yksinäni. Otin neuvosta vaarin ja valitsin toisen suunnan. Palasin Baucauhun ja pysähdyin matkalla pikaisesti morjestamaan minua jeesannutta mekaanikkoa. Ryystin hänen kanssaan sumpit ja kerroin Lospalosin tapahtumista. Mies harmitteli, etten ollut päässyt ajamaan eteläistä tietä, joka kuulemma oli todella kaunis, mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei Itä-Timorissa myöskään kannata leikkiä hengellään.

Hieman ennen Venilalea näin kukkotappeluareenan ja tällä kertaa päätin jäädä katsomaan. Ensimmäistä, noin kaksi minuuttia kestänyttä tappelua sain odottaa kolme varttia. Tätä seurasi puolen tunnin odotus ja sitten seuraava, ehkä noin minuutin mittainen tappelu. Vetoa toki lyötiin ihan järjettömillä summilla ja kessua paloi ketjussa, mutta minun mielestäni tapahtuma oli, ainakin ulkopuolisen silmin, ihan kohtuuttoman tylsä.

Jatkoin matkaani Mundo Perdidon läpi Ossuun. Kukkotappeluun tuhlaamani puolitoistatuntisen takia saavuin Mundo Perdidon ohittavalle tielle vasta auringonlaskun aikoihin, eikä tämä aikanaan Faltilin-taistelijoiden viimeisenä tukikohtana toiminut vuoristoalue näyttäytynyt minulle parhaassa valossa. Saapuessani Ossuun oli jo säkkipimeää, joten kun ajoin kirkolle ja kysyin pastorilta lupaa telttailla kirkon pihalla, hän neuvoi minua käymään pappilan vierashuoneeseen yöksi. Se sopi minulle mainiosti, sillä teltan pystyttely kipeän käden kanssa ei oikein houkutellut. Pappilassa oli pöytä koreana ja söin paremmin kuin todella, todella pitkään aikaan.

4. päivä

Tunsin pahimman kivun kädestäni jo helpottavan, joten ajopäivän aloittaminen ei tuntunut vastenmieliseltä. Pastori tarjosi minulle runsaan aamiaisen, jonka turvin jaksoin ajaa pitkälle. Tieto Viquequesta länteen johtavan tien katastrofaalisesta kunnosta osoittautui täysin vääräksi. Tie oli kapea, hyväkuntoinen ja tylsä. Vasta hieman ennen Betanoa tie laskeutui lähelle rantaa, joten piipahdin katsomaan tätä Itä-Timorin harvemmin nähtyä puolta. Rannat eivät olleet, ainakaan Jacon jälkeen, mitenkään erityisen sykähdyttäviä, mutta bambuhökkelistä ostamani grillattu kala sen sijaan oli ensiluokkaista. Pysähdyin myös Meti Oon verilöylyn muistomerkille. Näitä pieniä hautausmaita löytyy ympäri maata, ja niillä kunnioitetaan taisteluissa kuolleita paikallisia itsenäisyyden marttyyreita.

Betanosta käännyin Sameen johtavalle tielle ja sieltä kohti Cassaa. Hieman Cassan jälkeen ylitin joen, jonka ylittäminen sadekaudella olisi varmasti vähintäänkin haastava temppu, sillä joki oli leveä ja silta vasta rakenteilla. Loppumatka Zumalaihin kuitenkin taittui taas hyväkuntoista tietä pitkin. Ossun kokemuksesta rohkaistuneena ajoin Zumalaissa suoraan kirkolle ja kysyin pastorilta yösijaa. Upouuden pappilan vierashuoneet olivat tyhjillään, joten sain viettää yön vienosti laastintuoksuisessa huoneessa.

5. päivä

Tie Zumalaista Malianaan kruunasi upean kierrokseni Itä-Timorissa. Koko maassa viettämäni ajan tunsin saapuneeni viimeinkin perille. Yksinkertaisesti sanottuna olin onnellinen. Usein minulla on tapana välttää tylsistymistä haaveilemalla erinäisistä reissuista, esimerkiksi viime aikoina olen koittanut perehtyä erityisesti silkkitien -staneihin, mutta Itä-Timorissa keskityin nimenomaan tässä hetkessä olemiseen. Hieman haikein mielin ajoin näissä upeimmissa maisemissa viimeisiä kilometrejäni Itä-Timorissa, sillä sain Indonesian tullilta luvan viedä Suzukin maasta vain kahdeksi viikoksi, enkä halunnut ottaa riskiä sakkojen ja tuontiveron kanssa.

Matkalla rajalle pysähyin vielä Balibossa, mikä on tunnettu ns. Australian flag housesta. Lokakuussa 1975 liikkui huhuja Indonesian armeijan iskuista Itä-Timorin rajan läheisyydessä ja viisi australialaisten tv-kanavien toimittajaa lähti Baliboon raportoimaan asiasta. Yllätyshyökkäysten pelossa toimittajat maalasivat talonsa seinään Australian lipun, jonka toivoivat toimivan heidän turvanaan. Indonesialaiset eivät kuitenkaan arvostaneet epäsuotuisaa raportointia, joten 16. lokakuuta toimittajat ”kuolivat ristitulessa”, vaikka myöhemmin onkin käynyt ilmi, että heidän kohtalonsa oli joutua teloitetuiksi. Kahdentoista kilometrin päässä rajasta sijaitseva Balibo sai kokea miehityksen tylyn alun sekä katkeran lopun kenties kaikista ankarimmin, mikä näkyy vieläkin poltettuina taloina, joita täällä oli ehkä enemmän kuin missään muualla Itä-Timorissa. Balibo siis jäi viimeiseksi etapikseni Itä-Timorissa tällä erää.

Vaikka olinkin haaveillut Itä-Timorista kauan ja odotukseni olivat korkealla, oli maa juuri sitä, mitä olin toivonutkin ja vielä paljon enemmän. Tätä pientä saarenpuolikasta on siunattu uskomattomalla potentiaalilla, joka odottaa täyttymistään. Notkeaa Rottaa lainatakseni tuumasin: ”mitä iistimpää, sitä siistimpää” ja keulin kohti auringonlaskua.

Antti

Kuvagalleria