Plaza

Indonesia

Tätä tekstiä ei tule pitää avautumisena, pikemminkin havahtumisena. Heräämisenä siihen, mikä tekee tästä kaikesta reissaamisesta täysin turhaa, ja miksi toisaalta juuri se on tärkeää.

Jos edellisen viisumin aikana hermojani koeteltiin odottelulla, niin nyt minulla tuntui olevan onni myötä. Saavuin Kupangiin torstai-iltana ja sain kuulla lautan Floresille lähtevän perjantaina. Saatoin ottaa illan iisisti, eikä minulla aamullakaan ollut kiire yhtään minnekään. Laivamatka sujui rutiinilla. Eihän se kippo mitenkään miellyttävä kokemus ollut, muttei myöskään pahimmasta päästä. Endessä sain taas huomata, ettei laskuveden vuoksi lautasta päässyt ajamaan ulos, vaan oli palkattava kundit nostamaan mopo laiturille. Tiesin tien Bajawaan olevan hyvässä kunnossa, olihan se jo entuudestaan tuttu, joten ajelin seitsemääkymppiä.

Pysähdyin Boawaeen syömään baksoa. Istuin nurkkapöydässä, kun ravintolaan asteli kahdeksan ranskalaista, neljä noin viisissäkymmenissä olevaa ja loput taisivat olla kolmekymppisiä. Tervehdin heitä, mutta sain osakseni vain hämmentyneitä katseita, mutta en minkäänlaista tervehtimiseen viittaavaa elettä. Ensin he koittivat tilata ruokaa ranskaksi, mutta kun se ei onnistunut, koittivat he kysyä englanniksi ”waz iz äjäm görrrreng.” Tarjoilijat hihittelivät ja pahoittelivat, etteivät puhuneet englantia. Viitisen minuuttia aprikoituaan uskaltautui rohkein miehistä meikäläisen juttusille. Hän avasi keskustelun ranskalaisittain: ”bonjour”. Vaikka toki ymmärsin, mitä hän sanoi, päätin hassutella hieman ja vastasin: ”no morjens morjens.” Mies tuijotti minua hetken kuin tuonelan tienviittaa, kääntyi kannoillaan ja koko porukka jatkoi spekulointia ruokalistan sisällöstä. Meni toinen viisiminuuttinen ja aloin olla valmiina lähtöön. Kävelin tiskille ja olin maksamassa, kun toinen uskallikko yritti lähestymistä. Hän koputti olkapäätäni ja kysyi ”waz iz äjäm görrrrrreng”, naurahdimme tarjoilijan kanssa yhdessä, kävelin ulos ja jätin miehet ihmettelemään, mikä meni vikaan.

Kyllä, olin lauttamatkan jälkeen hieman huonovointinen ja väsynyt, mutta en myöskään ole koskaan ymmärtänyt miksi joidenkin ranskalaisten on pakko tervehtiä aina ja kaikkialla ihmisiä omalla äidinkielellään, kun ei sitä muutkaan harrasta. Toisekseen en aina jaksa arvostaa keski-ikäisiä matkailijoita, jotka katsovat vähän kulahtaneemman näköisiä reissaajia kuin b-luokan kansalaisia. Niinpä minulle jäi mysteeriksi uskalsivatko fransmannit ottaa gastronomisen loikan tuntemattomaan ja tilata ”äjäm görrrrrrrengiä” vai eivät.

Koska saavuin Bajawaan jo varhain, päätin jatkaa matkaani Rutengiin saakka. Ruteng olikin nätti vuoristokylä, joka toimii lähinnä pysähdyspaikkana Labuanbajon ja Bajawan välissä. Kuitenkin kaupungin iso tori, läheiset kylät sekä Golo Curun aivan käsittämättömän kauniit riisiterassit ovat pätevä syy viettää Rutengissa hieman enemmänkin aikaa. Minulla oli kuitenkin aika kortilla, sillä halusin jo päästä Sulawesille.

Saavuin Labuanbajoon myöhään yöllä ja koitin etsiä halpaa yösijaa. Halvimmat homestayt olivat joko täynnä tai kiinni, enkä kehdannut mennä koputtelemaan, joten päädyin nukkumaan Floresin ja Sumbawan välillä liikennöivän lautan lattialle. Heräsin aamulla ennen kuutta, etten vahingossakaan seilaisi paatin mukana Sumbawalle. Ajoin ulos satamasta ja näin erään homestayn parvekkeella liikettä, joten kysyin vapaata huonetta, joka irtosi 50 000 rupian hintaan. En ollut nukkunut lautalla kuin muutaman tunnin ja nekin katkonaisesti, joten jatkoin uniani mukavasti sängyn pohjalla.

Herättyäni Labuanbajon todellisuus lävähti päin naamaa. Kaduilla tuli vastaan enemmän turisteja kuin paikallisia, pääkatu oli täynnä hotelleja, ravintoloita, sukelluspuljuja ja matkatoimistoja, enkä minä nyt jaksanut innostua niiden kauppaamista tuotteista. Siispä tyydyin lukemaan kirjaa majatalon parvekkeella. Minulla oli kuitenkin onni myötä, sillä lautta Sulawesille meni jo tiistaina. Siispä jouduin mököttämään Labuanbajossa vain kaksi yötä.

Lautta Sulawesille olikin sitten kokemus itsessään. Floresilaiset puhvelinkasvattajat rahtasivat eläimiään Tana Torajan Pasar Bolulle, missä niistä saisi paremman hinnan. Lautta oli todella täynnä ja meri kävi yöllä todella hurjana. Paikalliset huusivat paniikissa ja oksensivat kuka minnekin. ASDP:n lautat eivät todellakaan ole mitenkään suuria, eikä sellaisilla purkeilla kukaan Euroopassa edes haaveilisi avomerellä seilaamisesta. Jossain vaiheessa minullakin oli niin paha olo, etten enää tiennyt toivoinko lautan uppoavan vai matkan (lue: kärsimyksen) jatkuvan. Reilu 30 tuntia myöhemmin olin kuitenkin Sulawesin Pantai Birassa ja ajoin entuudestaan tutulle Salassa guest houselle. Pimeyden turvin onnistuin jopa välttämään Biran porteilla pääsymaksua kyttäävät virkailijat.

Nukuin Salassassa yhden yön ennen kuin aloitin matkan kohti Keski-Sulawesiä. Ramadanista johtuen etelässä oli vaikea löytää ruokaa päiväsaikaan ja ramadanin päättymiseen liittyvän kotikylässä vierailun (musim mudik) takia tiet olivat tukossa. Sain kuulla, että vuosittain Indonesiassa kuolee tänä vilkasliikenteisenä juhlapyhänä yli 4000 ihmistä tieliikenteessä, enkä oikeastaan edes ihmetellyt asiaa, vaikka se suhteessa tarkoittaakin samaa kuin että Suomen juhannusliikenteessä kuolisi joka vuosi 80 ihmistä. Paljon kuitenkin oli rusinaksi ajettuja autoja tien laidassa ja pitkät jonot, kun ihmiset halusivat ihmetellä onnettomuuksia. Karmaisevin näky oli ehdottomasti elotonta vauvaa sylissään pitänyt nainen, jonka huuto raastoi korviani. Ei taida maailmassa olla kamalampaa ääntä kuin lapsensa menettäneen äidin itku.

Todella hitaasti etenevässä ruuhkassa ajaminen oli raskasta, joten päätin jäädä yöksi Watamponeen. Jos ramadanin aikaan päivällä oli vaikea löytää sapuskaa, niin auringon laskettua oli kaupungissa ilo ylimmillään. Yötorin ruokakojut olivat täynnä elämää ja ehkä juuri ramadanin takia Watampone, joka myös Bonena tunnetaan, vaikutti erittäin miellyttävältä pikkukaupungilta. Veri kuitenkin veti eteenpäin ja ajoin Tana Torajan Rantepaoon, missä vietin yöni. Aamulla jatkoin matkaani Palopon kautta Wotuun ja sieltä kohti Pendoloa, mutta puhjennut takakumi ja äkäinen sadekuuro pakottivat minut jäämään tienvarsiruokalaan yöksi. Kumin paikkaaminen sujui nopeasti, mutta minua ei huvittanut lähteä ajamaan sateeseen ja pimeään. Aamulla ajoin neljän tunnin matkan Poso-järven rannalla sijaitsevaan Tentenaan, jossa saatoin jälleen huilata hieman.

Pidin välissä yhden lepopäivän ennen kuin lähdin katsastamaan läheisen Bada-laakson megaliittejä. Tie Bombaan oli paikoittain aivan kamalassa kunnossa, joten 70 kilometrin matka kesti kolmisen tuntia. Lopulta Badassa minua odotti kaunis laakso, mutta kotiläksyt megaliittien suhteen olisivat olleet paikallaan. Megaliiteistä suurin ja suosituin oli toki näyttävä, mutta muita tuijotellessa en voinut välttyä ajatukselta, että tämänkö takia minä todella matkustin koko tuon järjenvastaisen matkan Kupangista tänne. ”Nähtävyyksistä” surkuhupaisin oli Bukit Powalian kivet. Kyseessä oli pari maassa makaavaa kiveä, joista näytti olevan päätellä yhtään mitään. Toisaalta noita murikoita katsellessani en voinut välttyä ajatukselta, että minäkin sijoittaisin jonnekin pari kiveä pienelle kummulle ja sitten satojen vuosien päästä ihmiset tulisivat maapallon toiselta puolelta niitä ihmettelemään. Kun olin tämän Powalian nähnyt, päätin, että ehtisin vielä palaamaan Tentenaan tai ainakin ehtisin ajaa tien pahimmat pätkät ennen pimeää ja sitten paremmalla tiellä voisin körötellä rauhallisesti perille.

Vietin Tentenassa kolmannen yön ennen kuin lähdin Posoon, vakaana aikeenani Suzukin myyminen. Suuntasin käytettyjen moottoripyörien kauppiaan luo, joka tarjosi moposta 1,5 miljoonaa rupiaa, sillä ulkopaikkakuntalaisen mopon kuski kuulemma joutuisi täällä takuuvarmasti poliisin silmätikuksi. En ollut valmis luopumaan Suzukista niin halvalla, joten päättelin, että jos kerran poliisit aiheuttaisivat pyörän omistajalle päänvaivaa, olisi ratkaisu ongelmaani mopon myyminen poliisille. Ajoin Poson poliisiasemalle ja esitin asiani. Seurasi kuumeinen soittokierros ja ostaja löytyi nopeasti. Acehilainen nuorempi konstaapeli latoi minulle viisi miljoonaa kouraan ja minä luovutin hänelle avaimet ja paperit. Mies ajoi kotiinsa ja minä marssin ostamaan kylmän oluen.

Suzukista luopuminen sai mielen haikeaksi, joten ostin toisen oluen ja uppouduin muistoihini. Mietin itseäni nousemassa bussiin narinkkatorilla melkein kolme vuotta sitten, mietin hevosratsastusta Mongoliassa, Khamin tiibetiläiskyliä, Hmong-heimon uudenvuodenjuhlia, Moustache brothersia Mandalayssä, nopanheittelyä Jounin kanssa Koh Rongin paratiisisaarella, töihin suuntaavien elefanttien kellojen kilkatusta Hongsassa, Annaa ja pikkuista Emilyä Kuala Lumpurissa, loputtomalta tuntuneita tunteja australialaisen sementtikuitutehtaan syövereissä… ja Indonesia. En edes yritä summata tätä uskomatonta maata, mutta en voinut olla ajattelematta Suzukia. Ensirakkauttani koneiden ihmeellisessä maailmassa. Toisen pullon pohja häämötti. Kuten myös tämän blogin loppu.

Kaikelle on aikansa ja tämän blogin on nyt aika päättyä. Kiitokset teille lukijat, kiitos Plazan jengi ja erityiskiitokset tietysti kaikille palautetta antaneille. Teille kirjoittaminen on ollut voimavara, joka on auttanut jaksamaan pahojen päivien yli. Toivottavasti olette nauttineet matkasta kanssani. Matkani ei pääty tähän, mutta nyt on aika suunnata kohti uusia haasteita, ja kenties palata asiaan joskus toiste, jossain toisaalla.

Yours truly kiittää, kuittaa ja kumartaa.

Antti

Kuvagalleria