Plaza

Indonesia, luontomatkat, orangit

Ketambe on pieni kylä keskellä sademetsää, Pohjois-Sumatralla. Tästä johtuen Ketambe on myös Indonesian parhaita paikkoja nähdä villejä orankeja. Siinä missä Bukit Lawangin vähintäänkin puolikesyt apinat ovat aina paikalla, ei Ketambessa saa takuuta orankien spottailusta edes useamman päivän reissuilla.

Koska Ketambe sijaitsee Etelä-Acehissa, joka oli vuoteen 2005 asti turisteilta suljettu, on turismi Ketambessa edelleen vähäistä. Trekkaajia on muutama viikossa ja polut ovat vielä roskaamattomia. Näistä syistä Ketambe tietysti kuulostaa paljon mukavammalta paikalta viettää pari päivä viidakossa ihmetellen, josko niitä apinoita sattuisi näkymään. Ja juuri siksi valitsimmekin Jonnin kanssa Bukit Lawangiin sijaan Ketamben pysähdyspaikaksemme.

Majotuimme Johanin Lodgeen, joka sijaitsee Alas-joen varressa. Se on perheen pyörittämä kodikas kahden bungalowin majatalo, jonka yleiseen tilaan paikalliset äijät kerääntyvät iltaisin ruotimaan päivän tapahtumia. Johan oli kiireinen muiden projektien kanssa, joten saimme oppaaksemme Abun ja Odinin, kaksi paikallista nuorta oppaan alkua. Vietimme illan täydenkuun valaisemassa laaksossa oppaisiimme tutustuen ja yleistä juttua heittäen.

Päivä 1

Lähdimme matkaan aikaisin aamulla, ettemme joutuisi kävelemään keskipäivän paahteessa. Aloitimme kävelyn asvalttia pitkin, mutta saavutimme polun pään nopeasti ja pian emme enää kuulleet tiellä satunnaisesti liikkuvien rekkojen meteliä. Nopeasti saimme myös ensimmäiset kosketuksemme iilimatoihin ja muihin ötököihin, joita näin sadekaudella on liikenteessä paljon.

Vaikka puiden latvat tarjosivat suojaa auringolta, niin hiki virtasi otsallani. Manasin viime aikojen laiskottelua, pyyhin hikeä ja jatkoin kävelemistä. Polut haarautuivat moneen otteeseen, joten nopeasti meidän oli tunnustettava, että oppaiden palkkaamiseen käytetyt rahat eivät menneet tälläkään kertaa hukkaan. Metsä alkoi hiljalleen käydä vaikeakulkuisemmaksi, sillä sateet olivat tehneet poluista liukkaita. Pudotusta alaspäin oli välillä jopa kymmenen metriä, joten minä ja Jonni kokemattomina metsämiehinä liukastelimme ja kiroilimme, Abun ja Odinin katsellessa vierestä. Reilun tunnin käveltyämme alkoivat puskat heilua. Pari pitkähäntämakakia saivat kunnian olla ensimmäiset bongaamamme luontokappaleet.

Hetken ihmeteltyämme jatkoimme kohti leiripaikkaamme, jonka saavutimme noin tunnissa. Odin sydäsi notskin ja ryhtyi keittelemään riisiä. Minä ja Jonni kävimme viereisessä joessa virkistäytymässä. Paistattelimme hetken päivää joentörmällä, pystytimme leirin ja lähdimme kokeilemaan onneamme orankien suhteen. Leiripaikaltamme oli puolen tunnin kävelymatka alueelle, jolla Abu tiesi apinoiden pesivän. Tähyilimme puiden latvoja, näimme pesän, mutta asukit olivat muilla mailla. Jatkoimme matkaa turvat rullalla, ettemme karkottaisi epeleitä kauemmaksi.

Abu varoitteli meitä, sillä välillä edes viiden päivän trekkaajat eivät onnistu kohtaamaan orankeja. Pari seuraavaakin paikkaa veti vesiperän. Ennen paluuta koukkasimme vielä viimeiselle paikalle, jossa tähän aikaan vuodesta harvemmin orankeja näkee. Vaan kuinkas ollakaan huomasimme puusta putoilevan roskaa. Ensin näimme apinasta vain vilauksen, mutta istuimme odottelemaan ja hakemaan parempaa näkymää. Huomattuaan, etteivät häiriköt olleet aggressiivisia, jatkoi orankiperhe omia puuhasteluitaan meistä välittämättä. Seurasimme silmä kovana, välillä naureskellen, apinoiden sulavaa liikehdintää oksalta oksalle, puusta puuhun. Juuri, kun näytti siltä, että eläin joutui pinteeseen molempien käsien ollessa varattuina, kaappasi se jalallaan tukevan otteen oksasta ja tempaisi itsensä turvaan. Katsoimme toimintaa lumoutuneina ainakin tunnin.

Leiriin palattuamme, oli Odin saanut sapuskat valmiiksi. Riisi, kala ja kananmunat upposivat kuin nälkäisten katurakkien kitusiin. Pimeys tuli viidakossa tietysti aikaisin, ja samaan aikaan auringonlaskun kanssa alkoi myös sade. Toivottelimme oppaille hyvät yöt ja vetäydyimme telttaamme. Naureskelimme Jonnin kanssa, mutta otsalle pudonnut pisara hyydytti hymyn. Kirosin malesialaisen erävälinekauppiaan alimpaan helvettiin. ”Better you buy double layer, it’s rain proof”. Kovat oli puheet, vaan sisältö täyttä kukkua. Kastuimme siis pahasti.

Päivä 2

Aamulla söimme maukkaan aamiaisen, joka huipentui Odinin spesialiteettiin jungle pancakeen. Kirosimme vielä kastunutta telttaamme, sitten katsoimme Abun ja Odinin telttaa, joka oli omaamme huomattavasti surkeamman näköinen ja naurahdimme yhteen ääneen. Pakattuamme kamat, lepäilimme vielä hetken, ennen kuin vaihdoimme leiripaikkaa.

Tänään polku oli vaikeampi kulkea, ja sisälsi muutamia joen ylityksiä kaadettuja puita pitkin. Toisena päivänä käveleminen tuntui helpommalta, vaikka tunsinkin orastavan nestehukan vaivaavan. Koska olimme kuitenkin tulleet Ketambeen tutustumaan alueen eläimiin, pääasiassa orankeihin, eivät päivät olleet erityisen raskaita, ja sademetsässä liikkuminen oli itseasiassa mukavaa ja rentouttavaa.

Toinen telttapaikkamme sijaitsi kuumien lähteiden vieressä. Sujuihan tämä näinkin: kuumassa lähteessä loikoillen, orankien katsellessa toimiamme vastarannan puista. Fiilistä on vaikea pukea sanoiksi. Emme olleet voittaneet itseämme minkään valtavan fyysisen uurastuksen muodossa, mutta paikka itsessään oli käsittämättömän rauhallinen. Siihen kun vielä lisää lämpimän luonnonkylvyn, niin olo oli taivaallinen.

Päivä 3

Heräsimme aattoaamuun uitettuina koirina. Toisena yönä sade oli vähäisempää, mutta yö oli silti epämiellyttävä. Jos nyt jotain, niin ensi kerralla investoin ihan oikeasti hyvään telttaan. Laitoimme kamat aurinkoon kuivumaan, teimme pienen kävelyn ympäristössä, kahlasimme joissa, mutta emme nähneet eläimiä, joten palasimme leiriin aamiaiselle. Vietimme vielä tunnin verran kuumissa lähteissä ennen kotimatkan aloittamista. Pääsimme hyvissä ajoin ennen pimeää takaisin Ketambeen.

Vaikka päivät eivät olleet erityisen raskaita, olimme perillä väsyneitä. Fyysisen harjoitteen puute ja huonosti nukutut yöt olivat vaatineet veronsa. Vaan eipä siinä, olimme nähneet, mitä olimme tulleet katsomaankin eli orankeja, pitkähäntä makakeja ja Thomas’s Langur -apinoita. Muutamassa päivässä tulimme myös oppineeksi jonkin verran sademetsässä kulkemisesta ja toivottavasti nämä opit ovat hyödyksi myöhemmin. Illalla saimme Johanin vaimolta uskomattoman hyvän jouluaterian, joka luonnollisesti poikkesi totutusta. Suuremmat sikajuhlat jätimme väliin, sillä aamulla starttaisimme kohti Acehia.

Antti

Kuvagalleria