Plaza

Lembata

Heti alkuun lienee pieni varoitus paikallaan. Tämä juttu pitää sisällään kertomuksen kalastajista ja kuvamateriaali saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

Istuin pienen puisen paatin kannella matkalla Solor-salmen poikki. Aurinko grillasi ihoani pilvettömältä taivaalta, eikä malarialääkkeeksi syömäni doksisykliinin aiheuttama palamisherkkyys helpottanut tilannetta yhtään. Styyrpuurin puolella korkeuksiin kohosi Ile Boleng-tulivuori ja paapuurissa kimmelsi valkeat hiekkarannat. En kuitenkaan pysähtynyt Adonaralla enkä Solorilla, vaan painelin suoraan Lembatalle.

Neljänkymmenen kilometrin matka kesti nelisen tuntia, joten minulla oli hyvää aikaa omille ajatuksille. Matkani alkuvaiheilla taisin mainita siitä, miten helposti junan ikkunasta ohi vilisevää tundraa tuijottaessa oli helppo unohtaa kuinka loputon Siperia oikein onkaan. Indonesiassa taas tulee herkästi unohtaneeksi miten skutsissa sitä tulee oltua. Vaikka mistään yhtenäisestä indonesialaisesta kulttuurista ei ehkä voikaan puhua, niin rajamuodollisuuksien puuttuessa ja ruoan, kielen ja valuutan pysyessä samana, voi saarihyppely kohtalaisen helposti jatkua todella hämyille pikkusaarille, joista aniharva on edes kuullut puhuttavan. Lembatalla käy vuosittain parisataa turistia ja näillä seuduilla vielä 60 vuotta sitten harjoitettiin pääkallonmetsästystä ja kannibalismia.

Lewoleban katukuva hieman hämää, sillä kymmenisen vuotta sitten Itä-Floresin saarista muodostettiin uusi Solor-saariston provinssi ja Lewolebasta tehtiin sen pääkaupunki. Sittemmin kaupunkiin on virrannut paljon jaavalaisia virkamiehiä perheineen. Heidän mukanaan on tullut paljon rahaa ja meininki on ottanut henkisiä jättiharppauksia kohti Jaavaa, mutta heti kylän ”keskustan” ulkopuolella odottaa perinteisempi Lembata.

Olin luvannut Juhalle hoitaa hänen mopoasioitaan Lewolebassa, minne hän jätti Yamahansa puolitoista vuotta sitten. Lile Ilen Jim vastaanotti minut reiman naurun kera, kun kerroin hänelle asiani. Katseltuaan pihallaan ruostunutta mopoa vuoden päivät, oli Jim kuitenkin päättänyt löytää sille uuden omistajan ja tästä syystä visiittini osoittautui turhaksi. Saavuin kuitenkin Lewolebaan sen verran myöhään, ettei Lamaleraan suuntaamisessa pimeällä ollut tien surkean kunnon vuoksi mitään järkeä.

Päätös osoittautui täysin oikeaksi, sillä vaikka olin kuullutkin Lembatan teiden olevan huonokuntoisia, niin muutaman kerran jouduin varmistamaan olevani oikealla tiellä. Punainen pöly kohosi pilvinä peittämään näkyvyyttä, kun rekat matelivat hiljalleen halki Lembatan ja minä tyydyin osaani jonon hännillä.

Pölyn nielemiseen kyllästyttyäni pysähdyin erään talon pihaan ja hauskuutin lapsia saippuakuplilla. Määränpääni ei enää ollut kaukana, joten huudeltuani kurkkuni kupillisella kahvia ajoin viimeiset kilometrit perille. Pysäytin moponi kylän raitille ja ennen kuin sain kypärän päästäni, seisoi vieressäni varsin herttaisen oloinen mummeli, joka esittäytyi mama Mariaksi. Itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Maria kertoi, että hänellä oli tarjolla huone, joten seurasin häntä rappuset ylös.

Ehdin juuri ja juuri saada reppuni selästäni, kun Lamaleran uninen idylli särkyi. Kalastajat olivat saapuneet retkeltään. Lapset ryntäsivät riemusta kiljuen rantaan ja me turistit sitten tietysti kameroinemme perässä. Saaliikseen kalamiehet olivat saaneet kolme pallopäävalasta, joita paikalliset kutsuivat casuaalisti ”isoiksi delfiineiksi”. Hinattuaan pallopäät ylös merestä, leikkasivat kalastajat niidet evät irti ja jättivät valaat rannalle vuotamaan kuivaksi, seuraavan päivän juhlaa varten ja lähtivät nauttimaan raskaan päivän jälkeisestä lepohetkestä, jolloin saimme rauhassa räpsiä kuvia valaiden vierellä reippaasti poseeranneista muksuista.

Lamalera on tiettävästi viimeinen, tai ainakin yksi viimeisistä paikoista maailmassa, missä valaiden metsästys perinteisin konstein toimii ihmisten pääsääntöisenä elinkeinona. Lamaleran ”suuri turistimagneetti” onkin kaskelottien metsästys. Purjeveneillä 15 metristen jättiläisten perässä kovaäänisesti meuhkaavat miehet saavat bambukeihäillään pyydystettyä vuosittain parikymmentä kaskelottia ja tätä veristä moby dick-seikkailua voi päästä seuraamaan 100 000 rupian maksua vastaan. Lamalerassa pari viikkoa tilaisuuttaan odottanut irkkukundi alkoi jo olla epätoivon partaalla, sillä viisumi oli menossa umpeen ja se täydellinen kuva oli edelleen saamatta.

Lamalera ei kuitenkaan ollut pelkkä valaiden hautuumaa. Kylän unelias tunnelma valtasi minut välittömästi ja jostain selittömästä syystä mieleeni tuli pohjois-Malawin Nkhata Bay, vaikkei näillä kahdella kylällä varsinaisesti mitään yhteistä taida ollakaan. Ellei Indonesian viisumi ja maan logistiset haasteet asettaisi rajoitteita, olisin voinut helposti viettää Lamalerassa viikon tai pari.

Mama Maria piti kiirettä juhlavalmisteluiden kanssa, joten vietin illan häntä avitellen. Maria kertoi minulle, että sunnuntaisin kalastajat pitävät vapaapäivän ja menevät kirkkoon. Myös lauantainen tori, jossa kauppaa käydään perinteisen vaihdantatalouden lakien mukaisesti, olisi varmasti mielenkiintoinen kokemus, mutta lauttojen aikatauluista johtuen hyväksyin faktan, että tällä kertaa saisin nähdä Lamalerasta tämän verran ja tyydyin katselemaan pallopäävalaiden paloittelua rannalla. Lihat jaettiin perinteisten sääntöjen mukaan erittäin tarkasti ja jokainen perhe kävi hakemassa rannalta oman osuutensa.

Puolenpäivän aikoihin alkoivat juhlallisuudet. Musiikki pauhasi kovaa, tanssipiirit pyörivät, laulu raikasi ja palmuviini virtasi. Minäkin siinä toki mukana humalluin. Jokin Lamalerassa vaan houkutteli minua jäämään, mutta Sumballa lauttojen takia viettämäni kuusi pitkää päivää vielä kirkkaina mielessäni totesin, että ehkä kuitenkin olisi fiksumpi jatkaa matkaa. Siispä join loppuillan hieman hillitymmin, sillä palmuviinin prosentit kohoavat illan mittaan.

Ajaminen takaisin Lewolebaan sujui helpommin, sillä tie oli jo tuttu. Satamamestari kuitenkin kertoi, että Lembatan ja Alorin välillä liikennöivä lautta oli huollossa, joten jouduin odottelemaan Lewolebassa muutaman päivän ja jättämään Alorin väliin tällä erää ja suuntaamaan Kupangiin. Vaikka olisinkin mieluummin viettänyt nuo pari päivää Lamalerassa, en jaksanut olla tilanteesta erityisen harmissani. Onnistuin löytämään Lewolebasta Indonesian maukkaimmat nasi gorengit ja pitkät juttutuokiot Jimin kanssa saivat päivät kulumaan kuin siivillä. Jimin Lile Ile on tällä hetkellä kiinni remontin vuoksi, mutta tilanne kannattaa tarkastaa Lewolebassa piipahtaessa. Jimiltä saa myös paljon informaatiota Lembatasta. Parin päivän odottelun jälkeen olin taas innoissani päästessäni liikenteeseen. Ajoin mopon lauttaan, asettelin kamani toimistoksi erääseen nurkkaan ja ihastelin kaunista saaristoa ja auringonlaskua. Olin vihdoin ja viimein matkalla kohti Timoria ja se pani väkisinkin hymyilyttämään.

Antti

Kuvagalleria