Plaza

Indonesia, alkuperäiskansat

Matkani baduy-heimon luokse oli oikeastaan monen sattuman summa, joten hypätäänpä hieman ajassa taaksepäin, niin kerron teille, miksi matkaajan tulisi aina nollata tapahtuneet, sopeutua vallitsevaan tilanteeseen, pitää aistit valppaina ja tarttua tilaisuuteen.

Lumipallo-efekti lähti käyntiin, kun huomasin kamerani kelvanneen punjabilaiskommuunin pitkäkyntiselle asukille. Muutaman päivän huutokilpailun jälkeen keksin uhata poliisilla, mikä sai muutaman nurkissa pyörineen laittoman duunarin hermostumaan. Seuraavana päivänä sain puhelun poliisilta, että kamera oli löytynyt talomme viereisestä pusikosta, oltuaan viikon hukassa. Päästyäni kotiin minulle annettiin viisi päivää aikaa pakata kamat ja häipyä.

Onnekseni löysin itselleni huoneen lähistöltä ja pääsin pois punjabilaisesta hullujenhuoneesta. Uusi kämppikseni oli keski-ikäinen aussinainen, joka opiskeli indonesiaa sellaisella pieteetillä, että oksat pois. Hänen kauttaan sain kontakteja ympäri Indonesiaa, joista ensimmäisenä tutustuin jakartalaiseen Wisnuun.

Vielä ennen lähtöäni tapahtui jokseenkin hassu episodi, jonka merkityksellisyyttä en todellakaan osannut aavistaa. Viimeisen viikon tein hommia etiopialaisen muslimin, Imranin kanssa, ja pitkällisten keskusteluiden jälkeen mies antoi minulle läksiäislahjaksi matkaan Koraanin, joka nousi tällä reissulla arvoon arvaamattomaan.

Mutta sitten vihdoin itse asiaan. Kierrellessämme Jakartaa Wisnun kanssa törmäsimme paljain jaloin polttavalla asvaltilla kävelevän miehen, jonka Wisnu kertoi olevan baduy. Wisnu kertoi minulle nopeasti faktoja baduy-heimosta, ja minä rupesin suunnittelemaan lähtöä.

Baduyt jakautuvat kahteen ryhmään: baduy luar (ulommat baduyt), jotka ovat hyvin pitkälti luopuneet perinteisistä elämäntavoista, mutta heidän tärkeä tehtävänsä on suojella pyhiä alueita, joilla baduy dalamit (sisemmät baduyt) asuvat. Baduy luareihin voi tätä nykyä törmätä ympäri Jaavan saarta, mutta baduy dalamit asuvat yhä tiukasti omissa kylissään, noin 100 kilometriä Jakartalta länteen ja he ovat valinneet tietoisen eristäytymisen muusta Indonesiasta. Baduy dalamit ovat kieltäytyneet valtion tarjoamasta koulutuksesta ja ovat täten lukutaidottomia, eivätkä he pääsääntöisesti puhu indonesian kieltä vaan sundaa. Siitä huolimatta, että baduy dalamit kulkevat aina vain ja ainoastaan kävellen, he ovat Jaavalla kuuluisia siitä, että jos annat heille osoitteesi, he tulevat joskus vierailemaan luonasi.

Jakartalla juttelin lämpimikseni baduysta majatalon isännän kanssa, joka kertoi itsekin olevan baduy, mutta hänen vanhempansa olivat muuttaneet kylästään Bogoriin jo kauan sitten. Hän kuitenkin varoitti minua, että baduyt saattaisivat evätä minulta pääsyn pyhille alueille.

Matka alkaa

Aloitin matkani Jakartan Kalideresin bussiasemalta. Jakartalla ehdottomasti paras tapa liikkua on Transjakartan Busway -verkosto, joka kuljettaa hyvinkin kattavasti ympäri kaupunkia parinkymmenen sentin hintaan, ainoastaan Transjakarta-busseille varatuilla kaistoilla.

Kalideresiltä ostin matkaevääkseni salak-hedelmiä, perunalastuja ja jääkahvin ennen kuin hyppäsin Serangin bussiin. Matka sujui suunnitelman mukaisesti aina siihen saakka, kunnes minun oli vaihdettava bussia Serangissa. Minut ohjattiin väärään bussiin ja Bantenin vanhan kaupungin sijaan pahaa aavistamaton matkamies suuntasin kohti tuntematonta. Kolmen vartin köröttelyn jälkeen aloin ihmettelemään matkan kestoa ja kysäisin asiasta lipunmyyjältä. Alkoi suunnaton supina, jonka päätteeksi minulle kerrottiin, että olin aivan väärässä bussissa. Hyppäsin ulos seuraavassa isossa risteyksessä ja naurahdin tapahtunelle. En tiennyt, missä olin, eikä sillä ollut oikeastaan edes väliä, sillä olin matkalla. Viimeistään nyt tunsin palanneeni tien päälle. Selvitellessäni tilannettani, sain nopeasti kuulla, että olin vain muutaman kilometrin päässä Cikolegeristä, joka on hieman suurempi baduy luar -kylä, jonka kautta olin suunnitellut pyhille alueille suuntaavani. Päätin ryystää kulhollisen kanakeittoa ja lähteä talsimaan, Banteniin bussilla palaamisen asemesta. Minua kuitenkin varoiteltiin jälleen, ettei minulla todennäköisesti olisi mitään asiaa dalam-kyliin.

Lähdin kuitenkin päättäväisesti katsomaan, mitä tuleman pitää. Päivä oli ehtinyt jo pitkälle, ja alkamaisillaan olevan sadekauden vuoksi taivas oli pilvien peittämä, joten keli oli varsin miellyttävän lämmin, muttei kuitenkaan liian kuuma patikointia varten. Ilmankosteus tietenkin oli kohtuuttoman korkea ja vaatteeni kastuivatkin nopeasti. Tiellä kulki harvakseltaan autoja, eikä ihme, sillä niin kuoppainen tie oli. Mopoilla ja fillareilla minua ohittelevat jaavalaisnuoret huomasivat valkonaaman välittömästi ja huutelivat tervehdyksiään.

Saavuin Cikolegeriin hieman viiden jälkeen, sopivasti ennen pimeää. Hienoiseksi harmikseni sain todeta Cikolegerin olevan ihan tavallisen oloinen pikkukylä Indonesiassa, eikä mistään merkittävästä eksotiikasta ollut tietoa. Kylän keskustassa oli muutama ravintola, myyntikoju sekä kioski. Majapaikkakin löytyi hieman kyselemällä helposti, mikä ei muutaman tunnin kävelyn päätteeksi haitannut lainkaan. Selvittelin Cikolegerissä reittiä pyhille baduy-alueille. Sain kuulla, että baduy dalam -kyliä on kolme, ja kaikista pyhin kylä on Cigeusik. Myös Cikolegerissä minulle sanottiin, ettei ilman baduy luar -opasta minua päästettäisi kyliin, ja oppaan hinta tietysti oli noin 20 euroa/päivä. Sain kuitenkin muutamia ohjeita dalam-kyliä varten varmuuden vuoksi:

1) Ole äärimmäisen kohtelias.
2) Älä käytä teollisia tuotteita, kuten saippuaa tai hammastahnaa.
3) Kysy lupa aina ennen kuin otat kuvan, baduyt eivät kuitenkaan todennäköisesti myönnä lupaa.
4) Jos kylässä tarjotaan ruokaa tai juotavaa, älä kieltäydy.
5) Baduyt eivät käytä rahaa, joten sen tarjoaminen olisi erittäin epäkohteliasta.

Tein reppuuni tilaa kahdelle puolen kilon suolapussille sekä kahdelle puolen litran hunajapullolle, jotta minulla olisi jotain tarjottavaa kylissä. Cikoleger oli jo varmaankin pari sataa metriä merenpinnan yläpuolella, joten edellisen päivän kävely tuntui jaloissa, kun en ollut nousuihin tottunut.

Jättäessäni Cikolegerin taakseni, sain tien varressa istuskelleen miehen saattamaan minua jonkin matkaa, sillä mies oli kovin kiinnostunut aikeistani. Kun miehen kännykästä kajahti Scorpionsin Wind of Changen selkäpiitä karmiva vihellys, luulin ymmärtäväni paremmin kuin hyvin, miksi baduy dalamit kieltäytyvät modernin maailman kotkotuksista.

Tiet jatkuivat huononemistaan, kunnes aloin lähestyä pyhiä alueita, jonne ei enää autoteitä mene. Kuoppaiset autotiet vaihtuivat kuin taikaiskusta tasaisiksi ja miellyttäviksi kävelypoluiksi. Mies saapui määränpäähänsä, heilautti kättään hyvästikseen ja jatkoin matkaani ohjeiden mukaisesti. Nousin polkua reunustaneen korkeamman kukkulan harjalle ja ihastelin ympäröiviä maisemia. Alhaalla laaksossa joet virtasivat hiljalleen. Taivaalta alkoi ripottelemaan vettä, joten pysähdyin riisipellon laidalle kyhätyn lepokatoksen alle hetkeksi odottelemaan. Kun sade ei sitten yltynytkään, katsoin parhaaksi jatkaa matkaa.

Ensimmäinen perinteisemmän oloinen baduy luar -kylä osui kohdalle puolentoista tunnin kävelyn jälkeen. Koska baduy-alue on kokonaisuudessaan melko pieni, eikä minulla ollut mikään erityinen kiire, pyrin tekemään tuttavuutta kyläläisten kanssa, jotka palailivat markkinoilta. Vaikka baduy luarit käyttävät rahaa sujuvasti, on silti sunnuntai tärkeä markkinapäivä, ja kyläläiset kävelevät ostamaan ja vaihtamaan hyödykkeitä.

Tunnelma kylässä oli hyvin rauhallinen, mutta muukalaisen läsnäolo tuntui selkeästi aiheuttavan hienoisia jännitteitä, vaikkakin vastaanottoa voisi kuvailla lämpimäksi. Hetken aikaa kylässä oleskeltuani rohkaistuin ja kysyin muutamilta ihmisiltä, josko voisin ottaa kuvia, mutta kun he järjestäen kieltäytyivät ja tuntuivat ottavan minuun etäisyyttä, päätin antaa homman olla toistaiseksi. Kävin keskusteluita sanakirjaa apunani käyttäen ja sain hieman lisätietoa baduy dalameista, mutta kommunikaatio oli kovin vaikeaa, toistaiseksi ainoastaan minun huonosta indonesiastani johtuen.

Istuin ja ihmettelin kylässä varmaan toista tuntia, kunnes päätin jatkaa matkaa. Maisemat jatkuivat kauniina. Aina puron varteen eksyessäni huuhtaisin kasvoni raikkaalla vedellä, sillä hikistä hommaahan tuo käveleminen oli. Purot ylitettiin huteria bambusiltoja pitkin. Vaikkei pudotusta ollutkaan kuin ehkä puolitoista tai kaksi metriä, en tuntenut oloani notkuvalla sillalla kovinkaan turvalliseksi.

Cigeusik

Lopulta saavuin riisipellon laitaan, ja päättelin olevani lähempänä Cigeusikiä, kaikkein pyhintä kylää. Näin muutamia mökkejä, joita ilmeisesti käytetään riisin varastoimiseen. Ihmiset vetäytyivät minut nähdessään joko mökkiinsä sisälle tai pysyttelivät talonsa kuistilla, eivät vastanneet tervehdyksiini eivätkä edes ottaneet katsekontaktia. Päätin jatkaa matkaani vähin äänin.

Vain varttia myöhemmin olin Cigeusikiin vievän bambusillan luona. Huhuilin hetken sillan toisella puolella, kunnes näin miehen. Kysyin sopisiko siltaa ylittää. En ymmärtänyt miehen vastausta, mutta mies elekielestä päättelin, ettei mies suoranaisesti kieltänyt minua tulemasta kylään. Astuin sillalle, mutta mies korotti ääntään. Paikalle saapui parikymppinen mies, joka huusi ”koupäk”, silloin ymmärsin vanhemman miehen sanoneen ”kembali”, mikä tarkoittaa suomeksi palata. Astuin pois sillalta ja jäin tuijottamaan miehiä, jotka olivat jokseenkin kuumottuneen oloisia. Kaivoin laukustani suolapaketin, jota nuorempi miehistä tuli tutkailemaan. Ojensin paketin miehelle, joka katseli sitä hetken ja vei sen sillan toiselle puolen. Miehet osoittivat, että voisin jatkaa matkaani eteenpäin, mutta itse kylään ei minulla olisi asiaa.

Hieman pettyneenä tein työtä käskettyä. Olihan minua kuitenkin asiasta varoitettu. Toivoin kuitenkin pääseväni vierailemaan edes toisessa kahdesta jäljellä olevasta kylästä. Käveltyäni pari tuntia ylös alas mäkiä, ja ohitettuani muutaman talon riisipeltojen laidalla, saavuin kylään, jonka huomasin olevan jälleen baduy luarien asuttama, sillä osa kyläläisistä käytti flipflopeja ja miehillä oli valkoisen turbaanin sijaan musta turbaani. Päivä oli pitkällä, enkä jaksanut jatkaa kävelemistä, joten tiedustelin nukkumasijaa, jonka kylän päällikkö minulle järjestikin. Hikinen patikoija myös ohjattiin läheiselle purolle peseytymään. Tilanne oli sikäli erikoinen, että epäilin alastomuuden olevan sen verran suuri tabu, ettei alasti peseytyminen ole aikuisilta hyväksyttävää käytöstä, mutta ihmettelin silti, miksi uteliaimmat ihmiset jäivät minua tuijottamaan. Kietaisin sarongin ympärilleni ja kastauduin. Sain illalliseksi riisiä ja kasviksia, ja kiitokseksi annoin pullon hunajaa sekä pari euroa rahaa. Uni kylän rauhassa maittoi, vaikka sänkynäni toiminut bambulattia ei mikään maailman mukavin unisija ollutkaan.

Aamulla sain tavanomaisen kyläherätyksen kukkojen toimesta. Päällikön vaimo tarjoili minulle eilistä ruokaa lämmittämättömänä. Sain kylästä myös saattajan toiseen baduy dalam -kylään, joka olisi todennäköisesti suostuvaisempi päästämään minut vieraakseen. Keskustelin saattajani kanssa onnettomalla indonesiallani ja hän kertoi muun muassa, että dalamit eivät saa päihtyä, syödä öisin, eivätkä käyttää muita lääkkeitä, kuin kylän oman tohtorin valmistamia rohtoja. Kaiken, mitä baduy dalamit tarvitsevat, he saavat heitä ympäröivästä metsästä.

Koraanin avulla eteenpäin

Saavuimme toisen kylän porteille, jossa saattajani neuvoi minua odottamaan, kun hän kävisi kysymässä lupaa visiitilleni. Lupa heltisi, mutta kylän vartija oli varsin epäileväisen oloinen. Hän pyysi minua jättämään reppuni ja kenkäni kylän ulkopuolelle, sillä ne eivät olleet luonnollisista materiaaleista valmistettuja. Kaivoin repustani toisen hunajapullon. Reppua kaivellessani saattajani huomasi matkalukemistoksi päätyneen Koraanin. Hän totesi, että eihän tässä ole mitään ongelmaa, muslimit kyllä saisivat vierailla kylissä. Katsoin paremmaksi vaieta uskonasioista, ja katsoa, mihin tilanne etenisisi. Minua toki hämmästytti, että baduyt eivät ole muslimeita, vaan animisteja, liekö tässä sitten jotain siirtomaavallan aikaisia kaunoja takana, sitä en ruvennut selvittelemään.

Tunnelma kylässä oli maaginen. Miltei kaikki aikuiset olivat töissä pelloilla, ainoastaan yksi 51-vuotias mies oli jäänyt kylää vartioimaan, hänellä oli yksi nuorempi kundi apumiehenä ja muutama nainen oli lapsia hoitamassa. Sain vierailla kylän vartijan talossa. Kaikki talot ovat keskenään identtisiä, täysin luonnonmateriaaleista valmistettuja, niissä ei ole ikkunoita, eivätkä baduyt käytä lainkaan minkäänlaisia huonekaluja. Sain kylästä mukaani apupojan saattamaan minut Cigeusikiin, tällä kertaa sisäänpääsyni olisi kuulemma taattu. Kävelimme Cigeusikiin uutta reittiä, joka oli mutaisempi ja jyrkempi kuin aikaisemmin talsimani.

Saavuimme puron varteen ja seurailimme sitä bambusillalle. Saattajani meni edeltä ja palasi eilisen miehen kanssa, joka näytti hyvin epäluuloiselta. Miehet juttelivat keskenään hetken, saattajani pyysi minua näyttämään Koraaniani. Kirjan nähtyään mies päästi minut bambusillalle, vaikkakin hieman vastentahtoisen oloisesti. Tällä kertaa kuitenkin osasin jättää reppuni ja kenkäni suosiolla ulkopuolelle. Cigeusikin vartija oli 45-vuotias Narpa.

Kylässä kyselin sanakirjan avustuksella baduyden hautajaismenoista. Kuolleet haudataan pyhälle alueelle Cigeusikin ulkopuolelle, mutta sinne minulla ei ollut mitään asiaa. Narpa antoi kysymyksiini vastauksia, joiden tulkkaaminen oli työlästä puuhaa. Sain pikaisesti nähdä kylän seremonia-alueen, jonka toisessa päässä sijaitsi päällikön talo ja toisessa päällikön virkahuone. Kylän johtajuus pysyy perheen sisällä ja siirtyy isältä pojalle. Vastausta kysymykseeni, että entä jos päällikkö saa ainoastaan tyttöjä, en saanut.

Visiitti kylässä jäi ainoastaan puolen tunnin mittaiseksi, mutta oli ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen. Lähtiessäni sitoi kylän tohtori, joka ilmeisesti herätettiin kesken päiväunien, ranteeseeni nauhan, joka suojelee minua viidakossa tiikereiltä ja käärmeiltä. Kiitin miestä ja noudin Narpalle kiitokseksi suolapaketin. Oppaani jutteli hetken Narpan kanssa, joka tuijotti minua, sanoi oppaalleni jotain takasin ja kätteli häntä. En ehtinyt kauas kylästä, kun Narpa otti meidät kiinni. Oppaani sanoi sopineensa, että saisin ottaa yhden kuvan Narpan kanssa. Olin erittäin yllättänyt ja kiitin molempia miehiä vuolaasti.

Lähdin onnellisena matkaan kohti Cikolegeriä. Kannoin kameraa kaulassani, ja vielä eilen minua ujostelleet pojat tulivat juttelemaan saattajani kanssa. Pyysin vielä lupaa saada ottaa kuvan, johon pojat suostuivat, ja kuvat nähdessään he räjähtivät nauramaan. Kiitin poikia. Saavuin Cikolegeriin, ja siellä tapaamani ihmiset olivat ällistyneitä, että minut oli kyliin hyväksytty. Sain majapaikan tutusta tuvasta ja suihkun ja illallisen jälkeen olivan valmis tirsamaahan. Reissu oli ollut enemmän kuin onnistunut.

Miksi sitten olin niin kovin kiinnostunut baduysta? Baduyden tarina on Indonesia pähkinänkuoressa. Missä muussa maassa 100 kilometriä pääkaupungin ulkopuolella on nähtävissä näin suuresti poikkeavaa elämäntapaa noudattavia ihmisiä? Eikä nyt siellä takarivissä ruveta snobbailemaan kotimaisilla mökkisisseillä, jotka myös elävät ilman sähköä ja ovat eduskunnan kokoonpanon perusteella todennäköisesti myös luku- ja kirjoitustaidottomia. Indonesia on maa täynnä seikkailuja ja baduyt ovat siitä erinomainen esimerkki. Kunhan vaan uskaltautuu pois matkaoppaiden ”parhaat palat”-reiteiltä, voi matkaaja kokea jotain todella ainutlaatuista.

Antti

Kuvagalleria