Plaza

Indonesia, Sumatra, mopomatkat

Koska jokaisen Indonesian matkaajan on vähintäänkin kokeiltava surffaamista, suuntasin Sumatran surffimekkaan, Pulau Niasille. Sain Medanissa vinkin, että off-seasonilla Nias olisi erinomainen paikka harjoitella aalloilla ratsastamista, kun maailmankuulu Niasin aalto alkaa syyskuussa hiipumaan.

Nias oli aikanaan osa legendaarista Aasian halki kulkenutta hippie trailia, mutta sittemmin turismi on, kuten koko Sumatralla, hiipunut. Niasin turismi on viimevuosina kärsinyt myös toisenlaisia takaiskuja. Ensin vuoden 2004 tapaninpäivän tsunami vyörytti rannoille kymmenmetrisiä aaltoja tappaen 122 ihmistä, ja kolme kuukautta myöhemmin maanjäristys tuhosi saaren tiet ja satoja rakennuksia, tappaen jopa 2000 ihmistä. Uusien katastrofien pelko ja infrastruktuurin puutteellisuus pitää turistit loitolla, joten tarjolla on hyviä diilejä kämppien suhteen ja edullisia surffiopettajia.

Saavuin satamaan, kun laivan keulaporttia oltiin jo sulkemassa, joten jouduin karjaluokan lattialle nukkumaan. Ehdin sentään ostaa paketin keksejä ja pullon vettä matkaevääksi. Laiva lähti kohti Niasia ja paikalliset sydäsivät kessunsa. Minun on miltei mahdoton kuvitella, että yksikään kansa polttaisi enemmän tupakkaa kuin indonesialaiset. Ei, eivät edes kiinalaiset. Matkustamossa siis leijaili sankka sauhu.

Levitin makuualustan törkyiselle lattialle ja yritin nukkua. Merenkäynti oli kuitenkin voimakasta, joten sain nukuttua katkonaisesti muutaman tunnin. Heräsin kolmelta, kun vessaan pyrkinyt juopunut vanhus kompastui jalkoihini ja rojahti päälleni. Poskipäähän sattui kovasti, eikä uni enää herätyksen jälkeen maistunut. Mutustin Oreoseja ja toivoin olevani jo perillä. Huonosti nukuttu yö ja passiivisesti tupakoitu kartonki toivat oman pikantin lisänsä kolhun saaneen nuppini kivistykseen. Kaivelin lääkelaukkuni pohjalta parasetamolia, kun aamurukous kajahti laivan kaiuttimista. Tällä kertaa se oli todella kamalaa kuultavaa. Siinä missä Medanin suuren moskeijan rukouskutsuja oli varsin miellyttävä kuunnella Travfellan kattoterassilla istuskellen, niin tällä lautalla, tänä aamuna, en voinut välttyä tuskallisen synnytyksen mieleyhtymältä. Vaan ei auttanut muuta kuin istua ja kärsiä.

Vaiheikas mopomatka

Lopulta saavuimme Gunung Sitoliin. En nähnyt tarpeelliseksi pysähtyä saaren pääkylässä, joten suuntasin suoraan kohti eteläkärkeä. Vaikka tie olikin osittain uusittu maanjäristyksen jälkeen, päätin pitää nopeudet alhaisina, sillä pahoja monttuja näkyi tasaisin väliajoin, eikä hidastetöyssyjä ole merkattu mitenkään. Asiaa tiedustellessani, minulle selitettiin,että ensimmäisen kuperkeikan jälkeen pahimmatkin kaaharit oppivat ajamaan hitaasti. Niinpä tietysti.

Nias on lähes 150 kilometriä pitkä, joten ajettavaa riitti. Riisipellot ja lautahökkeleiden muodostamat kylät koristivat tienvartta. Ohittaessani erästä kylää, oli ensimmäinen kaatuminen lähellä. Tietä ylittänyt kana päätti väistää minua hyppäämällä, ja päätyi sätkimään syliini. Pysähdyin, päästin raukkaparan takaisin tielle, odottelin hetken pulssin tasaantumista ja jatkoin matkaani ajatellen ”tapahtuikohan tuo juuri vai näinköhän minä unta”. Tiellä ollut juurikaan liikennettä, joten matka sujui rauhallisesti, satunnaisia citymaastureita lukuunottamatta. Huonokuntoisilla teillä kaikilla on tapana ajaa ”keskikaistaa”, ja auton tullessa vastaan, on mopoilijan väistettävä - usein jopa penkan puolelle.

Hieman ennen yhdeksää alkoi sataa, joten pysähdyin syömään aamuriisit. Keräsin paljon uteliaita katselijoita ruokaillessani. Aamiaista maksaessani huomasin, että minulla oli lompakossa vain sadantuhannen rupian seteleitä. Halusin maksaa ruokani tasarahalla, koska isolla setelillä maksaessa vaihtorahasta muodostuu aina ongelma ja sitä sitten metsästetään pitkin kylää. Kaivelin taskuni pohjalta repaleisia pikkuseteleitä. Mamma katsoi ensin resuista olemustani, sitten kourassani olevia seteleitä ja sulki nyrkkini setelien ympärille. Talo tarjoaisi aamiaisen. Jätin rahat kuitenkin tiskille, mutta mamma tuli vierelleni ja työnsi rahat takaisin taskuuni. En jaksanut vängätä asiasta sen enempää vaan polkaisin pyörän käyntiin.

Sade ei ollut tauonnut, mutta jatkoin siitä huolimatta. Hieman ennen Teluk Dalamia sattui ensimmäinen haaveri. Tielle oli muodostunut iso lätäkkö, jota pieni poika ylitti aivan liian raskaalla pyörällä. Hänen pyöränsä kaatui, jouduin väistämään nopeasti, otin jalallani tukea ja sain ventin oikeaan pohkeeseeni. Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain pieni pintanaarmu. Sade yltyi, ajaminen alkoi maistua puulta, mutta päätin ajaa Sorake Bayhin asti, sillä olinhan jo kastunut läpimäräksi.

Ehkä pieni tauko olisi ollut paikallaan, sillä hieman ennen Sorakea vedin sitten ne ensimmäiset lipat. Tie oli kuoppainen ja täynnä lätäköitä. Kun koko tie peittyi veteen, pysähdyin ja katsoin kysyvästi viereisessä kahvikioskissa istuneita kundeja. He näyttivät, että siitä vaan. Lähdin liikkeelle varovaisesti, mutta siitä huolimatta eturenkaani tipahti parikymmentä senttiä syvään kuoppaan. Mopo oli kyljellään ja minä turvallani lätäkössä. Kahvipöydästä kuului reimaa huutonaurua.

Nousin pystyyn, nostin pyöräni ja tarkistin vahingot. Vasen peili ja kytkimen kahva olivat paskana. Hieman vaivalloisesti sain vaihteen vapaalle ja työnsin mopon lätäköstä. Vaivoin onnistuin saamaan vaihteen sisään ja nilkutin hitaasti seuraavaan kylään. Ensimmäiseltä korjaamolta en apua saanut, mutta toisen puljun romukoppaa aikani pengottuani löysin sopivan kahvan. Palasin ensimmäiselle korjaamolle, koitin vaihtaa kahvan jämän, mutta uusi ei ollutkaan täysin yhteensopiva. Pienen hienosäädön jälkeen pääsin tyydyttävän lopputuloksen ja saatoin jatkaa matkaani Sorake Bayhin. Tarkastin muutaman majatalon ja päädyin Anny Guest Houseen, sillä sen henkilökunta tuntui sydämelliseltä.

Sain Annyltä parin viikon majoituksesta hyvän tarjouksen, jota lupasin harkita. Ripustelin märät vaatteeni kuivumaan, lounastin perheen kanssa ja siirryin rannalle lämmittelemään ja lukemaan kirjaa. Istuin hiekalla, katselin surffaajia ja auringonlaskun värjäämää taivaanrantaa heidän takanaan. Silloin päässäni naksahti. Ei, en aikoisi jäädä tänne surffaamaan. Olo monen kuukauden odottelun ja paikallaan olemisen jälkeen oli siihen aivan liian levoton. Kenties jossain vaiheessa tulen toisiin ajatuksiin ja pysähdyn surffaamaan kuukaudeksi tai kahdeksi, mutta nyt ei ole sen aika. Päätin katsastaa pari Keski-Niasin perinteistä kylää ja jatkaa matkaa. Tien päällä oleminen maistui nyt liian hyvältä.

Kyläelämää

Heräsin aikaisin aamulta ja suuntasin ylängölle tutkailemaan niasilaisia kyliä. Aloitin kierrokseni Bawomataluon mukulakivikaduilla perinteistä arkkitehtuuria ihaillen. Siinä missä Soraken betonirakennukset tuhoutuivat järistyksessä, nämä vanhat rakennukset ovat yhä pystyssä.

Valkoinen ihoni huomattiin nopeasti ja pian kylän lapset piirittivät minut. Katsastin kuninkaan talon, join limun ja kävelin kivirappusia alas pieneen Orihilin kylään, jonka katot näin ylhäältä Bawomataluosta. Orihilin jälkeen koitin epätoivoisesti metsästää muutamaa kartassani mainittua kylää tuloksetta. Kirosin kartan ja suuntasin vielä Hilimaetaan. En tahtonut järkyttää kylän rauhaa, joten jätin moponi sen ulkopuolelle. Ihmiset pällistelivät ikkunoistaan ja toivottivat minut tervetulleeksi kyläänsä. Lapset koittivat järjestää kadulla kukkotappelua, miehet pelailivat shakkia ja naiset pesivät pyykkiä. Kylä tuntui uskomattoman rauhalliselta.

Istuin juomaan teetä entisen surffiopettajan kanssa. Juttelimme hyvän tovin, kunnes paikalle tuli paikallinen legenda - 92 vuotias mies, joka tituleerasi itseään Mr. Massageksi. Mies hymyili leveää hampaatonta hymyään ja ehdotti minulle, että lähtisimme juomaan viinaa. Kieltäydyin kohteliaasti kutsusta, koska ajatus kävelystä takaisin Sorakeen ei innostanut.

Lähtöpäivänä ajellessani takaisin kohti Gunung Sitolia, sain todistaa lähietäisyydeltä, kun valtion univormuun pukeutunut mies ajoi hidastetöyssyyn liian kovaa. Miehellä ei ollut kypärää, joten jälki oli pahaa. Miehen vasen korva roikkui vain ohuen ihokaistaleen varassa. Hänen koko naamansa oli ihan totaalisen rullalla ja mies luonnollisesti shokissa. Satuin paikalle ensimmäisenä, pysähdyin ja estin miestä kävelemästä suoraan auton alle. Hetkessä tapahtumapaikka täyttyi ihmettelijöistä, joten päätin livahtaa paikalta ennen kuin koko ruljanssi laitettaisiin meikäläisen syyksi.

Tehtyäni eräänlaisen hukkareissun Niasille, lähdin takaisin Medaniin pidentämään viisumiani. Lauttamatka oli yhtä miellyttävä kuin viimeksikin ja aamulla väsyneenä naureskelin reppumatkaajien tavalle valita aina se halvin matkustusluokka, vaikka varsin pienellä lisämaksulla saisi puitteisiin huomattavankin parannuksen.

Lautta oli Sibolgassa viideltä aamulla, joten bensa-asemat olivat kiinni. Tie Sibolgasta lähti mutkittelemaan ylös. Viiden tunnin ajomatkan jälkeen näin ensimmäistä kertaa Toba-järven. Näkymä kraaterijärvelle oli niin kaunis, että suustani pääsi spontaani huuto. Pysähdyin Parapatissa lounaalle ja päätin ajaa Medaniin, että saisin viisumiasiat alta pois. Kilometrejä ajopäivälle kertyi huikeat 420, joista viimeiset taittuivat hermoja raastavalla, ruuhkaisella Trans-Sumatra Highwaylla. Kokemuksesta viisastuneena en suosittele tätä kenellekään. Nyt leimaa passiin ja äkkiä pois Medanista.

Antti

Kuvagalleria