Plaza

Kiina, Tiibet, munkkiluostarit

Manigango oli mielikuvieni tiibetiläiskylä, Kiinan villi länsi. Paimenet ratsastivat kylänraitilla, kulkukoirat taistelivat reviireistään ja rukousliput heiluivat tuulessa. En haukkonut henkeäni pelkän ohuen ilmanalan vuoksi. Ilmassa oli omituista taikaa.

Kenties sakea lumisade valkaisi mieleni, sillä huomasin Kiinassa minua vaivanneiden ongelmieni tuntuvan todella kaukaisilta. Ei hössöttäviä laumoja, ei ketään kertomassa, että minun kuuluu arvostaa tämän paikan käsittämätöntä mahtavuutta. Ilmapiiri oli täysin erilainen, huomattavasti aiempaa miellyttävämpi. Saatoin viimein hengähtää helpotuksesta. Pieni reitinmuutos ja olin löytänyt aivan toisenlaisen Kiinan, jos tätä nyt voi enää Kiinaksi kutsua.

Koko kylässä oli vain yksi hotelli, jolla oli lupa majoittaa länsimaalaisia, joten tämä majoitusasia ei tuottanut minulle kovinkaan suurta päänvaivaa. Hinta kuitenkin pisti nyppimään - viisi euroa, eikä edes lämmitin toiminut. Pitkin hampain kaivoin kuvettani. Jätin rinkkani huoneeseen ja painuin alakertaan syömään. Marssin keittiöön, osoittelin sieniä ja muutamia lähes tuoreen näköisiä vihanneksia, joista toivoin sapuskani valmistettavan. Kokki tarjosi kulhoista lihasuikaleita, mutta kieltäydyin. Sain oitis seuraa hotellin respassa työskentelevästä tytöstä, joka ilmeisesti halusi käyttää tilaisuuttaa hyväkseen ja treenata englantiaan vieraan kanssa.

Tarkoitukseni oli jatkaa matkaani Yihun Lhatso -järven kautta Degeen, mutta sain kuulla lumimyräkän olleen täällä pahempi kuin Ganzissa. Yihun Lhatsolla oli lunta lähes vyötäröön saakka, ja Degeen meneminen näillä keleillä olisi aivan arpapeliä. Huonossa tapauksessa tiet saattaisivat olla poikki parikin viikkoa putkeen. Jouduin siis nostamaan käteni pystyyn luontoäidin voimien edessä ja tyytymään Manigangoon tällä kertaa. Ruoan jälkeen tein pienen kierroksen kylän ympäri, mutta lumisateen rajoittaessa näkyvyyden muutamaan metriin, päätin vetäytyä huoneeseeni lukemaan kirjaa. Lumisade jatkui sankkana koko illan ja päätin, että jos tilanne on aamulla yhtä surkea, lähden kohti etelää, etten jäisi tänne jumiin.

Aamulla kuitenkin taivas loisti kirkkaana, ja koko kylä näytti täysin erilaiselta kuin edellisenä päivänä.”Tashi delek” -huudot kaikuivat kaikkialta, kun kuljeksin pitkin Manigangon katuja. Erään talon pihalla lunta lapioinut nainen viittoili minua käymään peremmälle. Astelin sisään heidän pirttiinsä. Tuvassa makasi kohtuullisen iäkkään oloinen mies, joka reipastui silminnähden minut nähtyään. Hän kävi hakemassa lisää jakin lantaa, että saisimme lämmintä teetä juotavaksemme. Lienee sanomattakin selvää, ettei kommunikaatio ollut kovinkaan kummoista. Harmittelin, etten tullut ostaneeksi tiibetin fraasikirjaa. Sain kuitenkin selvitettyä, että perheen tytär oli muuttanut luostariin, ja isovanhemmat asuivat täällä tyttärentyttärensä kanssa.

Joimme jakinmaitoteetä, söimme korppuja ja kävimme hapuilevaa keskustelua kiinaksi. Isäntä lähti puuhastelemaan jakkiensa kanssa ja liityin seuraksi. Autoin korjaamaan aitaa ja lapioin lunta lämpimikseni. Päästyämme takaisin sisään oli emäntä laittanut minulle jo sängyn valmiiksi ja taputteli punkkaa sen merkiksi, että nukkuisin ensi yönä siinä. Hämmästelin hetken, mutten tohtinut kieltäytyäkään. Hain rinkkani hotellilta ja asetuin taloksi.

Auringon laskiessa perhe suuntasi läheiselle luostarille, ja pyysivät minua mukaansa. Nuoret munkit hämmästelivät läsnäoloani, ja tulivat innokkaasti juttelemaan, vaikkei yhteistä kieltä löytynytkään. Tunnelma luostarilla oli lumoava. Munkit lauloivat mantrojaan, ilmassa tuoksui suitsukkeet. Koitin tehdä itseni mahdollisimman huomaamattomaksi, ja vetäydyin pimeimpään nurkkaan katselemaan tilaisuuden etenemistä. Nuorimmat munkit eivät kuitenkaan malttaneet olla vilkuilematta suuntaani. Yleisen osion päätyttyä minut ohjattiin ulos, ja suuntasin perheen mukana nukkumaan.

Pimeän tultua lämpötila oli laskenut nopeasti. Jos päivällä pakkasasteita oli ollut muutamia, niin nyt pakkasen kireys tuntui naamalla välittömästi luostarista ulos astuttuani. Jäin hetkeksi pihalle ihastelemaan tähtitaivasta, ennen kuin vetäydyin yöpuulle. Kaminan lämmöstä huolimatta majassa oli todella kylmä, joten jouduin ottamaan tarjotun täkin lisäksi käyttöön makuupussini. Pakkaseen ja korkeuteen tottumattomana nukuin yön todella katkonaisesti. Perhe alkoi heräilemään hieman neljän jälkeen, mutta antoi minun onneksi nukkua lähes kuuteen saakka.

Seuraava päivä kului leppoisasti lähinnä perheen muksun kanssa leikkiessä ja pienissä askareissa avittaessa. Illalla menimme taas luostarille. Tällä kertaa eräs munkki, joka puhui hieman englantia, tuli kysymään, haluaisinko nukkua heidän seuranaan luostarilla. Mikä ettei, ajattelin, ja sanoin tulevani aamulla. Munkki hymyili kuin Naantalin aurinko, ja vieressä seisoskelleet nuorukaiset hyppelivät riemusta, kun kuulivat saavansa vieraan.

Seuraava yö ei tuntunut enää yhtä kylmältä, vaikka elohopea valahtikin jälleen lähelle nollaa. Aamulla kiittelin perhettä vieraanvaraisuudesta, ja marssin luostarille. Munkit toivottivat minut avosylin tervetulleeksi. Päivä kului munkkien toimia tarkkaillessa, kirjaa lukiessa, ja tulkkina toimineen munkin avustuksella keskusteluja käyden. Nuorimmat olivat erityisen kiinnostuneita kamerastani sekä mp3-soittimestani. Räpsinkin heistä muutamia kuvia, ja he halusivat laittaa musiikkia soimaan temppelin kovaäänisistä. Oli kohtalaisen huvittavaa katsoa kymmenen nuoren tiibetiläisen tanssivan Asan suomiräpin tahtiin.

Auringon laskiessa saimme kutsun siirtyä ruokasaliin syömään ennen iltarukouksia. Tällä kertaa sain istua munkkien vieressä iltarukousten aikaan, eikä kukaan enää tuntunut ihmettelevän läsnäoloani. Paikallisetkin nyökkäilivät suuntaani hyväksyvästi, kun poistuimme temppeliltä.

Vietin temppelillä kolme päivää, välillä munkkien kanssa jutellen tai heidän askareitaan tarkkaillen, välillä omissa oloissani. Tiibetin ylängöltä puhaltava länsituuli alkoi kuitenkin hiljalleen tuntua niin kylmältä, että päätin aikani täällä olevan tällä erää täysi.

Antti

Kuvagalleria