Plaza

Indonesia, Sumatra

Palasin Medaniin kahdesta syystä. Ei, en siksi, että Medan olisi erityisen viihtyisä kaupunki. Se nimittäin ei todellakaan ole. Päälimmäinen syy oli, että viisumin pidentämiseen liittyvät kuviot olivat minulle täysin epäselviä ja halusin hoitaa asian jo tutuksi tulleen Bahrainin avustuksella. Toisaalta tulin vastaan Jonnia, joka oli tulossa Sumatralle.

Pohjois-Sumatra on korruptoituneen Indonesian korruptoitunein provinssi, joten viisumin pidentämiseen liittyneet rutiinit olivat sen mukaisia. Marssin Bahrainin kanssa imigrasiin heti aamusta. Odottelimme vuoroamme kolme tuntia virkailijan pelatessa pasianssia. Homman nimi tuli nopeasti selväksi. Pienellä ”pikakäsittelymaksulla” tilanne olisi hoitunut nopeammin, mutta päätin pysyä vahvana.

Yhdeltätoista virkailija ilmoitti lähtevänsä lounaalle, joten meidät ohjattiin ulos byroosta. Istuimme auringon paahteessa, söimme nuudeleita herkullisessa pähkinäkastikkeessa ja pohdimme, kuinka saisimme byrokratian rattaat rullaamaan. Palasimme tunnin kuluttua, ja virkailija istui tiskin takana. Tiedustelin tilannetta, mutta mies ilmoitti olevansa tauolla vielä tunnin.

Paikalle ilmaantui mies, joka neuvoi minua laittamaan passin väliin 50 000 rupiaa ja saisin pidennyksen muutamassa tunnissa. Eikä minun tarvitsisi itse täyttää edes lomakkeita. Sanoin, etten haluaisi tukea korruptoitunutta järjestelmää. Hän kertoi, että saisin tarvittavat lomakkeet pihalla sijaitsevasta kopista, toivotti huvittuneena onnea ja menestystä ja marssi tiskille. Saatuani vaaditut lomakkeet, täytin ne Bahrainin avustuksella. Papereita ei kuitenkaan suostuttu ottamaan sisään samana päivänä, vaan meitä neuvottiin tulemaan takaisin seuraavana päivänä Bahrainin suosituskirjeen kera. Näin me teimmekin.

Tällä kertaa hommat sujui helpommin. Jätin paperit ja sain kutsun tulla takaisin seuraavana päivänä passini kanssa. Sanoin, että minulla kyllä olisi passi mukana jo nyt, mutta virkailija sanoi, että asiat etenisivät huomenna. Kolmantena päivänä minulla kävi tuuri. Virkailija ilmoitti, että joutuisin odottamaan leimoja viikon. Olin jo sortua ”maan tapaan”, kun paikalle saapui matkatoimiston duunari parinkymmenen passin ja rahatukon kanssa. Mies jätti passit tiskille, ojensi rahat ja lähti. Virkailija viittoi minut tiskille. Hän pyysi minua marssimaan ulos ja ottamaan passeista valokopiot, hän hoitaisi leimat sillä välin. Ymmärtäähän sen, kyllä ilmastoidussa toimistossa istuskelu aina työnteon voittaa. Otettuani kopiot palasin voitonriemuisena toimistoon. Mies mutisi jotain kastuneesta passistani. Annoin epämääräisiä meriselityksiä sadekaudesta ja hän löi leimat passiin ja kävelin ulos tyytyväisenä.

Hintaa operaatiolle tuli 250 000 rupiaa. Pienellä lahjuksella homma olisi sujunut nopeammin ja halvemmin, sillä minun ei olisi tarvinnut jumitella Medanissa päiväkaupalla, mutta lahjusten maksaminen tällaisessa tilanteessa on sen verran arveluttavaa puuhaa, että katsoin paremmaksi hoitaa homman virallista tietä. Lahjuksia maksamallahan annetaan turisteista kuva kävelevinä raha-automaatteina, joista jokainen viranomainen voi tehdä noston.

Minulla oli pari päivää tuhlattavaksi Jonnia odotellessa, joten Bahrainin pyytäessä palvelusta vastasin myöntävästi. Vierailimme eräällä Medanin yliopistolla, jossa hän halusi minun pitävän esitelmän turismista. Omistin loppupäivän valmisteluille ja seuraavana aamuna olin valmiina kahdeksalta. Soitin Bahrainille, mutta hän ei vastannut. Päätin syödä aamiaisen rauhassa. Lopulta puoli kymmeneltä Bahrain saapui, valitteli myöhästymistään ja suuntasimme kohti kampusta. Olimme yli tunnin myöhässä, mutta silti lähes ensimmäisiä luentosalissa. Puhuin pari tuntia läpiä päähäni, sain raikuvat aplodit ja olin enemmän kuin valmis lähtemään.

Toban kraaterijärvellä

Muutaman tunnin ajelu sujui jo rutiinilla eikä Trans-Sumatra Highwaylläkään ollut aamupäivällä ruuhkaa. Tie mutkitteli ylös rinnettä, ohittelin matelevia rekkoja ja väistelin kaahailevia pikkubusseja. Odottelin Jonnia Parapatin lauttarannassa. Ilmeisesti erään kotimaisen matkailuohjelman hehkutuksista johtuen Toballa vierailee suhteessa järjettömästi suomalaisia. Tästä johtuen muutamat paikalliset osaavatkin joitain sanoja suomea, mikä saa jostain syystä ainakin meikäläisen niskakarvat nousemaan. Varsin nopeasti sain kuitenkin huomata batakkien olevan varsin mukavaa sakkia, eikä suinkaan esimerkiksi Thaimaasta tuttujen ”terve, terve” -pukumyyjien kaltaisia riivaajia.

Hyppäsimme päivän viimeiseen lauttaan ja katsellessamme auringonlaskua kraaterijärvellä, tunsimme paikan rentouttavan vaikutuksen välittömästi. Johtuen tuhannen metrin korkeudesta, illat ovat mukavan viileitä ja uni maittaa poikkeuksellisen hyvin. Päivät kuluvat usein varsin staattisessa olotilassa kirjoja lukien, järvessä pulahtaen, tarinoita vaihtaen ja batakkien musisointia kuunnellen. Jo muutamassa päivässä tyhmempikin tajuaa, miksi tänne on niin helppo jämähtää. Toban turismi on romahtanut 90-luvun puolivälin jälkeen, ja suurimman osan vuodesta järvellä on ehkä joitain kymmeniä turisteja.

Muutaman päivän jälkeen maltoin nousta vaakatasosta ja ajoin Samosirin ympäri. Tie nousee satoja metrejä järven pinnasta, joten maisemia ihaillessa päivä vierähti kuin huomaamatta. Saaren eteläkärjestä löytyy täydellisiä paikkoja rauhoittumiselle. Istuskelin kallion reunalla, tunsin lämpimän auringon kasvoillani ja kuulin tuulen suhisevan korvissani. Istuin tunnin, varmaan toisenkin ja annoin pääni tyhjentyä kiireestä. Olin jo melkein takaisin perillä Tuk-Tukissa, kun hämmästykseltäni olin pakotettu äkkipysähdykseen. Mitä, mitä pölyn sotkemat silmäni näkivätkään? Kaksi suomalaista vandaalia töhrimässä julkisen käymälän seiniä. Mikä röyhkeys! Paikalliset katselivat ihmeissään, kun anket seinät saivat upean uuden värityksen. Kuvien valmistuttua jatkoimme matkaa, taiteilijat päättivät palkita itsensä paikallisella erikoisuudella, tuagilla, eli palmuviinillä. Ilta venähti ja juhlijat väsähti.

Eräs Toban parhaista puolista on tietysti alueen asukkaat, batakit. Heidän rento elämänasenteensa on poikkeuksellisen tarttuvaa, eikä vähiten siksi, että batakeilla on tapana ottaa kontaktia alueen turisteihin. Niin kävi minullekin ja päädyin todistamaan batakkihäitä. Näissä tilaisuuksissa vierailu on aina mukavaa, ja suku pitää suurena kunniana, että heidän kulttuurinsa ja Suuri Päivänsä kiinnostaa muukalaisia. Vaan millainen hämmästely siitä syntyisi, jos Suomessa kutsuisit turisteja Ruttopuistosta naapurisi häihin?

Vierailija tietysti päätyy helposti huomion keskipisteeseen, mikä saattaa olla kiusallista. Etenkin kun suvun naiset tyrkyttävät kilpaa naimattomia tyttösiä morsioksi. Tilanteeseen kannattaa suhtautua huumorilla, mikäli ei halua kiirehtiä avioliiton satamaan. Kaikki myös tuijottavat, tervehtivät, osoittelevat ja kysyvät samat kysymykset. Ja sitten on tietysti ruoka. Suuriin juhliin valmistetaan tavallista paremmat sapuskat, joten ylensyönnin vaara on suuri. Minunkin nenäni eteen kiikutettiin riisiä ja maukasta puhvelicurrya. Tavallisestihan en syö lihaa, mutta tässä tapauksessa en kehdannut kieltäytyäkään. Toinen erinomainen Toban erikoisuus on pora-pora-kala, joka muistuttaa pitkälti kotimaista muikkua. Kannattaa kuitenkin olla varovainen tilauksensa kanssa, sillä pira-piraa kysymällä saat lautasellesi kiveksiä.

Viikko Toballa vierähti nopeasti ja lähteminen tuntui tahmealta. Jääminen olisi ollut niin helppoa, niin helppoa. Mutta viidakosta kantautunut oranssien serkkujen kutsu sai meidät liikkeelle…

Antti

Kuvagalleria