Plaza

Laos, viisumit

Legenda kertoo, että kun riisi saapui Kaakkois-Aasiaan, oppivat ahkerat vietnamilaiset istuttamaan riisin niin taidokkaasti, ettei heidän tarvinnut nähdä nälkää. Thaimaassa riisiä opittiin suojelemaan niin, etteivät tuholaiset päässeet käsiksi satoon. Laosilaiset sen sijaan istuivat pellon laidalla ja oppivat kuulemaan riisin kasvun. Vaikka tarinan todenperäisyyttä onkin syytä epäillä, kuvastaa se silti vallan mainiosti laosilaisten suhtautumista työn tekemiseen. Täällä elääkin vaha usko siihen, että aina, kun ihminen ryhtyy töihin, menettää hän osan sielustaan. Siitä huolimatta minä palasin Laosiin nimenomaan työn merkeissä.

Ensimmäiset vihjeet buddhan tyytymättömyydestä saimmekin heti rajalla, kun viisumeita myöntäneet virkailijat olivat ”lähteneet hakemaan viisumitarroja Thaimaasta”. Selitys kuulosti jokseenkin hassulta. Luulisi, että jokin virallinen taho toimittaa viisumit raja-asemille, eikä duunareiden tarvitse noutaa niitä omatoimisesti naapurimaasta. Tilanne oli kuitenkin se, että viisumeita ei juuri tähän hätään ollut saatavilla, joten ei auttanut kuin odottaa.

Syrjäisellä Nam Ngeunin raja-asemalla myönnetään parikymmentä viisumia kuukaudessa, joten mistäpä he olisivat voineet tietää, että juuri tänään heillä olisi hommia ollut. Ensimmäiset arviot herrojen paluusta olivat perinteisen optimistiset ”piakkoin” ja ”tunnin kuluttua”. Istuimme jännityksellä odottamaan. Aika venyi kuin Dalin maalauksessa, vaan miehiä ei näkynyt. Ilmeisesti tilanne oli hieman kiusallinen myös muille virkailijoille, joten pelastaakseen kasvonsa, laittoivat he takapihalla pystyyn petankit ja pyysivät meidät mukaan. Jouduttaakseen ajanjuoksua he myös tarjoilivat jääkylmää Beerlaoa, jota paahtavassa helteessä toki mielellämme siemailimme.

Aurinko laski, raja-asema suljettiin, mutta viisumeista ei vieläkään ollut tietoa. Kävelimme läheiseen ravintolaan syömään. Sapuskoja tilaillessamme lyöttäytyi seuraamme kaksi miestä, jotka esittelivät itsensä. Kappas, odottamamme virkailijat. Miehet pahoittelivat tapahtunutta ja tilasivat pöydän täyteen murkinaa. Varmistettuaan, ettemme enää olleet äkäisiä, kyyditsivät miehet meidät takaisin byroolle.

Esimiehen huutojen saattelemana he ryhtyivät liimailemaan passeihimme viisumeita, jotka löytyivät toimiston lukitusta lipastosta. Päätin vielä, ikäänkuin ohimennen, kysäistä, että missäs herrat päivän viettivätkään? ”Mopo-ostoksilla Nanissa”, vastasi hymyilevä miekkonen. Niinpä tietysti. Viisumeiden noutaminen kuulostikin vähän liian omituiselta syyltä, vaikkakaan Laosissa moinen ei mikään täysi mahdottomuus ehkä sittenkään olisi. Koitin vielä neuvotella, josko voisin saada entry-leiman vasta seuraavalle päivälle, että voisin sitten reissaajien keskeisissä henkseleidenpaukutteluissa kerskailla olleeni päivän Laosissa laittomasti, mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Jouduimme jäämään Nam Ngeuniin yöksi, mutta korvaukseksi odottelustamme saimme ilmaisen majoituksen läheisestä majatalosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Hyvin nukutun yön jälkeen astelin ukkosen raikastamaan ulkoilmaan, läheisten kukkuloiden takaa noussut aamuaurinko sai sumun kohoamaan vauhdilla kohti taivasta. Tony odotteli minua pöydässä aamukahviaan ryystäen. Katselimme perinnevaatteisiin pukeutuneiden naisten kantavan koreissaan vihanneksia torilta. Ilmassa oli juuri se kiireettömyyden tuntu, mikä minua Laosissa niin kovasti viehättää. Tuntui hyvältä olla takaisin täällä.

Koiravahtina Hongsassa

Hyvä fiilis lopahti kuitenkin varsin nopeasti, kun pääsimme Hongsaan. Vuodenvaihteessa tapaamani ystävällinen Monica oli todella stressaantunut jättäessään majatalonsa käsiini. Hänen hermoilunsa ilmeni omituisena kiukutteluna ja tärkeiden asioiden unohteluna. Muutamassa päivässä olinkin jo valmis ilmoittamaan, että jos ei apu kelpaa, voit etsiä duunarin muualta. Näin olisin todennäköisesti tehnytkin, ellen olisi saanut puhuttua pahimpia ärtymyksiäni Tonyn kanssa suomeksi. Monican lähdettyä virittelin riippumaton verannalle, laitoin Kind of Bluen soimaan ja ryhdyin tarkkailemaan mangojen kypsymistä pihapuussa. Ne muutamat Monican kanssa sattuneet konfliktinpoikaset vaipuivat nopeasti unholaan ja tilanne alkoi tasaantua.

Aloin nopeasti kehitellä täysin toisenlaisia rutiineja. Toistuva rinkan pakkaaminen, majapaikan etsiminen ja busseissa istuminen vaihtui kokkailuun, kirjoihin ja pitkiin riippumattotuokioihin. Aamut alkoivat aikaisin, kun naapurin sikoja alettiin ruokkia puoli kuudelta. Possut röhkivät kovaäänisesti, ja kukot kiekuivat epävireisesti. Hyvää huomenta. Aamukahvin jälkeen kävin hakemassa aamutorilta tuoreita vihanneksia, hedelmiä ja leipää. Pari ensimmäistä viikkoa taisimme Tonyn kanssa olla kylän kovin puheenaihe, mutta Tonyn lähdettyä takaisin Thaimaahan, laantui hämmästely hiljalleen, kun minä en ollutkaan ihan heti menossa minnekään.

Vaikka nimellisesti pyöritinkin Jumbo Guesthousea, keskittyivät varsinaiset tehtäväni lähinnä talon lemmikeistä huolehtimiseen. Asiakkaita kahden ja puolen kuukauden aikana saapui vain hieman toistakymmentä, joten heidän ilmaantumisensa merkitsi aina mukavaa vaihtelua ja kaivattua juttuseuraa. Kun asiakkaita ei ollut, kävin toisinaan naapuriperheen riisipellolla töissä. Elohopean noustessa lähes neljäänkymmeneen asteeseen, oli työ pellolla armottoman raskasta. Siksi herätys olikin neljältä aamulla, että pellolle ehdittäisiin hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Töitä tehtiin nelisen tuntia, kuumin aika huilattiin katoksen varjossa, ja kolmelta hommia jatkettiin aina auringonlaskuun saakka. Raskaan päivän jälkeen kerääntyivät kylän äijät yhteisen telkkarin ääreen katselemaan jalkapallon MM-kisoja.

Kuten jo edellä mainitsin, kiinnosti minua Laosissa ihmisten suhtautuminen työhön. Vaikka täällä hommat noin keskimäärin tuppaavatkin järjestymään, voi jonkun asian alullepaneminen olla työlästä. Siksi työajatkin ovat varsin viitteelliset. Kun pyysin taloudenhoitajaa saapumaan kuudelta, hän saapui seitsemän ja yhdeksän välillä. Kotiin olisi kuitenkin pitänyt aina päästä kymmeneltä, koska niin oli sovittu. Joinain päivinä hän jätti tulematta kokonaan, ja asiasta kysyessäni, sain vastaukseksi, että hän oli ollut kaverinsa luona. Myös erilaisten henkien pelko sai minut muutamaan otteeseen huvittuneeksi, kun Jumbon 22-vuotias retkiopas pyysi minua saattamaan hänet kotiinsa noin 500 metrin matkan, sillä pimeällä kylässä kummittelee. Aluksi luulin, että kyseessä oli vitsi, vaan eipä ollut.

Työn vieroksumisen ohella syy pysähtymiseeni oli haave siitä omasta pienestä majatalosta jossain kaukana. Jo parissa kuukaudessa kuitenkin huomasin, ettei vielä ole sen aika. Vaikka parin kuukauden pysähtyminen mahdollistikin asioita, tunsin silti tien kutsuvan minua voimakkaasti. Viimeiset pari viikkoa olinkin pahasti tylsistynyt ja matkakuumeen kourissa. Sovimme Matin kanssa alustavasti tapaavamme Luang Prabangissa, ostavamme veneen ja laskevamme pari viikkoa Mekongia pitkin Vientianeen.

Antti

Kuvagalleria