Plaza

Sumba, Indonesia

Sain todeta ihmismielen hämmentävän voiman, kun heräsin katselemaan Waikelon rantamaisemaa. Kalastajat kokivat pyydyksiään ja autio hiekkaranta kutsui löhöilemään.Vaikka tuhannet saaret Indonesiassa tarjoaa samanlaisia maisemia, tällä kertaa jokin vain tuntui erilaiselta. Olin viimeinkin saapumassa Sumballe.

Kaikki oikeastaan alkoi, kun tutustuin Annaan Kuala Lumpurissa elokuussa 2010. Kuulin tarinoita hänen kotisaarestaan ja kiinnostuin tästä itselleni aiemmin täysin tuntemattomasta osasta Indonesiaa. Mitä enemmän juttuja kuulin Sumbasta matkani varrella, sitä varmempi olin, että tulisin pitämään saaresta. Siispä astuessani Sumballe tunsin astuvani johonkin aivan toiseen maailmaan.

Indonesian vulkaanisten saarien joukossa ruohotasankojen peittämä Sumba on jonkinlainen outolintu. Hollantilaiskolonialistit eivät olleet kiinnostuneita saaresta kaupallisen potentiaalin puutteen vuoksi, joten se liitettiin osaksi Hollannin Itä-Intiaa vasta 1900-luvun alkuvuosina.

Siirtomaaherrojen vähäisen kiinnostuksen vuoksi sumbalainen kulttuuri onkin säilynyt vahvana. Jotain Sumban ihmeellisyydestä kertoo se, että niinkin äskettäin kuin vuonna 1998 lähes koko Indonesian ollessa levoton Suharton hallinnon natistessa liitoksistaan, nähtiin Waikabubakin mellakoina tunnettu sumbalainen ”mielenilmaus”. Saarelaiset olivat saaneet tarpeekseen nepotismista ja korruptiosta ja yli 3000 hevosmiestä ratsasti Waikabubakiin ja tappoi kolmisenkymmentä ihmistä, pääosin paikallisen yläluokan edustajia. Sumba ja erityisesti länsi-Sumban Kodi tunnetaankin alueena, missä Indonesian lakia ei juurikaan kunnioiteta.

Vaikka sumbalaiset ovatkin teoriassa protestantteja, niin esi-isiin ja henkiolentoihin perustuva perinteinen marapu-uskonto elää saarella voimakkaana, eikä vierailija voi olla siihen törmäämättä. Minäkin olin saapunut saarelle todistamaan kenties koko maailman verisintä sadonkorjuujuhlaa, pasolaa, joka on loppuvuoteen sijoittuvan pyhän kuukauden ohella tärkein vuosittainen tapahtuma  länsisumbalaisille.

Waikabubak

Ennen pasolaa minun  piti kuitenkin hoitaa Annalle antamani lupaus ja käydä vierailulla hänen kotikylässään. Ajoin Waikelon rantakylästä Waitabulaan, mistä löysin valokuvausliikkeen. Tulostin tuliaisiksi muutamia kuvia Annasta ja hänen tyttärestään ja lähdin etsimään pikkuista kylää.

Ensivaikutelma Sumbasta oli maaginen. Suuret kivihaudat hallitsivat maisemaa, vaurautta symboloivia hevosia näkyi laiduntamassa siellä täällä ja kyläläiset väläyttelivät betelpähkinän värjäämiä hymyjään. Pysähtyessäni kyselemään ajo-ohjeita, sain aina osakseni hämmentyneitä katseita, sekä tietysti riemukkaita”hello mister” huudahduksia.

Annan ohjeiden mukaisesti käännyin Waimanguran jälkeen pienelle hiekkatielle ja jatkoin mäkeen ylös. Päätieltä poikettuani tie muuttui heti huonommaksi ja kun opasteitakaan ei ollut, jouduin kyselemään neuvoa usein, mutta viimein kuitenkin löysin tien laidalta vihreän talon, joka kuului Annan perheelle.

Talo näytti tyhjältä, joten kyselin naapurista mistä löytäisin Leden talon. Paikalliset näyttivät kovin epäileväisiltä, mutta kun näytin kuvia Annasta, Petruksesta ja Liuksesta, ryhtyi mies nauramaan. Hän esittäytyi Victoriksi, Petruksen hyväksi ystäväksi. Victor lähti näyttämään minulle tietä. Aluksi minuun suhtauduttiin hyvin varautuneesti, mutta kun esittelin itseni ja annoin tuliaiseni, sain lämpimän vastaanoton. Victor halusi viedä minut vierailulle myös omaan kotiinsa sekä Petruksen kylään muutaman kilometrin päässä. Jumahdin siis pariksi tunniksi patsastelemaan sumbalaista kyläelämää.

Huomion keskipisteenä oleminen tuntui kuitenkin hieman vaivaannuttavalta, joten kun sumpit oli juotu, beettelit jauhettu ja valokuvat räpsitty, päätin jatkaa matkaani, vaikka minun olisikin toivottu yöpyvän Annan perheen luona. Minua kuitenkin kiinnosti saada lisää tietoa pasolasta.

Waikabubak oli rauhallinen kylä, joka koostui parista tiestä, poliisiasemasta, torista, jalkapallokentästä sekä muutamista näyttävistä perinteisistä rakennuksista. Muutaman kalliimman hotellin jälkeen löysin tieni edulliseen majataloon poliisiaseman kupeeseen. Ehdin ennen pimeää vielä pyörähtämään Waikabubakin pienissä perinteisissä kylissä: Tambelarissa, Tarungissa ja Waitabarissa ihmettelemässä paikallista arkkitehtuuria.

Aamulla suuntasin turisti-infolle, missä sain kokea karmean pettymyksen. Saamani tieto pasolasta oli ollut väärä ja olin missannut vuoden viimeisen pasolan kolmella päivällä. Kolmella päivällä. Kaikki se säntäily turhan takia.

Lisää oli kuitenkin luvassa, kun lähdin etsimään sairaalaa, mistä olin puhelimitse tiedustellut rabies-rokotetta. Tietenkään rokotetta ei ollut saatavilla, vaikka näin oli minulle puhelimessa luvattu. Tunsin oloni tukalaksi, mutta ajattelin, ettei tilanteelle oikein voi mitään. Päällimäisenä mielessäni ei pyörinyt mahdollisesti saamani kuolemaan johtava tartunta, vaan tämän ainutlaatuisen festivaalin missaaminen. Jottei muille kiinnostuneille kävisi kuten minulle, niin suosittelen tiedustelemaan pasolan aikatauluista Philip Renggiltä Waikabubakista puhelimitse numerosta +62813 3710 7845.

Harmittavasta takaiskusta huolimatta kerron teille nyt kuitenkin hieman mistä pasolassa on kyse. Pasola järjestetään länsi-Sumballa helmi- (Kodi ja Lamboya) ja maaliskuussa (Gaura ja Wanokaka). Pasolan tarkka ajankohta on mysteeri paitsi ulkopuolisille, myös suurelle osalle sumbalaisista. Ainoastaan kaikkein korkea-arvoisimmilla marapu-papeilla on tieto tarkasta ajankohdasta. Hieman osviittaa tästä sekasotkusta antaa se, että valmistelut alkavat, kun vuoden toisen täydenkuun jälkeen merimadot uivat rantaan. Papit tutkivat madot ja klaanien väliset taistelut alkavat miltei välittömästi rannalla nyrkkeilynä ja jatkuu turnajaisina sisämaassa. Vanhan uskomuksen mukaan sadosta ei tule hyvä, mikäli henkiä ei lepytetä verenvuodatuksella. Tämän vuoksi taistelua jatketaan niin kauan kunnes joku vuotaa verta.

Länsi-Sumba

En kuitenkaan jäänyt tuleen makaamaan, vaan otin mopedin alleni ja lähdin katsastamaan länsi-Sumbaa. Noin 20 000 asukkaan Waikabubaki jäi nopeasti taakseni ja pääsin nauttimaan saaren kauneudesta. Kiipesin ensin ylöspäin kohti keski-Sumban ylänköjä, kunnes edessäni aukesi näkymät saaren etelärannalle. Jos taannoin kuvailin itä-Jaavan vulkaanista maisemaa Mordoriksi, niin Sumban iloiset ja kiireettömät ihmiset sekä vehreät ruohotasangot toivat mieleeni ehdottomasti Konnun.

Ensimmäinen pysähdyspaikkani oli Praigolin kylä, missä sijaitsee noin 200 vuotta vanha Watu Kajiwa-hauta. Kylissä vieraillessa on käytäntönä kirjoittaa nimensä vieraskirjana ja maksaa kylän päällikölle noin 50 sentin – 1,5 euron suuruinen lahjoitus. Selaillessani vieraskirjaa vereni kuohahti, kun länsinaapuristamme saapunut kansankynttilä-Bengt oli katsonut asiakseen kommentoida, ettei pidä tällaisista pakollisista ”lahjoituksista”.

Mitä mahtaakaan liikkua sellaisen tyypin päässä, joka maksaa satoja euroja päästäkseen tähän syrjäiseen maailmankolkkaan pällistelemään ihmisten koteja ja heille tärkeitä hautoja, näkee ympärillään kaiken sen köyhyyden, ja katsoo lopulta aiheelliseksi valittaa yhden (1) euron maksusta. Helvetti, että suututti. Älkäämme siis olko bengtejä, vaan ymmärtäkäämme paikallisten rajalliset mahdollisuudet tienesteihin ja maksakaamme mukisematta tällaiset mitättömät lahjoitukset, vaikkeivät ne vapaaehtoisia olisikaan. Olen puhunut, ugh.

Praigolista jatkoin matkaani länteen kohti pahamaineista  Kodia. Sumballa julkinen liikenne toimii vähän kehnosti, joten liikkuminen on parasta hoitaa omalla kulkupelillä, joka mahdollistaa pysähtymisen ja matkan nopean jatkamisen. Kun liikennekin on todella vähäistä, on ajaminen nautinnollista. Jatkoin siis matkaani välillä pysähdellen, muutamien kauniiden rantojen ohi aina Gauraan saakka.

Pasola-kentältä käännyin pikkutielle, joka johti Litikahaan. Litikaha oli kukkulalla sijaitseva pienten kylien muodostama alue, mistä oli upeat näkymät alas Marosin rannalle. Kylät; Kahale, Tokahale ja Malisu edustivat Sumbaa kauneimmillaan ja kyläläiset olivat ystävällisiä. He kyllä kyselivät millä asioilla liikun, mutta eivät olleet päällekäyviä.

Päivä oli jo pitkällä, ja kun käppäilin Haruna Kadokissa ja kerroin jatkavani matkaa Kodiin, vaati päällikkö, että jäisin hänen luokseen yöksi. En kehdannut kieltäytyä kutsusta, vaan asettauduin taloksi. Päällikön vaimo toi minulle kahvia ja katosi talon taakse. Eikä aikaakaan, kun hän palasi illallisen kanssa. Tosin se oli vielä valmistamatta. Hänellä nimittäin oli toisessa kädessä koira ja toisessa kana ja tiedusteli kumpi olisi vieraalle mieluisampi syötävä. Sen verran olin ronkeli, että valitsin sillä kertaa kanan. Kun ruoka oli vihdoin valmis, sain käteeni kanankoiven, missä oli vielä varpaat tallella. Liha ei ollut mitenkään erityisen maukasta, eikä sitä luomukanassa paljon ollutkaan, mutta pitkän päivän jälkeen tuokin kelpasi paremmin kuin hyvin.

Aamulla päällikkö herätteli minut ja vei minut kierrokselle lähikyliin. Litikahan alueen kylissä on vain muutamia taloja ja jokaisella kylällä on tietysti eri nimi, mikä tekee alueen jotenkin vaikeasti hahmotettavaksi. Katselin olkikattoisia rakennuksia ja kuuntelin tarinoita alueella elävistä kummituksista, jotka riivasivat kyläläisiä. Sitten näin jotain uskomatonta. Baliraman kylässä päällikkö esitteli minulle vangin. Hän oli ollut töissä hienossa Nihiwatu Resortissa ja puhunut paikallisen kielen lisäksi täydellistä indonesiaa ja hyvää englantia.

Sitten haamut olivat sekoittaneet miehen pään ja hän oli tappanut kaksi ihmistä. Kyläläiset eivät uskoneet kuolemantuomioon ja pitivät miehen lähettämistä isommalle saarelle vankilaan huonona ratkaisuna. Siispä hänelle rakennettiin kylän ulkopuolelle pieni koppi, mihin hänet teljettiin, ja siellä hän oli viettänyt viimeiset neljä ja puoli vuotta vailla mahdollisuutta poispääsyyn. Eräänlainen suljettu osasto siis. Kyläläiset kävivät juttelemassa vangille ja toivat hänelle vettä ja ruokaa, mutta hän ei kuulemma enää ymmärtänyt mitään kieliä. Itki vain ja huusi hysteerisenä. Riivattua miestä ei kuitenkaan voi päästää vapaaksi, joten hänen kohtalonsa on elää tuossa laatikossa kuolemaansa saakka.

Tämän hieman shokeeraavan tilanteen jälkeen haukoin hetken henkeäni ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa. Moottoripyörällä ajaessa on aikaa selvitellä päätä, mutta tämä oli vähän pahempi pala purtavaksi. Vaikka miten koitin suhteuttaa asiaa, en saanut sitä mielestäni. Toisaalta kuolemantuomion vastustajana pidin hienona asiana, että hänen henkensä oli säästetty. Jollain tapaa myös arvostin kyläläisten päätöstä pitää huolta yhteisönsä jäsenestä, vaikkakin näin erikoisella tavalla. Kuitenkaan häntä ei vain lähetetty pois silmistä, vaan heidän itsensäkin on kohdattava antamansa tuomio päivittäin.

Selvittääkseni päätäni ajoin rantaan. Ja mikä ranta se olikaan! Katsoin ympärilleni, ja kun en nähnyt ketään, riisuin vaatteeni ja juoksin mereen. Uin hieman kauemmas rannasta ja katsoin tuota kilometrien mittaista valkoista hiekkaa, joka juuri sillä hetkellä oli yksinoikeudella minun. Hetken pulikoituani kuivasin itseni ja nousin pyörän selkään astetta onnellisempana. Lähdin ajamaan Kodiin. Varoitteluista huolimatta halusin nähdä tämän Sumban pahamaineisen läntisen reunan kauniit rannat.

Kaikki sujuikin hyvin Bondokodiin saakka, mutta pysähtyessäni tietä kyselemään sain kimppuuni kaksi kohtalaisen nuorta poikaa, jotka yrittivät ensin pummata rahaa. Kun ”gimme money” ei tehonnut, alkoi toinen pojista heiluttelemaan macheteaan. Tilanne tuntui kuumottavalta, mutta kun tönäisin poikaa reippaasti ja tuijotin suoraan silmiin, he säikähtivät ja lähtivät matkoihinsa. Pulssini kuitenkin tuntui hakkaavan sen verran lujaa, että odotin hetken ennen liikkeellelähtöä. Käännyin Peron suuntaan ja kävin katsastamassa muutaman kylän, mutta toisin kuin Praigolissa tai Litikahalessa, paikalliset olivat heti käsi ojossa pyytämässä rahaa, lapset roikkuivat jaloissa ja pummasivat rahaa ja karkkia, eikä rauhallisesta kiertelystä ollut tietoakaan. Ilmeisesti Kodin alueen pasolavierailla on ollut oma vaikutuksensa näihin kyliin ja tunsin oloni hieman epämukavaksi.

Olin todennäköisesti myös saanut pienet kyläöverit, sillä vaikka kylät itsessään olivat aivan yhtä upeita kuin nekin, joissa olin aiemmin vieraillut, niin ne valahtivat kategoriaan ”lisää sitä samaa”. Nähtyäni Tosin, päätin skipata loput kylät ja suuntasin Peron rannalle löhöilemään. Vietin kirjan kanssa rannalla pari tuntia ennen kuin suuntasin takaisin Waikabubakiin kyselemään sitä kirottua rokotetta.

Umpikuja ja suuri päätös

Waikabubakissa minulle lupailtiin, että rokote olisi kyllä saatavilla, mutta vasta matkalla Sumballe. Vietin pari levotonta yötä pienessä flunssassa ja mietin mitä jos olenkin saanut tartunnan. Hoitamattomana rabies on kuolemaan johtava tauti, jonka kanssa ei ole syytä pelleillä. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, ettei minulla ollut enää minkäänlaista fiilistä jatkaa matkaa. Edessä oli paikkoja, joissa terveydenhuolto olisi vieläkin huonompi. En yksinkertaisesti vain ollut enää halukas jatkamaan. Osansa oli kenties sillä tuntemattomaksi jääneellä viruksella, joka pakotti minut kolmen viikon vuodelepoon joulukuussa Jakartalla.

Matkan venyessä, on minulta kyselty milloin aion palata Suomeen, ja olinkin onnistunut kehittelemään lisäkysymyksiltä säästävänä vastauksen: ”juuri nyt minulla ei ole aikomusta palata, mutta jossain vaiheessa saatan kotiutua hyvinkin nopealla aikataululla”. Ja näin siis todella kävikin. Oloni rauhoittui välittömästi, kun tein päätöksen paluusta. Tilanne tuli niin nopeasti, etten ehtinyt sitä juurikaan miettimään. Olin saavuttanut umpikujan ja paras vaihtoehto tuntui olevan luovuttaminen. Ironista sinänsä, että kaikki tämä tapahtui juuri ennen Itä-Timoria, jonka olin aikoinani hahmotellut kotimatkani aloituspisteeksi.

Lensin heti seuraavana aamuna Balille, josta jatkoin matkaani vielä Kuala Lumpuriin moikkaamaan Annaa ja pientä Emilyä vielä kerran. Anna olikin varma, että olin Sumballa joutunut mustan maigan uhriksi. Oloni oli kertakaikkisen tyhjä. Söin viimeiset thosai masalat läheisessä intialaisessa ravintolassa ja koitin hahmottaa tilannettani, mutta tuntui kuin olisin ollut ulkopuolinen tarkkailija omassa elämässäni. Kuin kuplassa leijuin Singaporeen ja valmistauduin kotimatkaan. En halunnut sanoa mitään kenellekään, tai ehkä rehellisempää olisi kai sanoa, ettei minulla vain ollut sanoja tuohon tilanteeseen. Vaikka tiesin, että kotona odottaa perhe, sukulaiset ja kaverit, niin päälimmäisenä oli vain suunnaton pettymys.

Antti
 

Kuvagalleria