Plaza

Etelä-Afrikka, Kapkaupunki

Etelä-Afrikassa on kirjaimellisesti jotain, joka on vienyt totaalisesti sydämeni. Huomaa ettei ollenkaan odota kotiin paluuta. Mikä sen ihanampaa kuin herätä aamulla Pöytävuoren juurelta ja ihailla kauniita maisemia, tuntea kuuman auringon porotuksen iholla, tuulen vireen hyväillessä.

Puutarhuri tervehtii iloisesti ja helmikanat kaakattavat pihallamme, ne ovat taas raahanneet paikalle koko pesueensa, kaksikymmenpäisen tipulauman ja muutaman suuremman lapsosensa. Ne ovat nälkäisiä ja tietävät, että tarpeeksi kaakattaessaan ne saavat mitä ovat tulleet hakemaan. Keittiön kaapin pohjalta löytyy kuivaa leipää joka katoaa pian nälkäisiin suihin.

Naapurin kaunis kissa, jota jo poikani Alin kanssa rapsuttelimme, metsästää koppakuoriaisia ja kiehnää välillä jaloissa. Sitten se siirtyy lekottelemaan varjoisaan paikkaan. Keittiöstä leijailee ihana kahvin tuoksu ja Ali polskii pihallemme ostetussa puhallettavassa uima-altaassa. Tällä lailla voisi kuvitella elävänsä aina, mutta tuskin tätäkään ihanuutta osaisi arvostaa samalla lailla jos asuisi täällä aina. Kuitenkin tiedän että tulen palaamaan tänne, tavalla tai toisella.

Kapkaupungin slummeissa näkee todellista elämää

Minne vain menet, ovat ihmiset kohteliaita ja ystävällisiä ja tänään sen ystävällisyyden saimme todella kokea Cape Townin köyhimmillä alueilla. Aamulla yhdeksän aikaan olimme valmiina portilla odottelemassa kyytiä townshippiin. Kameran akut oli ladattuna ja pussi tikkareita oli valmiina. Kyyti saapuikin pian, minibussi pakattuna täyteen meidän kaltaisiamme hyväosaisia turisteja: muutama englantilainen, skotti-pariskunta, jenkki-pariskunta ja muutama kopean näköinen vanhempi saksalainen rouva.

Matka alkoi ja pian saavuimmekin huonokuntoiselle seudulle. Lapset saartoivat meidät, kun astuimme bussista ulos. Jollain oli yllään vielä pyjaman alaosa, toisella revenneet housut. Kenkiä ei ollut miltei kenelläkään, vaikka aurinko porotti kuumana ja asfaltti poltti. Lapset pömppömahoineen hymyilivät ja olivat kohteliaita. Ilo heidän kasvoillaan oli sanoinkuvaamaton, kun turistit kaivoivat laukuistaan makeisia. Ali sai osakseen paljon huomiota. Edellisenä päivänä ostettu afrikkalainen rumpu sai suuren suosion. Lapset soittivat sitä, lauloivat ja tanssivat Alin ympärillä.

Pääsimme tutustumaan valtion rakentamiin taloihin. Nousimme huterat portaat ylös, pihalla roikkui metrikaupalla vaatteita, roskakori pursuili yli. Meidät ohitti mies, jonka päästä valui verta kuin vesihanasta. Hänen paitansa oli veren tuhrima. Astuimme sisälle pimeään keittiöön, jossa nainen pesi suuressa vesisangossa sandaaleja ja pieni hymyilevä tyttövauva taapersi lattialla ja nautti silminnähden saamastaan huomiosta. Salamavalot räpsyivät, kun turistilauma kuvasi pientä Naomia.

Makuuhuone oli pieni, monella meistä on sen kokoinen suihkuhuone. Siellä oli kolme sänkyä, jokainen numeroitu ja vuokrattu erikseen. Tässä pienessä huoneessa asui kolme perhettä, lapsille levitettiin yöksi patjat lattialle. Haju oli sanoinkuvaamaton ja ajatuskin siellä nukkumisesta karmi ja kutitti. Huoneessa asuvat ihmiset eivät entuudestaan edes tunteneet toisiaan. Vastapäätä tätä taloa kävimme toisessa, joka oli huomattavasti siistimpi. Siellä oli jopa televisio ja nuoret pojat polttelivat tupakkaa oven vierustalla.

Viimein saavuimme hökkelikylään, eli ihmisten laittomiin peltirakennelmiin. Ihmiset eivät kaikki halua jakaa kotiaan vieraiden kanssa ja asua pienissä huoneissa. Niinpä he rakentavat itse pellistä hökkeleitä. Niitä on silmänkantamattomiin ja vihainen likainen koira ilmoittaa meille heti kättelyssä ettei pidä meistä. Raukka taitaa tosin olla vain peloissaan, sillä se kulkee koko ajan räyhätessään kauemmas.

Sisältä hökkelistä kuuluu vauvan itkua. Kauniisti pukeutunut huivipäinen nainen pukee enintään kuukauden vanhaa tyttövauvaa kauniisiin vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Hän esittelee meille pienen kotinsa, siellä on vain yksi pienen pieni huone, mutta se on kaunis. Se on hänen omansa ja siellä on kaikki: on sänky ja stereot ja pöydällä pärisee laturissa matkapuhelin. Nainen antaa hymyillen kuvata itseään ja lastaan, sillä hänen perheensä hyötyy siitä, että oppaat tuovat turistit kylään. Siitä maksetaan hänen perheelleen ja meidän ei tarvitse lähteä huolehtien siitä, saako tämä pieni vauva tulevaisuudessakin pukeutua ihaniin vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Joen rannassa leikkivät pienet tytöt juoksevat luoksemme, he iloitsevat tikkareistaan. Joen rannalla ovat myös yleiset käymälät, jotka ovat suht’ siistin näköisiä hökötyksiä. Silti mielessä käy, että laskevatkohan likavedet juuri siihen jokeen, jossa tytöt äsken leikkivät.

Paikallinen olut yllättää

Muutaman hökkelin päässä meidät ohjataan sisälle pimeään, suurempaan hökkeliin. Huoneessa ei ole muuta kuin penkit seinän vieressä, joilla erottuu muutama tumma hahmo. Meidät istutetaan sinne ja ihailen vieressämme istuvaa hymyilevää vanhaa miestä. Hänen silmänsä kellertävät, mutta hän on tavallaan hyvin komea. Hän on kuin suoraan postikortista, joita turisteille myydään Afrikka-kaupoissa. Nappaan hänestä kuvan, vanhalla miehellä on komea sivuprofiili. Olemme paikallisessa pubissa, taka-alalla istuu kurttuinen nainen, jonka silmät seisovat. Hän taitaa olla vakioasiakas.

Eteemme tuodaan peltisanko, jossa on paikallista olutta. Täällä on tapana, että naiset tekevät ja miehet juovat sen. Kuka muuten hoitaisi lapsia ja kotia, jos naisetkin joisivat? Me saamme kuitenkin maistaa tätä juomaa, ainoaa jota tässä pubissa tarjotaan. Jokainen juo vuorotellen kulauksen, minä en edes kehtaa kieltäytyä. Se tuntuisi loukkaukselta paikallisten vieraanvaraisuutta kohtaan. Siinä vaiheessa vain ajattelee, että onneksi hain hepatiitti-rokotuksen. Yllätyn mausta. Minä, joka en siedä olutta, voin jopa sanoa, että tämä oli hyvää. Maku on hieman kirpakka, mutta ei missään nimessä paha. Saksalais-rouvat kieltäytyvät, häpeän heidän puolestaan.

Matka jatkuu ohi hökkelikylien. Ihmiset grillaavat kojuissa, parturiparakkeja on vieri vieritysten, ohitamme noitatohtorin toimiston. Lapset leikkivät autonrenkailla ja ihmiset vilkuttelevat meille ohi mennessämme. Ali on nukahtanut takapenkille, kun saavumme vaatimattoman näköisen valkoisen rakennuksen pihaan. Se on kirkko.

Toivo ja ilo elävät

Sisältä kaikuu gospel-musiikki. Astumme sisään ja ihmiset tanssivat. Tunnelma on sanoinkuvaamaton. Meidät toivotetaan tervetulleeksi, esittelemme itsemme edessä ja meitä tullaan halaamaan. Halleluja! Koskaan en missään ole varmaan tuntenut oloani näin tervetulleeksi ja vaikken kovin uskovainen olekaan, saa tämä kokemus kyyneleet minunkin silmiini. Ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Edessämme istuu nuori poika, jolla on kaunis vaaleansininen puku: puvun housut ja kauluspaita. Hänen vieressään istuu tyttö, jolla on pitkät vaaleat pikkuletit ja kaunis mekko. Minulla menee hetki vain ihaillessani häntä, miten kaunis hän onkaan. Ihmiset laulavat, tanssivat ja taputtavat. Tunnelma on uskomaton. Miten paljon heissä onkaan vielä uskoa, vaikka monet asuvatkin itserakennetuissa peltihökötyksissä tai jakavat makuuhuoneensa kahden ventovieraan perheen kanssa. Kaikesta kurjuudesta huolimatta he jaksavat ylistää jumalaa ja rakastaa elämää. Meillä eurooppalaisilla olisi paljon opittavaa ja minä tunnen ainakin tulleeni taas harppauksella nöyremmäksi.

Paluumatkalla moottoritiellä palaa minibussi, ihmisiä ei ilmeisesti ole menehtynyt, mutta bussi kuuluu oppaamme ystävälle, joka asuu townshipissä. Mielessä käy vain ajatus, että mitähän sillekin perheelle nyt käy, kun mahdollisesti perheen ainoa elinkeino, pikkuinen bussi jota käytettiin taksina, on palanut poroksi. Jäljellä on enää vain se osa, joka ei palanut, mitään ei ole pelastettavissa.

Sydän särkyi moneen kertaan, mutta näiden ihmisten asenne ja se kaikki hymy ja ystävällisyys pysäyttivät takuuvarmasti miettimään omaa elämäänsä. Me kun emme koskaan tunnu olevan mihinkään tyytyväisiä, aina jostain täytyy valittaa ja mikään ei koskaan riitä. Tälläisen kokemuksen jälkeen sitä alkaa arvostamaan omaa asemaansa ja elämäänsä uudessa valossa, ja ihan totta voi vain kadehtia näiden ihmisten asennetta, sitä kuinka he jaksavat olla ystävällisiä ja hymyillä kaiken sen kurjuudenkin keskellä.

Teksti ja kuvat: Jenni