Plaza

Sumatra, Indonesia

Ennen kuin jatkan matkaani Tobalta, on minun tarve hieman avautua. Kuten jo aiemmin mainitsin, käy Toballa paljon suomalaisia. Noin kolmasosa kaikista ei-aasialaisista kävijöistä tulee härmästä. Tästä johtuen paikallisille on muodostunut meistä suomalaisista jonkinlainen kuva, jota laajan otannan perusteella ei voi yksittäistapausten hölmöilynä enää sivuuttaa. Nimittäin se kuva ei välttämättä ole erityisen ruusuinen.

Kuten Samosirillä on tapana, istuin iltaa Roy’s pubissa, kuuntelin bändiä ja juttelin muiden matkaajien kanssa. Marssin tiskille ja tilasin toisen limonaadin. Duunissa ollut Oktiana ihmetteli miksen juo kaljaa. Mutisin jotain oluen hinnasta, halpismatkailusta ja suhteestani päihtymiseen. Okti kertoi näkemyksensä ja kokemuksensa suomalaisten juomatavoista, sekä niistä aiheutuvasta käytöksestä. Vaikka toki humalaisille kommelluksille on kieltämättä välillä ihan kiva naureskella, niin kyllähän se oli vähän kiusallista kuulla olevansa lähes ainoa nuori suomalainen, joka ei ole täällä vähintäänkin kerran ollut pahasti räkä poskella. Kuten kaverini joskus sanoi ”mä lähdin ekalle reissulle aika pitkälti siks, että halusin nauttia auringosta biitsillä ja olla kännissä”.

En todellakaan nyt nipota mistään iltakaljoista tai hyväntuulisista juomingeista, vaan mauttomista perskänneistä. Matkailu on mukavaa ja maailma täynnä kiehtovia paikkoja ja kulttuureita, mutta ne perisuomalaiset kännipainiperinteet voi ihan suosiolla jättää sinne Helsinki-Vantaan lähtöaulaan.

Nyt, kun olen sormeani saanut heristää, on syytä jatkaa matkaa. Toballa vierähti taas melkein viikko. Jauhoin juttuja Bagus Bayssä muiden suomalaisten kanssa, suoritin mopolle pientä perushuoltoa ja kävinpä Miskan kanssa kerran jopa leikkimässä kalastamista. Eihän me sieltä järvestä nostettu sintin sinttiä, mutta paransimme maailmaa senkin edestä.

Saimme myös Bagus Bayssä todistaa hieman draamaa, kun eräs duunari oli keksinyt varastaa fyrkkaa pomoltaan. Asiaa sumplittiin pitkän kaavan mukaan, kunnes kaveri lopulta tunnusti. Koska kerta ei ollut ensimmäinen, jäi vaihtoehtoja kaksi: joko hyvittää kaikki pomolta kadonneet rahat tai lähteä lusimaan. Koska säästäväisyys on harvoin varkaille ominainen luonteenpiirre, oli takaisinmaksun kanssa ongelmia, joten pomo joutui turvautumaan vaihtoehtoon B. Pari seuraavaa päivää guest housella sujui melko hartaissa tunnelmissa, mutta jos nyt haetaan asiasta jotain positiivista, niin tämän ikävän episodin jälkeen olisin todennäköisesti voinut säilyttää rahojani paikan baaritiskillä, eikä kukaan olisi niihin tohtinut kajota, sillä niin karu oli heidän työkaverinsa kohtalo.

Blokkasin riippumatossa huvenneen kirjastoni täytteeksi Penny’s Bookstoren hyllystä hieman Castanedaa ja Voltairea. Lukutoukille tiedoksi, että Toba on niitä harvoja paikkoja Sumatralla, mistä voi löytää laadukasta lukemista. Toki monen gestarin kirjahyllyt taipuvat 70-lukulaisten rakkausromaanien ja ö-luokan dekkarien painosta, mutta myös minunlaiseni elitistikyylä törmää mielenkiintoisiin opuksiin.

Häähumua Bukittingissa

Heitin hyvästit Toballe ja lähdin kohti Bukittinggiä. Ajopäivät eivät suuria erikoisuuksia tarjonneet, mutta renkaan puhjettua sain nauttia telttailusta pikkukylän mekaanikon pihalla. Salaa kyllä toivoin, että he olisivat kutsuneet minut sisälle nukkumaan, mutta en tohtinut ottaa asiaa puheeksi. Aamulla kuitenkin heräsin eläinkuoron ilakointiin. Auringon noustessa alkoivat kukot ja katurakit kilpailemaan maailmankaikkeuden sietämättömimmän äänen tuottamisessa. Tuomitsin eläimet voittajiksi ja itseni häviäjäksi, ja jatkoin matkaani.

Bukittinggi näytti kartalla sopivalta pysähdyspaikalta. Sen ympäristössä olisi mielenkiintoisia minangkabau-kyliä, sieltä olisi lyhyt matka Maninjau-järvelle, eikä Kerinci-vuorikaan olisi mahdottoman kaukana. Paikalle päästyäni sain todeta myös Bukittinggin ravintolatarjonnan olevan varsin hyvä. Aloitin Bukittingn tutustumisen heittämällä kierroksen lähikylissä. Sumatran luonnon kauneus jaksaa hämmästyttää päivä päivältä. Tietysti isommat kaupungit, hökkelikylät sekä trans-Sumatra highway ovat mitä ovat, mutta mielettömistä maisemista tällä Ruotsin kokoisella saarella saa moottoripyöräilijä nauttia päivittäin.

Bukittinggissä minut kutsuttiin minangkabau-häihin, enkä tohtinut kieltäytyä. Herätys oli aikaisin aamulla. Hääseremonia alkoi hevoskulkueella juhlapaikalle. Vieraat alkoivat toki supisemaan minut nähtyään ja ihmettelemään läsnäoloani.

Juhlapaikalla hääpari otettiin vastaan näyttävin tanssein, joiden jälkeen siirryimme sisätiloihin. Hääpari asettautui kuvattavaksi, ja juhliin palkatut neljä kuvaajaa antoivat kameroidensa laulaa. Hääpari istui paikallaan koko päivän kuvaajien ristitulessa hillitysti hymyillen, näyttäviin pukuihin sonnustautuneina. Hiljalleen huomio siirtyi soittopuuhia aloitelleisiin musikantteihin ja sitten avattiin buffet.

Ruokailun jälkeen ohjelmanumerot muuttuivat astetta rankemmiksi. Ensin esitettiin ns. lasinmurskaustanssi ja sitten lavalle asteli tulenpuhaltaja. Aloin innostua, että nämähän ovat parhaat häät ikinä, kunnes liekinpuhaltajien jälkeen alkoi karaoke, joka sitten saikin jatkua reimasti iltaan saakka. Ulkopuolisen tarkkailijan osa kävi nopeasti tylsäksi, johtuen osittain kielimuurista, jota alkoholitarjoilun puuttumisen vuoksi oli tavallista hankalampi murtaa.

Päädyin juttelemaan kuvaajien kanssa, mutta nopeasti kyllästyin, kättelin juhlaparin ja lähdin takaisin kaupunkiin. Mietin vaihtoehtojani kuumeisesti, kunnes keskellä yötä havahduin uuteen visioon ja pakkasin laukkuni. Otin seuraavan yöbussin Dumaihin ja jätin mopon Bukittinggiin odottamaan paluutani.

Antti

Kuvagalleria