Plaza

Indonesia, Aceh, mopomatkat

Jokaiselle mopoilijalle tie Kutacanesta Takengoniin lienee eräs Sumatran matkan kohokohdista. Liikennettä ei ole juuri nimeksikään, tie on kohtalaisen hyvässä kunnossa ja matkaa taittuu Gayon ylängön kukkuloiden vehreydestä nautiskellen.

Ajelin mutkaista tietä hiljakseen, pysähtelin silloin tällöin juomaan kupin erinomaista sumatralaista kahvia, nauttimaan maisemista ja vapauden tunteesta, jonka moottoripyörän hankkiminen oli tuonut tullessaan. Ikäänkuin meikäläisen fiilistelyitä pilkatakseen, suhahti kotka yllättäen ohitseni vain muutaman metrin päästä. Niin, kyllähän ne linnut taivaalla vievät vapaudellaan voiton maahan kahlehditusta ihmislapsesta. En kuitenkaan antanut asioiden laidan huolestuttaa itseäni, vaan tyydyin osaani, kulkurin osaan.

Viimeiset kilometrit Takengoniin tuntuivat raskailta, eikä tunnelmia kohottanut Jonnilta saamani puhelu. Hän oli kokenut pahoja takaiskuja matkan varrella, ja pyysi minua odottelemaan Takengonissa, että saisimme tilanteen selvitettyä. Löysin edullisen huoneen sivukadulta ja jäin odottelemaan miestä saapuvaksi. Väsymyksestä johtuen olin ärtynyt, enkä jaksanut kaduilla ainoan turistin saamaa huomiota, joten linnottauduin kirjoineni huoneeseen. Heräsin aamulla rukouskutsuun, joka kaikui voimakkaana. En saanut enää unen päästä kiinni, joten tein pienen kierroksen läheisellä järvellä ja palasin odottelemaan Jonnia. Kävimme läpi edellispäivän tapahtumia ja teimme suunnitelmia. Jonnilla oli pinna sen verran kireänä, että hän päätti suunnata Acehin sijaan kohti Jakartaa. Tiemme siis erosivat Takengonissa.

Jatkoin matkaani kohti Banda Acehia. Lähdin etsimään karttaani piirrettyä tietä läpi Gayon ylängön, sillä pikkuteillä ajelu peittoaa motarin sata-nolla. Ajoin puolitoista tuntia hokien tien varteen merkityn Ikarin kylän nimeä ja kaikki avuliaat neuvojat osoittivat samaan suuntaan. Olin pakostikin siis oikealla tiellä. Lopulta, parin tunnin jälkeen, kun kaiken järjen mukaan olin ohittanut risteyksen jo kymmeniä kilometrejä sitten, päätin pysähtyä kysymään tietä poliisiasemalta. Poliisit tutkailivat karttaa, katsoivat minua päitään pyöritellen ja sanoivat ”no road”. Koitin optimistina ehdottaa, että ehkä sittenkin olisi joku pikkutie, jota pitkin voisi mopolla ajaa, mutta vastaus oli vakuuttava ”no road, only jungle here”. Ensin paloi meikäläisen hihat ja sitten kartta. Olin hukannut kaksi ja puoli tuntia ajoaikaa huonon kartan takia. Poliisit toivottelivat turvallista matkaa, kun lähdin ärsyyntyneenä kaasuttelemaan kohti Banda Acehia.

Vaan eipä se kiukuttelu auttanut. Nielin ylpeyteni ja pudotin vauhtia. Tie oli edelleen kohtalaisen hyvässä kunnossa, maisemat kauniit ja sää suotuista. Mikäs kiire tässä olisi. Jos en jaksaisi ajaa koko matkaa Bandaan saakka, niin voisin pysähtyä telttailemaan johonkin hyvään paikkaan. Matka kuitenkin taittui reippaasti ja päästyäni itärannikon moottoritielle pääsin vihdoinkin mittauttamaan Suzukin huippunopeuden. Ehkä minä sittenkin ehtisin Bandaan yhdessä päivässä.

Nopeuksien kasvaessa tilanteitakin tulee enemmän ja kyllä meinasi meikäläisen sydän pysähtyä, kun moottoritiellä minua kohtasi seuraava näky: härkävankkuri, jota ohittaa rekka, jota ohittaa bussi. Vaikka tie olikin leveä, oli minun silti ohjattava kovassa vauhdissa penkan puolelle. Mopo ryskytti kuoppaisella hiekalla, mutta pysyin pystyssä. Pysähdyin hetkeksi, pyyhkäisin kalmanhiet otsaltani, pidin mielessäni tupakkitauon ja jatkoin matkaa, tällä kertaa hieman maltillisemmilla nopeuksilla. Tosiaan ei tässä olla hengenhädässä.

Syvemmälle Acehin sydänmaille ajellessa ei voi välttyä seuraavanlaiselta huomiolta: jos Toballa batakit soittelivat kuppiloissa kitaroitaan ja miehet ja naiset samassa seurueessa päihtyivät tuagista, niin jokainen kylä matkalla Acehiin tuntui olevan edellistä konservatiivisempi. Ainakin mikäli ihmisten pukeutumisesta voi jotain päätellä. Ensin alkoi katukuvassa näkyä joitakuita hunnutettuja naisia. Takengonissa tunnelma oli jo hyvinkin erilainen ja lopulta Banda Acehissa kaikkien naisten hiukset oli tiukasti peitetty, päihtyneistä ihmisistä ei ollut tietoakaan eikä auringonlaskun jälkeen kaduilla näkynyt naisia juuri ollenkaan, ellei muutamaa epätoivoista prostituoitua ota huomioon. Tiukan sharia-lain vuoksi Acehissa alkoholin nauttimisesta ja hallussapidosta palkitaan neljällätoista raipaniskulla, epäsiveellisestä käytöksestäkin rapsahtaa parikymmentä sivallusta.

Suoritin tavaksi tulleen majapaikan etsinnän hokien ”losmen, losmen”. Päädyin lopulta Hotel Rajawalin ovelle. Jostain syystä monissa kylissä edullisimman paikan nimi tuntuu usein olevan nimenomaan Rajawali, mikä tarkoittaa haukkaa. Huone oli sumatralaisilla standardeilla poikkeuksellisen siisti. Yhdeksän tunnin ajamisen jälkeen kauhasuihku tuntui hyvältä.

Aamulla aloitin Banda Acehiin tutustumisen liha- kana- ja kalatoreilta. Etenkin kalatori asettaa uudet standardit tuoretuotteille, kun kalastajat lappavat saaliinsa suoraan aluksista myyntitiskeihin. Söin aamiaisen torin laidalla, totesin turistien loistavan poissaolollaan ja vetäydyin kaupungin suuren moskeijan nurmikolle kirjoittelemaan päiväkirjaani ja nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Keräsin tietysti uteliaita ihmisiä ympärilleni, mutta joutilaana jaksoin jutella heidän kanssaan poikkeuksellisen pitkään, ottaen huomioon pahan kielimuurin. Ihmiset eivät myöskään huudelleet perääni siinä määrin kuin muualla Sumatralla, vaan ottivat kontaktia asiallisen hillitysti. Tämäkö on se pahamaineinen konservatiivinen Aceh, josta minua oli varoiteltu? Paikalliset valittelivatkin, että viikottain raportoidut ampumavälikohtaukset ovat usein armeijan provosoimia, eikä turistien kannata niistä huolehtia. Ilmeisesti 30 vuotta kestänyttä sisällissotaa ei sittenkään ole ihan täysin vielä unohdettu.

Jotten olisi läkähtynyt kuumuuteen, siirryin kahvilaan, joka kantoi nimeä De Helsinki. Sain seuraani pari miestä, jotka tivasivat mielipidettäni GAM:ista eli sisällissotaa johtaneesta Vapaa Aceh-liikkeestä. Koitin parhaani mukaan väistellä kysymystä, mutta lopulta totesin, että mielestäni huono rauha on parempi kuin hyvä sota. Miehet tuntuivat tyytyväisiltä kryptiseen vastaukseeni, joten he nyökkäilivät hyväksyvästi ja jättivät minut yksin sumppini kanssa.

Loppupäivän omistin tsunamin jättämille maamerkeille, joita ovat esimerkiksi 15 metrinen kalastaja-alus, joka on päätynyt talon katolle, satojen metrien päähän rannasta. Lisäksi ihan keskustan tuntumasta löytyy kolme joukkohautaa, joihin haudattiin lähes sadantuhannen ihmisen ruumiit. Tapaninpäivänä 2004 tsunami tappoi yksistään Banda Acehissa yli 60 000 ihmistä, ja suuri osa kaupungista pyyhkiytyi maan tasalle. Kuvamateriaalia löytyy esimerkiksi Googlesta hakemalla, mutta sanonpa nyt varoituksena, että ihan kaikkein herkimmille näitä ei voi suositella.

Pulau Weh

Vaikka Aceh itsessäänkin on varsin kiinnostava alue, niin erityisesti minua kiinnosti sen länsipuolella sijaitseva saari, Pulau Weh. Toisaalta myös Indonesian läntisimpään kolkkaan sijoitetun niin kutsutun 0km-kiven koskettaminen kiinnosti. Nyt olin saavuttanut saaristovaltion yhden äärilaidan. Nähtäväksi jää, kuinka kauas itään tie minua vie.

Wehillä majoituin, kuten kaikki muutkin turistit, saaren viimeiselle rannalle Iboihin. Lautalla oli muutamia turisteja, joiden kanssa juutuimme satamaan, sillä kyydit olivat sikahintaisia. Pakettiautolla yhdensuuntainen matka yhdeksälle olisi noin 40 euroa, mikä vastaa paikallisen duunarin kuukausipalkkaa. Ahkerammat jäivät tinkaamaan hinnasta, itse aloin pysäytellä autoja ja sainkin kyydin Iboihin parissa minuutissa.

Vuodenvaihteen takia kaikki paikat olivat tukossa ja sain hieman tuurilla rannan viimeisen bungalow’n. Autokyydistä tinkaamaan jääneet jäivät nuolemaan näppejään. Pari ensimmäistä päivää Iboihissa oli kova häslinki. Paikalliset olivat viettämässä uuttavuotta, kaikki paikat täyttyivät roskasta ja banana boatien pärinästä. Kuluttelin päiviä pelailemalla shakkia ja backgammonia ja lueskellen kirjoja. Kun vuosi oli vaihtunut, tyhjeni ranta ja Iboih alkoi vaikuttaa enemmän paikalta, josta reissaajat olivat minulle kertoneet. Kirkasta vettä, mukavia ihmisiä ja tiukkoja shakkimatseja. Suurin osa reissaajista tulee Wehille sukeltamaan, ja moni tänne myös jämähtää.

Itselläni oli kuitenkin kovin levoton olo, joten olin valmis jatkamaan matkaa muutaman päivän lepäiltyäni. Menin kuitenkin tyrimään jalkani rantakivien koralleihin, ja sain sen verran pahoja haavoja, että päätin jäädä odottelemaan niiden parantumista. Ensi kerralla katson kahdesti, mistä mereen kannattaa pulahtaa. Ei siis auttanut muuta kuin kirota omaa tyhmyyttä ja nuoleskella haavoja. Typeryys otti päähän, kunnes suhteutin tilanteeni Suomen olosuhteisiin. Lämpötila noin 30 astetta, majoitus merinäköalalla, kasa hyviä kirjoja ja viereisen ravintolan mammat kokkasivat herkullisia sapuskoja, joita tytöt minulle riippumattoon kiikuttivat, ei kai tässä kannata kamalasti valittaa. Paratiisissa haavojen paranteleminenkin voi olla ihan siedettävää puuhaa.

Antti

Kuvagalleria