Plaza

Tarimbang, moottoripyörämatkat, Sumba

Ei ole helppoa pukea sanoiksi sitä, miten hienolta tuntui käydä Suomessa, joten suuri kiitos kaikille on vielä paikallaan. Tästä huolimatta en kuitenkaan tällä ollut valmis jäämään Suomeen, vaan pari kuukautta akkuja latailtuani päätin paeta nurkan takaa uhkaavasti lähestynyttä sadekautta ja palata Aasiaan.

Singaporeen kosteaan kuumuuteen laskeuduttuani tuntui koko visiitti niin unenomaiselta ja epätodelliselta, että jouduin ravistelemaan itseäni hereille hetken aikaa muutenkin kuin pelkän jetlagin takia. Tiesin kyllä missä olin, minne olin matkalla, mutta pallo vain jotenkin tuntui olevan hukassa. Onnekseni Singaporessa ihmisillä on muutakin tekemistä kuin kusettaa turisteja, joten selvisin Golden Mile Complexin bussiasemalle, kunhan vaan ensin maltoin hieman keräillä ajatuksiani. Naureskelin mielessäni, kun mietin millaiselle ajelulle olisin tuossa mielentilassa päätynytkään, jos olisin ollut vaikkapa Delhissä tai Mumbaissa.

Pysähdyin muutamaksi päiväksi Kuala Lumpurissa Annan ja Emilyn luona ennen kuin jatkoin matkaani Balille, missä otin hieman aikaa totutellakseni Aasian kuumuuteen, kosteuteen ja yleiseen hälinään ennen paluuta Sumballe katsastamaan vieläkö Suzuki oli poliisipäällikön hellässä huomassa. Päätin myös vihdoin ja viimein mennä kokeilemaan raftingia eli koskimelontaa Ayung-joella. Vaikka Balin virrat olivat kuivan kauden vuoksi varsin kesyä sorttia, jäi minulle käteen sellainen fiilis, että tätä on ehdottomasti kokeiltava uudestaan.

Tarimbangin valkoisella hiekalla

Melonnan jälkeen vietin pari päivää Balanganissa odotellen lentoani Sumballe, ja kun viimeinkin pääsin lähtemään, hikoilivat kämmeneni ajatuksesta, että pian olin taas pyöräni puikoissa. Saavuin Waikabubakiin myöhään illalla, joten kirjauduin ennestään tuttuun Hotel Pelitaan ja kävin kirkon vieressä syömässä herkulliset baksot ennen yöpuulle käymistä.

Aamulla heräsin moskeijan rukouskutsuun, enkä malttanut nukkua sen pidempään, vaan pakkasin kamat, nautin riisipuuroa aamiaiseksi ja menin noutamaan mopoa. Poliisipäällikkö näytti hieman yllätyneeltä, että olin kuin olinkin palannut mopoani hakemaan. Pyörä oli jokseenkin pölyinen, mutta näytti päällepäin olevan samassa kunnossa kuin sen hylätessäni. Kiitin Waikabubakin poliisipäällikköä Johnia vuolaasti huolenpidosta ja polkaisin mopon käyntiin.

Ensimmäiset kilometrit ajelin hitaasti ja nautin paahtavasta auringosta sekä moottoripyörän tarjoamasta liikkumisen ilosta. Parin kuukauden tauon jälkeen en kuitenkaan tuntenut oloani täysin kotoisaksi satulassa, joten päätin totutella ajamisen ihmeellisen maailmaan kaikessa rauhassa.

Aloitin päiväni Anakalangin laakson kylistä, jotka ovat kuuluisia verisistä hautajaisistaan sekä massiivisista haudoista. Esimerkiksi Pasungan kuninkaan kunniaksi uhrattiin vajaat sata vuotta sitten käsittämättömät 150 vesipuhvelia, mutta vielä överimmäksi mielestäni homman heitti miehen kollega Kabondukista, joka pitää majaansa nykyään Sumban suurimmassa haudassa. Hauta on hakattu sellaisenaan irti kalliosta ja massiivinen kivimöhkäle on roudattu kylään muutaman kilometrin päästä. Kylän päällikkö kertoi haudan painavan noin 70 tonnia, ja että kyseessä oli sen verran massiivinen operaatio, että siihen osallistui legendan mukaan 6000 miestä kolmen vuoden ajan. Luvut olivat niin käsittämättömiä, etten voinut olla epäilemättä miesten heittäneen snadisti löylyä juttujen päälle, mutta toisaalta Sumban ollessa kyseessä, en toki ihmettelisi, vaikka jutut pitäisivätkin täysin paikkansa.

Vehreän Anakalangin jälkeen lähdin laskeutumaan länsi-Sumban ylängöltä, maisemat alkoivat muuttua kalkkikivivuorista tasangoiksi ja laiduntavia hevosia näkyi teiden varsilla entistä enemmän. Ajaminen alkoi myös tuntumaan luontevammalta, joten uskalsin hiljalleen lisätä kaasua. Ohitin Tangga Maditan, Lewan ja Praipahan kylät.

Tarkistin risteyksessä maleksineilta mopomiehiltä, että olin oikealla tiellä ja jatkoin kohti etelää. Johtuen venähtäneistä pysähdyksistä, rupesi aurinko laskemaan. Päätieltä käännyttyäni, muuttuivat maisemat kauniimmiksi, mutta tiet huonommiksi. Onnekseni takanani ajanut auto kiinnitti huomioni soittamalla torveaan ja neuvomalla pysähtymään. Mies oli Marthen’s Homestayn duunari matkalla Waingapusta Tarimbangiin ja hän tarjoutui ottamaan reppuni jeeppinsä kyytiin, sillä pimeässä huonolla tiellä ajaminen olisi hankalaa.

Ajoimme pimeän tuloon asti aika reippaasti, kunnes pysähdyimme kahvitauolle. Pysähtyminen oli paikallaan myös siksi, että havaitsin Suzukin pitävän melkoista meteliä, joten säädin samalla tyhjäkäyntiä hieman pienemmille kierroksille, mikä korjasi ongelman. Harmikseni huomasin moottorin tiputtavan öljyä. Nostin pyörän jalalle ja tarkastin öljyt. Sitä näytti olevan juuri ja juuri minimirajaan asti. Kirosin hätiköityä lähtöäni, sillä Sumballa mopokorjaamoita ei ole liian tiheään, joten olisin todennäköisesti pakotettu palaamaan Waingapuun itä-Sumban pikkuteiden tutkimisen sijaan.

Kun jatkoimme matkaa sumppien jälkeen, oli jo säkkipimeää. Taukopaikkanamme toimineen Laharan kylän valojen jäätyä taakseni, pysähdyin ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta ja kirosin, etten ole vieläkään saanut opetelluksi tähtikuvioita. Näky oli kuitenkin niin upea, ettei tuo juurikaan haitannut. Lopulta saavuin Marthen’s homestayhin ja tapasin ensimmäiset turistit Sumballa. Nälkäiset surffarit olivat juuri viimeistelleet illallisensa ja ottivat minut lämpimästi vastaan. Paikan ensivaikutelma oli niin miellyttävä, että päätin välittömästi jäädä muutamaksi päiväksi, että saisin rinkkaani kirjan tai parin verran kevyemmäksi.

Päivät Tarimbangissa kuluivat kuvankauniilla rannalla tai riippumatossa Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan parissa. Illalla jaoimme hämmentäviä tarinoita Sumbalta. Saimme seuraksemme myös Havaijin pohjoisrannalla asuvan Jeff Bushmanin, joka on ilmeisesti hyvinkin kuuluisa surffilautojen muotoilija. Mies oli matkustellut paljonkin Tyynenmeren saarilla 70-80-luvuilla, ja niitä tarinoita sitten koko porukkamme innolla kuunteli. Usein öisin otin pitkän bambukepin mukaani aggressiivisten koirien varalta ja käppäilin rannalle tuijottelemaan tähtiä ja kuuntelemaan maininkien lyövän rantaan. Aloin hiljalleen päästä kiinni reissaajille usein tutuksi tulevaan vapauden tunteeseen ja pienistä asioista nauttimiseen.

Tarinoita Sumbalta

Koska riippumaton keinahtelu itsessään ei ole mitenkään erityisen kiinnostavaa luettavaa, jätän siitä fiilistelyn tällä kertaa tähän ja kerron jotain Sumban erikoisuudesta. Saaren takapajuisuudesta johtuen se on täynnä omituisia ja tragikoomisia tarinoita, joista saisi varmasti kerättyä uskomattoman kirja. Jaan teille muutamia mieleenpainuneita esimerkkejä.

Kävellessäni Waikabubakin torilla havaitsin eräässä kojussa myyjänä länsimaisen miehen. Näky oli niin erikoinen, että menin tekemään tuttavuutta. Mies oli kotoisin Itävallasta ja hän oli jäänyt Sumballe jumiin yli kymmenen vuotta sitte, hänen vaimonsa suvun huijattua häneltä suuren summan rahaa. Mies olisi muuten kenties lähtenyt lätkimään, mutta rakkaus hänen lastaan kohtaan pakotti hänet jäämään, sillä hänen vaimonsa ei antanut lupaa viedä lasta pois maasta. Nykyään mies asuu epämääräisessä hökkelissä Waikabubakissa ja myy kasviksia kylän torilla. Passia tai viisumia hänellä ei ole ollut enää vuosiin. Itävallan suurlähetystö käy silloin tällöin antamassa miehelle muutaman kymmenen euron suuruisia avustuksia.

Jo aiemmin kerroinkin Baliramassa näkemästäni vangista ja myös tämä toinen tarina kertoo sumbalaisesta oikeudentajusta. Vieraillessani Anakalangin laakson kylissä tapasin miehen, joka oli äskettäin vapautunut Waikabubakin vankilasta, minne hän oli joutunut, kun hänen oli väitetty varastaneen naapurinsa sian ja syöneen sen. Mies vannoi syyttömyyttään ja kertoi, ettei mitään todisteita ollut, mutta minimoidakseen verisen koston todennäköisyyden ja rauhoittaakseen tilannetta, päätettiin mies lukita varmuuden vuoksi vankilaan neljäksi kuukaudeksi.

Ja kolmannen tarinani todennäköisesti kuulevat kaikki itä-Sumballe saapuvat suomalaiset, sillä se kertoo epäonnisista suomalaisista, jotka perustivat joitain vuosia sitten saaren eteläpuolelle Manggudu-saarelle oman surffiparatiisinsa yhteistyössä paikallisen legendan, australialaisen Mr. Davidin kanssa. Paikka oli toiminnassa useamman vuoden ja kartutti mainetta ”salaisena” surffipaikkana. Epäonnekseen omistajat olivat kuitenkin juhlistaneet härmäläis-australialaista yhteistyötään nostamalla salkoon Suomen ja Australian liput, jotka Indonesian armeija oli sattumalta havainnut. Saari miehitettiin ja ”vallattiin takaisin” laittomilta tunkeutujilta ripeästi armeijan toimesta. Nykyään Manggudulla on jäljellä enää ränsistyneet bungalowit ja saaren autiot aallot odottavat seikkailumielisiä surffaajia tutustumaan tuohon kadotettuun paratiisiin. Jokaisella matkaajalla on toki omat tarinansa Smbalta ja niitä siis vaihdetaan esimerkiksi juuri Marthensin ruokapöydässä, joten kannattaa pitää korvat auki, että voi sitten nauttia mainetta uskomattomimman tarinan kertojana.

Siinä vaiheessa, kun Marthen muisti tuoda minulle öljyä Waingapusta, olin jo saanut kirjani luettua ja olin jo valmiina lähtöön. Myös paikan mukavan yhteisöllinen tunnelma oli kärsinyt pienen kolauksen, kun paikalle saapui viiden äijän porukka Uudesta-Seelannista. Tyypit sinänsä vaikuttivat varsin mukavilta, mutta kaverukset muodostivat luonnollisesti oman porukkansa, mikä tavallaan jakoi paikan kahteen eri leiriin ja sen aisti paikan tunnelmassa välittömästi. Kenties myös aalloille yhtäkkiö kasautunut ruuhka aiheutti jonkinlaista kireyttä surffareiden keskuudessa, joten päätin, että minun oli aika jättää Marthenin mukava majatalo ja Tarimbangin uskomaton biitsi taakseni.

Antti

Kuvagalleria