Afrikan pimeälle mantereelle
Vuosisatoja sitten eurooppalaiset antoivat Afrikalle nimen ”pimeä manner”. Vielä nykyäänkin Suomeen kantautuu Afrikasta yllättävän vähän tietoa ja sekin on usein lähinnä negatiivista. Nälänhädästä, konflikteista ja korruptiosta kyllä kuulee, muttei juuri muusta.
Helsinkiläispariskunta Hanna Koivisto ja Sami Seppänen lähti viime vuoden lokakuussa valottamaan kuvaansa Afrikasta. Taivalta kuljetaan maa- ja meriteitse julkisin kulkuneuvoin, jotta matkan varrella ehtisi nähdä ja kokea mahdollisimman paljon ja ekologinen jalanjälki olisi pieni.
Matka alkoi Suomesta Baltiaan ja edelleen Euroopan läpi Afrikkaan. Tarkkaa matkareittiä voi seurata juttujen lopussa olevalta kartalta.
Aurinko nousee Namibian autiomaassa. Sossusvlein hiekkadyynit värjäytyvät punaisen ja oranssin eri sävyihin. Tänä vuonna Namibiassa, myös aavikolla, on satanut enemmän kuin kahteen viime vuoteen yhteensä, joten dyynien väleissä ja jopa niiden rinteillä on myös vihreää.
Jos Afrikan länsirannikon läpi matkanneilta länsimaalaisilta kysyy, mikä reitin varrelle osunneista maista on ollut hankalin, Angola sijoittuu lähes varmasti kolmen hankalimman joukkoon. Öljystä tulonsa saava maa ei tunnu välittävän turisteista.
Jos Afrikkaa edelleen pidettäisiin pimeänä mantereena, sen sydän olisi varmasti Kongo-joella.
Se on tullut tämän matkan aikana selväksi, ettei kukaan enää matkusta lentämättä. Kun keskustelee matkareiteistään muiden ihmisten kanssa, suurin osa ehdottaa lentämistä ja joihinkin paikkoihin tuntuu olevan lähes mahdoton päästä muuten kuin lentämällä.
Moni on kysynyt, kuinka paljon rahaa tällaisen matkan tekemiseen kuluu. Nyt, kun olemme olleet Afrikassa kokonaisen vuoden, päätimme laskea, paljonko rahaa on mennyt ja mihin se on käytetty.
Tämä ei ihan vastaa mielikuvaa Afrikasta. Illan hämärtyessä on niin kylmä, että täytyy vetää huppari ja pitkät housut päälle ja laittaa huivi kaulaan. Kadulla näkee mopotaksikuskeja värjöttelemässä pipoineen ja kaulahuiveineen paksuissa toppatakeissa. Ilma huuruaa heidän hengityksestään.
Voi tätä pukujen loistoa! Kuukauden aikana olemme olleet katsomassa kahta perinteistä juhlaa, joissa kimalletta ja väriä ei ole puvuissa säästelty.
Onko tämä edes Afrikkaa? Kun Nigerian pääkaupungissa Abujassa astuu nälkäisenä ulos kadulle, saa etsimällä etsiä itselleen ruokaa. Muidenkin tarvitsemiensa tavaroiden löytäminen on hankalaa. Myyjät eivät kierrä katuja tarjoamassa erilaisia tavaroita päänsä päältä eikä tien varsilla juuri ole pikkukojuja eikä ruokamyyjiä. Tarvitsemansa saa hakea joko supermarketista tai ravintolasta, mutta niistäkin lähimmät ovat usein niin kaukana, että autottoman on otettava taksi.
Afrikan pimeälle mantereelle: Paha Nigeria?
14.12.2010
Mikä ihana matkailumaa! Mikäli bensaa riittää ajamiseen, autoilija saattaa joutua aseellisen ryöstön kohteeksi. Etelän rannoille ei edes kannata suunnitella menemistä, jos haluaa välttää siepatuksi joutumisen. Luottokortin käyttöä ei suositella missään, koska kopioinnin riski on suuri, ja nettikahviloitakin olisi parempi olla käyttämättä, jos haluaa välttyä sähköpostihuijauksilta. Jos jotain ongelmia tulee, poliisilta tuskin saa apua, ainakaan jos ei ole valmis maksamaan.
Tässä kaupungissa ei ole maanteitä. Näyttää, että talot kelluisivat järven pinnalla. Vesi alkaa heti ulko-ovelta, ja paikasta toiseen pääsee liikkumaan ainoastaan veneellä.
Aamulla herätyskello soi, kun on vielä pimeää. Lähdemme suunnistamaan asemalle, josta pääsee seuraavaan kaupunkiin. Töihin ei ole tarvinnut nousta yli vuoteen, mutta lyhytkin matka kannattaa aloittaa heti auringon noustua, jotta ehtii perille ennen pimeää. Ikinä ei tiedä, kauanko matka kestää ja mitä sen aikana tapahtuu.
Tilaamme 200 frangilla eli 30 eurosentillä riisiä ja siihen kaksi kananmunaa ja kaksi pientä palaa lihaa. Tai ei se oikeastaan ole tilaamista. Lähinnä osoittelemme kadun varressa erilaisista kipoista ruokaa myyvälle naiselle, mitä haluamme.
Se alkaa jo Beninin rajalla. Yht’äkkiä kaikki tuntuvat tietävän Suomen. Edes rajavirkailijan ei tarvitse kysyä Suomen passi kädessään: - Mistä maasta te oikein olette?
Taksi kaartaa Nigerin suurimman valtatien vieressä olevan talon pihaan. Olemme Kouréssa vain noin runsaan puolen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista Niameysta. Hankala uskoa, että täältä löytyisi uhanalaisia eläimiä, mutta lähistöllä pitäisi majailla Länsi-Afrikan viimeinen kirahvilauma.
Nigerian suurlähetystö Nigerissä. Olemme käyneet täällä jo kahdesti: Ensin tulimme hakemaan viisumeja, mutta vastaanottovirkailija sanoi, että meidän pitää kirjoittaa kirje, jossa kerromme, miksi haluamme Nigeriaan ja mitä siellä aiomme tehdä. Kun saavumme kirjeen, passien, passien kopioiden ja neljän passikuvan kanssa, saamme jo täyttää hakemuslomakkeet ja maksaa 65 000 CFA:a per henkilö eli noin 100 euroa viisumilta. Virkailija pyytää puhelinnumeromme ja lupaa soittaa, kun viisumit voi hakea.
Istumme neuvotteluhuoneen pöydän ympärillä muutaman nigeriläisen kansalaisjärjestön työntekijän kanssa. Meidän eteemme kannetaan kahvia, teetä ja keksejä, mutta kukaan muu ei koske pöydän antimiin. Ramadan on alkanut muutama päivä sitten, mutta isäntä vakuuttaa, että voimme syödä, vaikka paikalliset paastoavatkin. Tuntuu kuitenkin oudolta mutustaa keksejä, kun tietää, ettei kukaan muu syö tai edes juo auringonnoususta auringonlaskuun.
Mitä tehdä, kun matkareitin varrella on liuta alueita, joille matkustamista jokainen länsimaa kehottaa välttämään? Mauritaniassa päätimme jättää junamatkan Adrariin ja kameliretken aavikolla tekemättä, koska alueella on kidnapattu länsimaalaisia. Guinea-Bissau jäi tällä matkalla kokonaan väliin, koska armeija oli juuri puuttunut politiikkaan eikä tilanteen kehittymisestä ollut varmuutta.
Sen nimen tuntee jokainen suomalainenkin, mutta suurimman osan tieto loppuukin siihen. Tarunhohtoinen Timbuktu, yksi Malin tärkeimmistä turistikohteista, oli kerran Saharan läpi kulkeneiden kauppareittien eteläinen päätepiste ja eurooppalaisten löytöretkeilijöiden mystinen määränpää.
Kuinka miellyttävä tapa tehdä ostoksia. Ei tarvitse tungeksia ahtaissa kaupoissa ja kurkotella hyllyille. Sen sijaan voi istua kahvilassa ja nauttia rauhassa kylmästä virvoitusjuomasta ja katsella kadun ihmisvilinää ja ohi kulkevia naisia, miehiä ja lapsia, jotka myyvät päänsä päältä milloin mitäkin.
Sillä on monta nimeä. Sierra Leonessa se on podapoda, Senegalissa car rapide tai ndiaga ndaye, Gambiassa gelligelli ja Ghanassa niitä sanotaan trotroiksi. Tässä käyttöohjeet yhteen Länsi-Afrikan yleisimmistä julkisista liikennevälineistä.
Vanhemmat jutut arkistosta.