Plaza

Flores, Indonesia, moottoripyörämatkat

Lautta saapui Endeen aikaisin aamulla. Olin huojentunut, sillä merenkäynnin aiheuttama pahoinvointi oli viimein ohi. Auringonnousu piirsi vuorien mustat silhuetit taivaanrantaan selkeinä ja niiden takaa räjähti verkkokalvoilleni uskomaton värimaailma: punaista, oranssia, keltaista sekä sinisen eri sävyjä. Nautin aamun tunnelmasta kahvia lautan yläkannella hörppien ja sataman hässäkkää katsellen. Laskuveden vuoksi kiposta ei vielä päässyt ajamaan ulos, joten tavaroita kannettiin laiturille sillan asemaa ajanutta huteraa lankkua pitkin, sillä välin kun kauempaa roudattiin vähän jykevämpää sillankorviketta.

Kun näin myös skoottereita nosteltavan ulos paatista, ryystin sumpit kupin pohjalta, nappasin reppuni ja lähdin katsomaan, josko Suzukinkin saisi kuivalle maalle. Kantajat ilmoittivat operaation hinnaksi 50 000 rupiaa, minkä tiesin olevan aivan liikaa, mutta kun miehet eivät tuntuneet olevan kiinnostuneita neuvottelemaan hintaa alaspäin, päätin maksaa, ettei minun tarvitsisi turhaan odotella satamassa tuntikaupalla.

Nusa Tenggarassa vallitsee tällä hetkellä kylmä kausi ja yölämmöt saattavat vajota alle kahdenkymmenen asteen, joten vetin hupparin ylleni ja lähdin liikenteeseen. Tunsin auringon lämmittävän selkääni mukavasti ajaessani rantatien hulppeita maisemia ihastellen. Mieleni tuntui pyörän selässä levolliselta ja Floresin vuoristoiset maisemat miellyttivät silmää tasaisemman Sumban jälkeen.

Kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdyin Boawaeen aamiaiselle. Olen kehittänyt melko pahanlaatuisen bakso-riippuvuuden, eikä päivät oikein tunnu lähtevän käyntiin ilman tuota herkullista lihapulla-nuudelisoppaa. Katkonaisen yöunen takia silmäluomeni tuntuivat hieman raskailta, joten nautin kupillisen  floresilaista, luonnostaan hieman makeahkoa kahvia ja ihailin taustalla kohonnutta Ebulobo-tulivuorta, jonka päätin käydä valloittamassa jahka ajaisin tästä uudestaan ohi. Jatkoin Boawaesta vielä tunnin matkan Bajawaan.

Noin kilsan korkeudessa sijaitseva Bajawa on oivallinen mesta Keski-Floresin ngada-kylien tarkkailuun. Majoituin kaupungin Pasar Bajawun läheisyyteen kahdesta syystä: ensinnäkin tykkään katsella näitä toreja, minne ihmiset saapuvat kylistään harjoittamaan vaihdantataloutta, toisekseen siksi, että muutaman sadan metrin päässä sijaitsevat ”eräässä matkaoppaassa” mainitut mestat huusivat kaksinkertaista hintaa huonommista huoneista.

Ensimmäiseksi katsastin läheisen torin sokkeloiset kujat, missä kankaat, puukot, betel-pähkinät, kotipolttoinen arrak sekä elintarvikkeet vaihtoivat omistajaa. Ostin sitruunamehua ja friteerattuja banaaneita ja istahdin nauttimaan hälinästä ennen kuin lähdin mopedilla kiertelemään läheisiä kyliä.  Hieman Bajawan ulkopuolella näin ison lauman ihmisiä. Pysähdyin katsastamaan, mistä oli kyse ja päädyin kuokkavieraaksi ilmeisen rakastetun äiti Marian hautajaisiin. Aikani hautajaisia ja hautoja ihmeteltyäni jatkoin matkaani kohti Bajawan maisemaa hallitsevaa Inerie-vuorta.

Sain kuitenkin huomata valinneeni väärän tien, joten Inerien rinteillä sijaitsevien kylien sijaan päädyin ihailemaan vuorta kauempaa. Hetken aikaa vuorta ympäröivää laaksoa ihailtuani, päätin koittaa päästä pikkupolkuja pitkin lähemmäs vuorta. Ensin asfaltti vaihtui hiekkatieksi, hiekkatie kävi hiljalleen kuoppaisemmaksi ja lopulta olin ihan pikkuisella polulla, joka päättyi umpikujaan. Palasin kaupunkiin ja totesin päivän olevan jo niin pitkällä, että enemmät pyörimiset saisivat odottaa seuraavaa päivää. Istuin iltaa hotellissa yöpyneiden kupangilaisten kanssa, jotka kumosivat arrakia kaksin käsin. Kyseessä oli sen verran tiukka viina, että kankkusen pelossa jätin juomingit kahteen shottiin ja painuin ajoissa pehkuihin, kun miesten hilpeä juhlatunnelma rupesi taantumaan epämiellyttäväksi känniseksi sössötykseksi.

Aamulla lähdin tavaksi muodostuneen bakson ja kahvin jälkeen reippaana kohti Inerietä ja tällä kertaa jopa löysin oikean tien. Pysäytin pyörän metsän keskelle, riisuin kypäräni ja kuuntelin hetken aikaa valtavien bambujen kasvusta aiheutuvaa rutinaa ja naksahtelua. Ensimmäiseksi saavuin Watumezen kylään. Pihalla leikkineet lapset juoksivat piiloon talojen taakse. Vanhat naiset tulivat tervehtimään minua, mutta heidän kielitaitonsa rajoittui paikalliseen ngadaan, joten kommunikaatio rajoittui hymyjen vaihtoon. Löysin kylän päällikön talon, kirjoitin nimeni vieraskirjaan ja annoin miehelle asianmukaisen lahjoituksen lisäksi pari kretekiä. Kiertelin hetken 20 talosta koostunutta pikkukylää. Pressuille kuivumaan levitetyt kahvin pavut ja mausteet tuoksuivat mukavasti. Hieman tutumman oloisten kivihautojen lisäksi ngadat pystyttävät vainajien muistolle pieniä ngadhu- (miehille) ja bhaga-rakennelmia (naisille). Hetken aikaa ihmeteltyään myös lapset uskalsivat tulla minua katselemaan. Hetken aikaa heitä viihdytettyäni jatkoin matkaani Benaan.

Toisin kuin Watumeze, Bena on selkeästi isojen turistiryhmien suosiossa, sillä lähes kaikkien talojen kuistit olivat täynnä erilaisia käsitöitä ja kylässä oli kaksi pientä kioskiakin. Benan vauraudesta kertoi myös taloja koristaneet puhvelin sarvet, joita oli joissain talossa enemmän kuin jaksoin laskea. Kylän turistiluonteesta huolimatta olin yllättynyt kuinka rauhassa sain kierrellä ja katsella. Naiset keskittyivät esittelemään betelin värjäämää hymyään kangaspuidensa takaa ja miehet olivat kiireisiä omissa puuhissaan kuten ketjutupakoinnissa.

Benasta lähtiessäni ihmettelin Suzukin pitämää säksätystä. Se kuulosti niin pahalta, että käänsin mopon keulan kohti Bajawaa, että saisin vian selvitettyä ja mahdollisesti jopa korjattua. Epäilin äänen aiheuttajaksi Sumballa vaihdettua osaa, josta mekaanikko sanoi, että se olisi syytä vaihtaa parempaan isossa kaupungissa.

Ennen ryhtymistään hommiin mekaanikko pummasi savukkeen ja juttelimme hetken aikaa jalkapallosta. Koitin parhaani mukaan selittää mikä mopossa oli vikana. Hetken aikaa indonesiaksi yritettyäni, totesin, että ehkä parempi, jos hän ottaisi pienen koeajon korttelin ympäri, niin hän kyllä ymmärtäisi, mitä tarkoitin. Mies palasi, nyökkäsi ja ryhtyi hommiin. Odotellessani kävin viereisessä ravintolassa syömässä ja siellä istuskellut puolalainen pariskunta kertoi, että läheisen Wawo Muda-tulivuoren kiipeäminen olisi kuivalla kaudella täyttä ajanhukkaa, joten ruoan jälkeen olin valmis jatkamaan matkaani. Homma oli noin puolessa tunnissa ja köyhdyin siitä 30 000 rupiaa.

Kävin hakemassa kamani hotellilta ja suuntasin kohti Mulakolia. Tie nousi Boawaen jälkeen vuoren rinnettä ja saavutin kylän juuri ennen pimeää. Löysin kylän päällikön helposti ja minut ohjattiin vierashuoneen kautta kahvipöytään juttelemaan isäntieni kanssa. Ainoa syy turistille saapua Mulakoliin on Ebulobon kiipeäminen, joten kun uutiset olivat kiirineet läpi kylän, saapui oppaana toimiva päällikön poikakin varsin nopeasti paikalle. Sovimme aamuherätyksestä ja keskustelimme hetken kiipeämisestä ennen kuin painuin lepäilemään. Aamulla heräsin hieman kolmen jälkeen ja lähdimme pimeässä kiipeämään kohti huippua.

Nopeasti sain huomata, että liikunnan puute laittoi puuskuttamaan. Hitaasti, mutta varmasti kuitenkin jatkoimme kiipeämistä ryteikön läpi. Vaikka jokunen turisti silloin tällöin käykin Ebulobon kiipeämässä, niin mitään varsinaista reittiä tai selkeää polkua ylös ei ole. Pimeässä suunnistaminenkin oli sen verran hankalaa puuhaa, etten todennäköisesti olisi löytänyt järkevää reittiä ylös itsekseni. Lähestyessämme puurajaa vuori muuttui entistä jyrkemmäksi ja nouseminen kävi hankalammaksi, mutta kun näin auringon ensisäteiden tunkeutuvan puiden lomasta, sain lisää voimaa jaksaa ylemmäs auringonnousuksi. Olin hiestä märkä, pulssi hakkasi järjettömänä ja päässä huimasi hieman, mutta näky oli kieltämättä vaivan arvoinen. Hetken aikaa huilattuani jatkoimme vielä huipulle saakka. Näiden päiväkävelyiden tylsä puoli tietysti on, että alas tullaan samaa reittiä. Ja kun olin jo ennen huippua ihan raato, niin paluu Mulakoliin oli todella tuskainen. Onneksi takaisin metsään päästyäni sain kävellä suojassa auringolta, joten kuumuus ei tuntunut niin läkähdyttävältä. Tästä huolimatta pidin tasaisin väliajoin taukoja ja kuuntelin lintujen laulua puissa. Oppaanani toiminut kundi ei oikein jaksanut ymmärtää, miksi halusin istua metsän keskellä kuuntelemassa lintuja, joten sanoin hänelle, että löytäisin kyllä tieni takaisin kylään omine neuvoineni. Hän kuitenkin jäi odottelemaan minua, joskin hieman närkästyneenä. Olimme kylässä kymmenen aikoihin, joten lyhyeksi jääneiden yöunien vuoksi päätin nukkua hetken ennen kuin jatkoin matkaani itään.

Tarkoitukseni oli ajaa aina Moniin saakka, mutta suunnitelmani muuttui Endessä. Ajaessani kaupungin läpi näin turistin Royal Enfield Bulletin vieressä. Ajattelin ensin, että en jaksa pysähtyä, mutta sadan metrin päässä tulin toisiin ajatuksiin ja tein u-käännöksen. Pysäytin moponi Enfieldin viereen ja otin kypärän pois päästäni. Kundin leuka loksahti auki ja hän pomppasi pystyyn: ”i thought i was the only one!” Kyseessä oli norjalainen Vegard, joka oli liikenteessä Nepalista ostamallaan pyörällä. Hänellä oli kuitenkin kiire pois maasta, joten emme saaneet toisistamme ajoseuraa. Ilta kuitenkin venyi laivaa odotellessa. Vegard neuvoi minut kaupungin halvimpaan majataloon Losmen Rachmatiin. Vaikka pitkä päivä laittoikin väsyttämään, niin lähdin vielä satamaan hoitamaan tulkin hommia, mikäli ongelmia ilmenisi, sillä normaalisti Pelni ei suostu ottamaan kyytiinsä moottoriajoneuvoja. Laiva oli tietysti myöhässä, mutta juttu kuitenkin lensi kevyesti, ja kun Vegardin pyörä nostettiin laivaan kahden aikaan yöllä, olin jo enemmän kuin valmis nukkumaan.

Pitkäksi venynyt päivä vaati veronsa ja heräilin vasta lähempänä yhtätoista. Lähdin ajelemaan kohti Monia ja Kelimutua. Matkaa oli taitettavana vain pari tuntia ja kun nousin Enden satamakaupungista vuoristotielle, alkoi ajaminen taas maistua. Tie kiemurteli kauniissa maisemissa. Pysähtelin ihastelemaan kauniita laaksoja ja kuulin jossain kaukana vesiputouksen kuohun. Koska matka oli lyhyt, ajelin hitaasti nautiskellen.

Kelimutu tiesi samalla pikaista piipahdusta reppumatkaajien kansoittamalle reitille, mikä näkyi heti hinnoissa. Moni on pieni vuoristokylä keski-Floresilla, joten ravintoloissa safkasta sai pulittaa tuplahintaa, mutta toisaalta hintaan sisältyi muiden matkaajien juttuseura. Moottoripyörällä liikkuminen, varsinkin näissä Indonesian vähemmän turisteja houkuttelevissa kolkissa, on välillä todella epäsosiaalista puuhaa, ja vaikka kielitaitoni onkin hiljalleen kehittynyt, niin sanan päivässä oppimalla keskustelun aiheet pysyvät pitkään rajallisina.

Kuten kaikki muutkin Moniin saapuvat turistit, myös minä olin tullut tsiigaamaan Kelimutun värikkäitä järviä. Toisin kuin olin luullut, Kelimutun kolme järveä eivät kuitenkaan osoittautuneet mitenkään erityisen psykedeeliseksi ilmestykseksi. Ensinnäkin musta järvi sijaitsee melko kaukana ja toisekseen se on about yhtä näyttävä kuin tamperelainen kaimansa Pate. Kahdessa muussa kraaterissa lillunut vesi oli jotakuinkin saman väristä, joten mystisen Kelimutun ”kolme eri väristä järveä” tuntui vähän fuulaukselta. Sen lisäksi auringonnousuksi järville suuntaaminen ei tainnut olla erityisen fiksu ratkaisu, sillä järvien värit eivät hämärässä oikein päässeet oikeuksiinsa ja kymmenisen minuuttia auringonnousun jälkeen koko huippu peittyi useammaksi tunniksi niin paksuun sumuun, ettei huipulla nähnyt nenänpäätä pidemmälle.

Pari tuntia huipulla hytistyäni luovutin ja palasin Moniin nukkumaan hetkeksi. Herättyäni tirsoilta nautin kupillisen inkiväärikahvia ja aloin tekemään lähtöä. Olin jo kääntymässä päätielle, kun tajusin vilkaista taivaalle, missä ei näkynyt pilvenhattaraa. Kenties järvet olisivat nyt nähtävissä paremmin. Jätin kamat verannalle odottamaan ja ajoin takaisin ylös. Lippuluukulla mies sanoi, ettei yhdellä lipulla pääse sisään kahta kertaa. Juttelin hetken miehen kanssa edellisen yön jalkapallofinaalista ja lahjoin hänet muutamalla tupakalla, jotta sain jatkaa matkaani järville. Onneksi maltoin tulla uudestaan, sillä kirkkaassa päivänvalossa järvet todellakin olivat näyttävämmät. Turkoosien kraatereiden vesi näytti niin paksulta, että sen voisi helposti kuvitella olevan maalia. Lopulta lähdin tyytyväisenä ajamaan kohti Maumerea ja Wodongia.

Tie mutkitteli vuorilta alas kohti merenpintaa. Tietöitä oli matkalla tasaisesti, joten nopeudet pysyivät alhaisina. Mopo rullasi mukavasti. Pari tuntia Monista lähdön jälkeen tuli kuitenkin eteeni haaste, kun vastaan tuli rekka, jota ohitti henkilöauto, jota ohitti skootteri. Jostain syystä skootteria ajanut puupää ei voinut jättää hyvää ohituspaikkaa käyttämättä, hidastaa ja antaa minulle tilaa, vaan jouduin vetäisemään penkan puolelle. Sain hidastettua vauhtia, mutta kaiken tapahtuessa nopeasti onnistuin lukitsemaan etujarrun ja vetämään lipat. Vauhtia minulla ei tuossa vaiheessa ollut enää juuri nimeksikään, joten naarmutin rytäkässä vain vähän olkapäätäni. Nostin pyörän pystyyn, katsoin, ettei se ollut kärsinyt vahinkoja. Istuin hetkeksi tien laitaan odottelemaan, että olisin varmasti valmis jatkamaan matkaa. Hörpin vettä ja kärsin ohi ajaneiden rekkojen kovaäänisistä tööttäilyistä.

Kun lopulta nousin taas pyörän selkään, ehdin ajamaan ehkä pari kilometriä, kun vastaan tulleen rekan lavalta putosi kohtalaisen reippaan kokoinen kivi tielle. Onnekseni näin tilanteen noin viidenkymmenen metrin päästä, joten en jäänyt alle ja minulla oli tarpeeksi aikaa reagoida ja kiertää kivi. Kuitenkin samalla tajusin, miten pienestä asiat voivat joskus olla kiinni. Jos tuo murikka olisi päähäni kopsahtanut, olisi jälki ollut pahaa. Lopulta selvisin Wodongiin varsin mukavasti. Wodong beach resort vaikutti sen verran leppoisalta paikalta, että päätin virittää riippumaton palmujen väliin ja ottaa pari päivää leediä ajamisesta.

Antti