Plaza

Indonesia, Sumbawa, moottoripyörämatkat

Legendan mukaan Lonely Planet-matkaoppaaseen kontribuoinut skribentti viihtyi aikanaan Balin yöelämässä hieman turhankin hyvin ennen siirtymistä kartoittamaan pienempiä Sunda-saaria Balilta itään. Kun aika ja raha olivat vähissä, oli jostain tingittävä. Tästä syystä konservatiivinen ja köyhä Sumbawa sai tyytyä “pakollisen välietapin” osaan Lombokin ja Floresin välillä, eikä saaren maine ole vuosien saatossa juurikaan muuksi muuttunut. Saaren turismi rajoittuu lähes täysin maailmanluokan surffi- ja sukellusspottien läheisyyteen bygatuista “alan mestoista”, jotka houkuttelevat paikalle turisteja, joita kiinnostaa aaltojen  ja korallin lisäksi lähinnä resortien länsimaiset mukavuudet. Siispä Sumbawa tarjoaakin turistille tallaamattomia polkuja 15 000 neliökilometrin verran.

Napostelin pussin pohjalta viimeiset evääksi ostamani popcornit ja annoin sataman ryysiksen purkautua ennen kuin lähdin pakkailemaan reppuani mopon tarakalle. Suhteutettuna indonesiassa vallitsevaan ainaisen myöhästelyn kulttuuriin tuntuu laivapojilla aina olevan kova kiire häätää matkustajat laivalta. Siispä ainakin kolmen tuimasti kytänneen duunarin katseiden polttopisteessä ähelsin ja sähelsin kamat kasaan ja nostin kytkintä. Ilta-aurinko lämmitti selkääni lempeästi, kun aloitin matkan kohti Taliwangia. Pidemmälle en tohtinut ajaa, sillä ensivaikutelma Sumbawan teistä ei ollut erityisen ruusuinen.

Pari kilometriä ennen Taliwangia taivas aukesi, mutta kun kaupungin valot olivat jo niin kovin lähellä, en malttanut pysähtyä. Majoituksen löytäminen Taliwangista ei ollut hankalaa, kun koko kylä koostuu vain muutamasta kadusta. Viiden euron hintainen ekonomi-luokan huone oli juuri niin ylellinen kuin kuvitella saattaa. Levitellessäni kamppeitani kuivumaan, taukosi sade, joten lähdin yön selkään metsästämään ruokaa. Katukojut tarjoilivat kylän nimeä kantavaa kanaruokaa ayam Taliwangia, jonka päätin testata. Kyläläisten ylpeydelle löytyi katetta, sillä safka oli tautisen hyvää, vaikkakin pirullisen tulista.

Tulinen ruoka myös pyrki elimistöstäni ulos jo varhain aamulla, joten tarkkailin vatsani toimintaa hetken ennen kuin uskaltauduin lähtemään liikenteeseen. Ajokeli vaikutti hyvältä, joten polte mopon selkäänkin oli kova. Heti Taliwangin ulkopuoleltä löysin kauniin Tanjung Balatin, josta löytyi bugis-vähemmistön kylä. Tolppien varaan rakennettujen kalastajamajojen kuistilla vanhat naiset kutoivat silkkivaatteita ja alastomat lapset temmelsivät kuralammikossa. Arvatenkin kameran kanssa palloillut valkonaama keräsi osakseen huomiota. Tervehdin naisia, jotka eivät vastanneet huuteluihini millän tavalla. Kävelin lähemmäs mökkejä, mutta kun naiset vetäytyivät kuistilta sisään, päätin jättää heidät rauhaan ja jatkaa matkaa.

Ajelin länsi-Sumbawan rantaa ensin Jerewehiin, sitten Malukiin ja lopulta Rantungiin. Kello oli vasta vähän yli kaksitoista, mutta päätin katsastaa, josko onnistuisin löytämään jostain surffiresortista inhimillisen hintaisen huoneen. Paikat olivat kuitenki varsin hylätyn näköisiä. Ilmeisesti sadekaudella rantapojuja ei ole niin paljon, että bisnes kannattaisi. Aikani yösijan perässä juostuani päädyin Yo-Yo’s nimiseen paikkaan. Paikka näytti melko hienolta, mutta päätin katsastaa tilanteen. Pyysin ravintolasta ruokalistan ja ryhdyin selailemaan sitä. Hinnat olivat siinä määrin korkeita (paistettu riisi ~4 euroa+verot, kun käypä hinta katukeittiössä keikkuu 50-70sentin hujakoilla), että katsoin parhaaksi kiittää nättejä tarjoilijattaria ja ajaa läheiseen Tongosin kylään, jossa pysähdyin syömään sotoa.

Maukkaan kanakeiton jälkeen ryhdyin selvittelemään tietä Lunyukiin. Kartassani tie oli merkitty katkoviivoin, joten en ollut kovinkaan varma tien olemassaolosta. Esimerkiksi Indonesian valtion kunnianhimoinen Trans-Papua Higway-projekti on ollut vuosikausia piirrettynä eri karttoihin, mutta sadoista maantiekilometreistä ei ole saatu valmiiksi kuin hajanaisia pätkiä, jotka nekin ovat sittemmin kadonneet vauhdilla kasvavan viidakon syövereihin.

Sain kuitenkin positiivisia uutisia. Paikalliset vakuuttelivat, että tie Lunyukiin olisi ajettavissa mopolla, mutta ihmettelivät haluani ajaa Sumbawa Besariin tätä kautta, kun hyvää tietä pitkin olisin nopeammin ja vaivattomammin perillä. Tarkoitukseni on kuitenkin hakea seikkailua, eikä helpointa reittiä, joten ei kun matkaan.

Tongosin jälkeen asvaltti loppui ja tie lähti nousemaan ylöspäin. Liikenne Sumbawalla oli ollut erittäin hiljaista, mutta nyt tiellä ei näkynyt muita käyttäjiä, ellei häijyn näköistä suurta käärmettä tai arviolta puolentoista metrin mittaista varaania lasketa. Hiekkatiellä ajaminen tuntui mukavalta, vaikkakin välillä jouduin ylittämään tulvivia puroja tai alittamaan tien poikki kaatuneen puun. Mutta kun vehreät laaksomaisemat avautuivat silmieni edessä ja tien rauhallisesta luonteesta johtuen saatoin huoletta pysähdellä niitä ihailemaan, tiesin tehneeni tämän kiertotien suhteen oikean valinnan. Muutaman tunnin jälkeen tiet alkoivat käydä jyrkemmiksi, eikä Suzuki meinannut pahimpia mäkiä jaksaa kiivetä edes ykkösvaihteella. Oman haasteensa hommaan toi hieman suuremman irtokivet, jotka muljahtelivat ikävästi eturenkaan alla ja heittelivät mopoa hallitsemattomasti. Vältyin kuitenkin haavereilta.

Noin tunnin ajamisen jälkeen havahduin faktaan, ettei tiellä ollut näkynyt yhtään ketään. Hetken mietin, mitä jos minulle tai mopolle kävisi jotain. En ollut lainkaan varautunut minkäänlaisiin teknisiin ongelmiin saati edes nälkään. Toivoin, ettei asian huomioiminen toisi minulle huonoa onnea ja jatkoin matkaa. Seuraavassa jyrkässä mäessä sitten onnistuin töpeksimään ja sammuttamaan koneen. Liikkeelle lähteminen oli harvinaisen vaikeaa, mutta noin viiden minuutin hikoilun jälkeen onnistuin hivuttamaan itseni kukkulan harjalle. Päivä alkoi taas olla pitkällä, joten ymmärsin, etten ehtisi Sumbawa Besariin ennen iltaa. Yöpyisin siis todennäköisesti seuraavassa kohdalleni osuvassa kylässä. Olihan minulla tietysti mukana myös teltta, mutta en ollut varannut mukaan sapuskaa ja vesikin alkoi hiljalleen loppua, niin se kylä olisi varsin hyvä vaihtoehto. Pyöritellessäni näitä yöpymiseen liittyviä pulmia päässäni, sain lisää mietittävää. Tien oli katkaissut voimakkaana virtaava puro, joka näytti pahaenteisen syvältä. Riisuin vaatteeni ja kahlasin virran toiselle puolelle. Vettä oli matalimmassa kohdassa hieman yli polveen. Ikävä kyllä tuo matala kaistale oli kovin kapea. Hieman liikaa vasemmalle ja vettä olisi ehkä napaan saakka ja oikealla puolella odotti noin metrin mittainen pudotus. Purin kuorman pyörän päältä ja kannoin kamppeet puron yli. Otin hieman vauhtia ja tähtäsin silmämääräisesti optimaaliseen kohtaan. Vesi sihahti osuessaan ensin tulikuumaan pakoputkeen ja heti perään moottoriin. Käänsin lisää kaasua ja selvisin yli komean vesihöyrypilven saattelemana. Kamat takaisin kyytiin ja eteenpäin. Valoisaa aikaa oli enää jäljellä puolisen tuntia, joten perille olisi kiva päästä pian, sillä vastaavanlaisen puron ylitys säkkipimeässä ei totisesti olisi mitään herkkua.

Onneksi kuitenkin puolisen tuntia myöhemmin alkoi näkyä merkkejä asutuksesta, kun tien poikki kaatunut puu oli sahattu palasiksi. Sahanpurukin näytti sen verran tuoreelta, että hommat oltiin lopeteltu vasta äskettäin. Pian jo saavuinkin kylään, joka vaikutti tavanomaiselta transmigrasi-asutukselta. Transmigrasi on Indonesian valtion projekti, jossa pahiten ylikansoitetuiden alueiden ihmisille tarjotaan ilmaista maata harvaan asutuilta seuduilta. Ohjelmaan liittyy myös poliittisia jännitteitä, kun 140 miljoonan asukkaan Jaavalta siirretään muslimeita kristittyjen kansoittamille alueille, mutta asia on niin monisyinen, etten ala sitä tässä analysoimaan.

Koputtelin mökkien ovia, mutta kylä näytti kuolleelta. Aurinko oli jo laskenut, joten näin jonkin matkan päässä vilkkuvia valoja ja lähdin niitä kohti. Saavuin vähän matkan päässä sijaitsevaan seuraavaan kylään, jossa minut ohjattiin paikallisen muusikon talolle. Hänen perheensä oli tottunut lattialla nukkuviin pelimanneihin, joten eiköhän siinä nyt yksi mopoilijakin yhden yön nukkuisi. Illalliseksi minulle tarjoiltiin kylmää riisiä ja keitettyjä nuudeleita. Pitkän ja raskaan ajopäivän nälkä oli kova, joten ruoka kyllä kelpasi, mutta sitä ennen kävin takapihalla kylmässä kauhasuihkussa siistiytymässä.

Ruoan jälkeen perheen lapset kaivoivat esiin erilaisia rumpuja ja ryhtyivät musisoimaan. Röökiä paloi ketjussa, kun pojat paukuttelivat rumpujaan. Minä virittelin hyttyssavuja patjani ympärille ja vaivuin uneen hypnoottisen rumpujytkeen tahdissa.

Aamulla heräilin perheen äidin sytytellessä pientä nuotiota keittonurkkauksessaan. Lapset yksitellen kömpivät makuuhuoneestaan aamuriisille, jonka kanssa tietysti tarjoiltiin kahvia. Venyttelin jäykkiä jäseniäni lattialla ja kyselin tiestä Lunyukin kautta Sumbawa Besariin. Miehet soittelivat muutamia puheluita ja ilmoittivat, että tie olisi tulvien takia poikki ja joutuisin palaamaan takaisin samaa reittiä. En kuitenkaan ollut valmis taipumaan niin helpolla, vaan ajattelin, että pari sateetonta päivää ja porottava aurinko kyllä olisivat laskeneet kyllä veden pintaa. Niinpä lähdin ajelemaan jo aikaisin aamulla kohti pohjoista.

Ensimmäiset pienet puron ylitykset olivat helpohkoja, sillä edellisen päivän kokemusten jälkeen ajoin itsevarmemmin virran halki, vaikka vetä olisikin ollut puoleen säären tai jopa yli. Matkani kuitenkin tyssäsi jokeen, jonka ylittävän sillan oli tulva vienyt mennessään. Päätin kokeilla pystyisikö joen yli ajamaan. Riisuin housuni ja sukkani, ja lähdin kahlaamaan. Joki oli kuitenkin syvä ja muutaman askeleen jälkeen, kun olin jo boksereitani myöten vedessä, totesin, ettei tätä mopolle ylitetä. Heitin paitani rannalle ja päätin hieman virkistää itseäni uimalla hieman. Uimareissuni kuitenkin tyssäsi lyhyeen, kun näin parin metrin päässä uivan suuren varaanin. Ryntäsin ylös vedestä niin nopeasti kuin vain kuvitella saattaa.

Kuivattelin hetken itseäni ja koitin katsella lähistöltä otollista paikkaa ylitykselle. Löysinkin pienen sivupolun, jota lähdin seuraamaan. Kun pääsin joen rantaan, näin suuren rekan ajavan joen läpi. Koitin juosta perään ja kysyä, josko he voisivat ajaa minut yli. Auto kuitenkin katosi ylös mäkeen, joten hyppäsin pyörän selkään ja ajoin heidät kiinni. Kuormuri pysähtyi läheiseen kylään ja apupojat ryhtyivät purkamaan kuormaa. Kyselin miesten suunnitelmia ja onnekseni he sanoivat lähtevänsä takaisin Lunyukiin, kunhan saisivat auton tyhjäksi. Kysyin kuljettajalta, josko moponi saisi nostettua kyytiin isoimpien jokien ylityksien ajaksi, ja sehän passasi. Neljän miehen voimin saimme Suzukin lavalle, kiertelimme vielä hieman lähikyliä, joissa autoa lastattiin ja pääsimme jatkamaan kohti Lunyukia.

Toisen ison joen ylitettyämme pysähdyimme pellon laidalle ottamaan lisää tavaraa kyytiin. Silloin miehet ilmoittivat, että minun kyytini päättyisi tähän. Mitään pahoja ylityksiä ei miesten puheiden mukaan enää ollut, joten voisin huoletta ajella perille Sumbawa Besariin saakka. Mopo nostettiin takaisin tielle ja kun miehet nostelivat riisisäkkejä kyytiin, minä kaasutin tieheni.

Hiekkatie oli tulvien runtelema. Vaikkei tie ollutkaan mutavellinen, niin yllättävät kuopat, syvät uurteet ja pinnan alta pilkistävä irtosora pakottivat ajamaan tarkasti. Matkan varrella oli muutamia pienempiä puroja, joista pääsin vaivatta yli, sekä pari pahemmin tulvivaa jokea, joiden ylittäminen vaati pientä suunnittelua. Yhden aikoihin saavuin Banjar Suka Nadin kylään, joka oli balilaisten asuttama transmigrasi-kylä. Kylässä oli havaittavissa pientä hulinaa, joten uteliaana luonnollisesti pysäytin prätkän ja lähdin ottamaan asiasta selvää. Kyseessä oli uuden temppelin siunaukseen liittyvät juhlallisuudet. Hetkessä olin muksujen ympäröimä. Miehet sitoivat lanteilleni sarongin, taiteilivat minulle huivin päähineeksi ja olin valmis osallistumaan juhlallisuuksiin. Temppeli itsessään oli varsin vaatimattoman oloinen, pikemminkin pelkkä alttari, mutta kyläläiset vaikuttivat varsin onnellisilta asian johdosta. Hetken istuttuani sain kouraani lautasellisen ruokaa. Olikin juuri passeli aika lounaalle. Noin puoli tuntia juteltuani totesin, että olisi parempi jatkaa matkaa.

Kun kahden päivän rytyytyksen jälkeen lopulta saavuin asvalttitielle, kysyin hiljaa itseltäni: “olikohan se siinä?”. Ajoin vielä pienen hetken hiljaa, mutta kun uusi sileä asvaltti näytti jatkuvan, uskalsin jälleen kääntää kaasua. Pian hiekkatien päätyttyä saavuin uskomattoman kauniille pantai Petanille. Tämä juuri on Indonesiaa parhaimmillaan: valkoista hiekkarantaa silmänkantamattomiin, eikä lepotuoleja, aurinkovarjoja, kaupustelijoita, moottoriveneitä tai vesijettejä sitä kauneutta tuhoamassa. Istuskelin rannalla hetken raikasta meri-ilmaa hengitellen. Lihakseni tuntuivat jäykiltä pitkien ajopäivien jäljiltä, joten pieni hengähdystauko oli paikallaan. Lopulta en voinut vastustaa kiusausta vaan riisuin vaatteeni ja pulahdin uimaan. Tällä kerralla kuitemkin vältyin häijyn liskon aiheuttamalta säikähdykseltä.

Loppumatka Lunyukiin taittui mukavasti asvaltilla. Kun olin lounaankin jo nauttinut, niin jatkoin Air Belingin vesiputoukselle. Päätieltä kääntynyt pikkuinen polku oli kuitenkin niin surkeassa kunnossa, ettei vesiputous todellakaan ollut vaivan arvoinen. Join vesipulloni tyhjäksi ja jatkoin matkaani kohti saaren pääkaupunkia. Ylimääräisten pysähdysten vuoksi saavuin perille vasta pimeän jo tultua. En kuitenkaan joutunut ajamaan sateessa, joten päivä oli ollut hyvä.

Sumbawa Besar on noin 50 000 asukkaan pikkukaupunki, jonka kierteleminen sujuu helposti kävellen. Kaupungin nähtävyydet ovat varsin rajalliset ja minullekin ainoa syy pysähtyä oli rabies-rokotteen hommaaminen. Palloiltuani kuusi tuntia sairaaloiden ja erilaisten virastojen väliä sain kuulla, ettei rokotetta olekaan saatavilla. Terveysviranomaiset kuitenkin ottivat yhteyden Sumballe, missä rokotetta oli tarjolla.

Ei siis auttanut kuin jatkaa matkaa. Ehdin juuri ulos Sumbawa Besarista, kun sadekuuro rämähti niskaan. Pysähdyin tankkaamaan ja katselin itään, missä taivas ei näyttänyt yhtä synkältä. Noin puolen tunnin jälkeen sade lopahti ja sain ajaa loppupäivän hyvällä asvaltilla mukavassa säässä. Päivän kohokohdaksi nousi Santongissa nauttimani kala-ateria. Tuoretta kalaa saa valikoida kylmäboksista ja ravintolan sijainti meren rannalla hakee vertaistaan.

Johtuen aamun virastorumbasta, olin myöhään liikenteessä. Auringonlasku jo värjäsi taivaanrantaa, kun pistelin viimeisiä murusia suuhuni. Näky oli sen verran upea, että harmittelin, etten voinut jäädä ihastelemaan valoshow’ta loppuun saakka, sillä halusin minimoida pimeässä ajamisen. En päässyt Santongista kovinkaan kauas, kun huomasin koko taivaan loistavan vaaleanpunaisena. Hetken jo tuumasin, että mitäköhän sieniä oli kokki ruokaani laittanut, kunnes käänsin päätäni auringonlaskun suuntaan. Värit olivat jotain aivan uskomattoman kaunista, mutta en löytänyt kunnollista näkymää merelle, joten jatkoin matkaani. Olin arvioinut ajoajan huonosti ja jouduin ajamaan pimeässä useamman tunnin. Huomioin kuitenkin, ettei pimeällä ajaminen sinänsä ollut paha rasti. Maisemat tietysti jäivät näkemättä, mutta kyllä se on se piiskaava monsuunisade, mikä vie ajamisesta kaiken ilon mennessään.

Kun Sumbawaa halkovalla tiellä ei juurikaan liikennettä ollut, saatoin pysähtyä vielä ennen päämäärääni Dompua ihastelemaan tähtitaivasta. Mitään asutusta, eikä niiden mukanaan tuomaa häiritsevää sähkövaloa, ei näkynyt mailla halmeilla, joten tähdet näkyivät todella kirkkaina. Parkkeerasin moponi kukkulan päälle, sammutin valot ja kävin selälleni makaamaan. Varmaan viimeksi Mongoliassa olen nähnyt tähdet yhtä upeasti.

Lauttojen aikatauluista johtuen jouduin jättämään Tambora-vuoren ja Dou Donggo-vuoristoheimon väliin. Pätkä Dompusta Sapeen sujui tylsähkösti rutiinilla, mutta neljän tunnin ajoajan vuoksi annoin itselleni luvan nukkua melkein kymmeneen saakka ennen kuin könysin hotellin pehmeiden lakanoiden välistä aamiaiselle. Upea Sumbawa oli nyt takanapäin ja istuin satamassa liput kourassa: matka jatkukoon.

Antti

Kuvagalleria