Lukeminen on pääasia


Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen, 14 solmua GreenwichiinSanat kuin avaruus

Aistimukset, muistikuvat ja tunteet sulautuvat kirjoittamisen syvässä prosessissa. Olli Jalosen uusi romaani vaati myös 90 000 kilometriä matkantekoa.

On syyskuu vuonna 1989. Kirjailija Olli Jalonen istuu Britannian kuninkaallisen postilaivan salongissa ja siemailee iltapäiväteetä matkalla Bristolista Saint Helenan saarelle eteläisellä Atlantilla. Hän on valinnut saaren kirjoituspaikakseen tavoittaakseen työn alla olevan Kenen kuvasta kerrot -romaaninsa vaatiman kokemuksen eristäytyneestä paikasta. On jo seitsemäs matkapäivä, takana viisituhatta kilometriä aavaa merta, edessä toinen mokoma. Suotuisissa tuulissa matka etenee tasaisesti.

Iltapäivän joutilaina tunteina Jalonen tutkii salongin pienen mutta hyvin valikoidun kirjaston karttakokoelmia ja tekee kiinnostavan havainnon: postilaivan reitti seuraa yhtä maapallon halkaisevaa meridiaania. Sitten hän alkaa tutkia maapallon päämeridiaania, nollameridiaania, navalta navalle kiertävää pituussuuntaista viivaa. Pyreneitten vuoristo, Sahara, Atlantin valtameri, etelänapa, Fidši-saaret, Aleutit, Siperian takamaat, pohjoisnapa, Lontoo. Siinä se syntyi. Idea hänen ensi viikolla ilmestyvään romaaninsa 14 solmua Greenwichiin. Ajatuksissaan hän oli jo pitkällä teoksensa kuvaamalla matkalla maailman ympäri pitkin nollameridiaania.

”Kirjoitinkin joitakin sivuja laivalla, mutta kuusi muuta romaania sekä väitöskirja valmistuivat siinä välissä”, Jalonen toteaa nyt työhuoneessaan Hämeenlinnan Louhimokadulla. Teos vaati poikkeuksellisen paljon taustatöitä. Kuten 90 000 kilometriä matkustamista.

Neljännentoista matkapäivän iltana kuninkaallisen postilaivan kansimies heittää kiinnittymisköydet satamalaiturille Jamestownissa, Saint Helenan pääkaupungissa. Karttoihin intohimoisesti suhtautuva Jalonen ostaa ensitöikseen saaren kartan. Jo ensimmäisellä viikolla hän kiipeää saaren korkeimmalle huipulle Diana’s Peakille. Rytmikäs kävely toimii kuin suggestio ja vie häntä kohti huippua mutta samalla myös yhä syvemmälle hänen sisäiseen maailmaansa. Hän raivaa tietään viidakossa, mutta on ajatuksissaan Hämeen harjuilla, Ahveniston ja Hattelmalan hiekkaisilla metsäpoluilla. Alitajuntansa avarilla kankailla. ”Minun sielunmaisemani on lukkiutunut näihin Hämeen harjuihin. Lapsuuden harjuihin”, Jalonen katselee ulos työhuoneensa ikkunasta. Saavuttaessaan Diana’s Peakin huipun Jalonen tietää, että Greenwich-romaanin henkilöt, keitä he sitten olisivatkin, taittaisivat matkaa paitsi purjein, myös kävellen. Kuten Edmond Halleyn retkikunnat 1600-luvun lopulla. Majapaikkaansa palattuaan hänelle nousee korkea kuume.

Työtuolin pehmusteosa on riekaleina. Päällyste on hankautunut rikki reisien kohdalta ja superloni on alkanut murentua. Työpöytä ei ole työpöytä, vaan Jalosen kirjailijapuolison Riitta Jalosen joskus hankkima tassujalkainen tarjoilupöytä. Tuoli ja pöytä ovat keskellä huonetta, keskellä Jalosen äidin kutomaa keltakirjavaa mattoa. Yksiö on asumattoman oloinen, melkein kolkko. Suuresta ikkunasta avautuva maisema on rauhallinen. ”Se on hyvä”, Jalonen sanoo. Kun koivuista putoaa lehti, kattojen takana avautuu Vanajavesi. Seuraavalla kadulla on kirjailija Veijo Meren entinen kotitalo.

Meridiaani ja metsäpolku ovat 14 solmua Greenwichiin -romaanin alkukuvia. Niiden varassa Jalonen lähti rakentamaan teostaan.
Kirjoittaminen käynnistyi hitaasti. Jalonen kirjoitti romaania lyhyissä pätkissä matkoillaan. Fidzi-saarilla, Uudessa-Seelannissa, Ranskassa, Espanjassa, ja väitöskirjansa tekemisen lomassa, yhteenlaskettuna neljä–viisi vuotta päätoimisesti.Vasta väitöskirjan valmistuttua kaksi vuotta sitten romaanin kirjoittaminen muuttui hänen päätyökseen. Jalosen väitöskirja, Hitaasti kudotut nopeat hetket, kuvaa kirjailijan luomisprosessia. Kirjoittamisprosessi on askarruttanut Jalosta siitä lähtien, kun hän tunsi pääsevänsä sen makuun koulun ainekirjoitustunnilla. Hän halusi selvittää niin tieteellisesti kuin suinkin, mitä kirjoittamisen hetkellä todella tapahtuu.
Se ei ollut selvinnyt hänelle, vaikka hän oli kirjoittanut ammattimaisesti jo yli kaksikymmentä vuotta, ja työn tuloksena oli syntynyt 12 romaania ja kymmenen kuunnelmaa. ”Väitöskirjan tekeminen oli työläämpää kuin olin osannut kuvitella. Mutta asioiden sanallistaminen selvitti päätä”, hän sanoo. Hänelle sopii, että tarkastelemme väitöskirjaa rinnan hänen uuden romaaninsa kanssa.

Palataan Greenwich-romaanin alkukuvaan: jalan ja purjein pitkin nollameridiaania maailman ympäri. Se oli näky kohti teosta. Häilyvä mutta merkityksellinen. Se antoi vahvan aavistuksen romaanin muodosta. Väitöskirjassaan Jalonen ohittaa alkukuvat nopeasti. Niitä on nytkin hänen mielessään ainakin viisi, vanhin kahdenkymmenen vuoden takaa. Yhtä niistä hän on jo kirjoittamassa mahdollisesti romaaniksi. Kirjoittaminen on yhtä vaivalloista kuin Greenwich-romaanin alussa. ”Kirjoitin solmukirjan (Jalosen nimitys 14 solmua Greenwichiin -romaanille) ensimmäistä lukua monelta eri kantilta. Ainekset pysyivät samoina, kiinni alkukuvassa, mutta muuntelin sitä kymmeniä kertoja. Aloitin aina alusta, olin kirjoittanut jo 150–200 liuskaa, enkä löytänyt mieleistäni henkeä.”

Jalonen kutsuu sitä sävykirjoittamiseksi. Kirjoittamisen siinä vaiheessa tärkeintä on pitää itsensä rauhallisena. ”On vain odotettava. Ei saa hätäillä eikä antaa paniikin tulla, vaikka ei saisi kirjoitettua päiväkausiin mitään järkevää. Ensimmäisenä päivänä ei tarvitse tulla kuin yksi lause, toisena ehkä toinen, ja reitti aukenee.” Jalonen voi rauhoittaa itseään myös sillä, että ”aina ennenkin kirjoittaminen on lähtenyt käyntiin”. Se tapahtuu yleensä viikossa. ”Nuorena aloitin uuden heti edellisen valmistumista seuraavana päivänä. Nykyisin väliä on pidettävä parikin kuukautta.”

Greenwich-kirjassa oikea ”sävelkorkeus” löytyi romaanin kertojaksi nousevan pikkuveljen ilmestyttyä tekstiin. Se tapahtui Jalosen ymmärrettyä, etteivät teoksen kolme muuta retkikuntalaista osaisi hiihtää, ja heidän olisi ylitettävä pohjoisnapa. ”Pikkuveljen ilmestyminen yllätti minut. Samoin se, kuinka läheiseksi hän tuli minulle.” Pikkuveli, romaanin Kari, ilmestyi kirjailijalle hänen ollessaan juoksulenkillä. ”Oivallukset tulevat usein lenkkipolulla, unesta herätessä, elokuvissa, konsertissa, työhuoneelle kävellessä. Keskittyneessä tilassa, jossa mieli on vapautunut tietoisesta kontrollista.” Sellaiset konkreettisen kirjoittamisen ulkopuolella tapahtuvat oivaltamisen hetket rakentavat myös romaanin muotoa, teemaa ja sisältöäkin. Mutta muodon lopullinen hakeminen tapahtuu kirjoittamalla. ”Kirjailija ajattelee lopulta vain kirjoittamalla.”

Jalonen on yrittänyt peittää työtuolinsa risaa pehmustetta ohuella tyynyllä, mutta sekään ei poista sitä tosiasiaa,
 että työpiste on ergonomisesti kelvoton. Hän kertoo, että uuden työtuolin hankkiminen on ollut jo pitkään, kolme vuotta, hänen suunnitelmissaan. Kunnon työpöytä hänellä jo on käyttämättömänä ikkunan edessä. ”Kun kirjoittaminen sujuu, se on kuin virta veisi, ja kirjailija menettää ajan ja paikan tajun”, hän kuvailee. Ei siinä ole mielessä ergonomiat. Samaa kaiken ulkoisen pois sulkevaa kirjoittamisen tilaa kuvailee myös hänen väitöskirjaansa haastattelema kollega Juha Seppälä: ”Et tiedä missä silloin olet etkä sillä hetkellä edes pysty kysymään missä olet. Se on euforinen tunne.”

Matti Yrjänä Joensuu sanoo saman näin: ”On helvetti päästä sinne. Kun siellä on, se on taivas. Taivas, eli parasta mitä tietää. Siksi kerran toisensa jälkeen repii isiensä kirjoittamisen mielentilaan.” Myös Veijo Meren kuvaus miellyttää Jalosta: ”Kirjoittaessa aineksia tulee niin monesta yhteydestä, että välillä tuntuu kuin kirjoittaminen mittaisi ristiin minän ulottuvuuksia ja todistaisi, ettei ihminen ole tämä tai tuo, vaan hyvin pieni osa kaikesta.”

Jalonen nimittää Seppälän, Joensuun ja Meren kuvaamaa kirjoittamisen hetkeä assosiatiiviseksi kirjoittamiseksi. Hän sai siitä aavistuksen jo koulun ainekirjoitustunnilla ja jäi koukkuun. Se on myös hänen väitöskirjansa päätutkimuskohde. ”Se on kirjoittamista, jossa erilaiset ainekset, kuten aistimukset, muistikuvat ja tunteet sulautuvat yhtäaikaisiksi kokonaisuuksiksi, ja tekstissä on voimakas tiheyden tuntu. Teksti on kerroksellista. Assosiatiivisessa kirjoittamisessa kirjailija on eniten ja syvimmin yhtäaikaisesti tekstin sekä myös itsensä sisällä.” Sen myös haistaa. Jalonen hikoilee voimakkaasti tekstin kulkiessa. Hänen on pidettävä silloin huoli, ettei hän kirjoita itseään näännyksiin, koska hän herää yhä aikaisemmin, ja aamulla hänestä tuntuu, ettei hän ole nukkunut lainkaan, ja työhuoneelle päästyään tekstiä alkaa tulla taas solkenaan.

Voisikohan hän selvyyden vuoksi näyttää uudesta romaanistaan jonkun kohdan, jonka hän on kirjoittanut sellaisessa tilassa?
Jalonen mittaa katseellaan työhuoneen kirjahyllyssä olevaa yli 2 000 liuskan pinoa, josta 381 sivua päätyi Greenwich-romaaniin. Sieltä sellaisia kohtia löytyisi, mutta valmiissa teoksessa jokainen sivu on niin moneen kertaan kirjoitettu, että siitä niitä hetkiä on mahdoton enää tavoittaa. ”Alkuvaiheessa kirjan kirjoittaminen on yleensä yksiulotteisempaa. Sisältä tuleva kirjoittaminen alkaa vasta, kun on jo syvemmällä kirjassa, kun aikaa on kulunut ja ihmiset alkavat elää omaa elämäänsä tekstissä.”

Aihe ei ole helppo. Eikä kirjoittamisprosessia ole tutkittu, koska kirjallisuudentutkimus lähtee yleensä tekstistä eikä kirjailijasta. Siitä Jalosta on myös arvosteltu: ”Onko hänen väitöskirjansa ollenkaan tiedettä?” Mitä enemmän Jalonen tutki aihettaan, sitä tyhjentymättömämmältä se tuntui. Hänen ajatteluaan selvensi lapsuudesta tuleva muistikuva äidistä kutomassa mattoa. Jalonen meni niin pitkälle, että kokosi kangaspuut yhdessä nyt jo 92-vuotiaan äitinsä kanssa kotinsa lasiverannalle, ja äiti opetti hänet kutomaan. Tekstin ja tekstiilin syntyminen tuntuivat ällistyttävän samanlaiselta, vaikka ensimmäisessä kyse on ajattelusta ja toisessa tekemisestä. Mutta sittenkin. ”Kirjoittamisen syvin vaihe on kuin avaruus. Asiaa voi lähestyä eri suunnilta ja ymmärtää sitä analyyttisemmin tutkimalla, mutta ytimeen ei koskaan pääse kiinni. Mikä on ihan hyvä.”

On alkanut sataa, ja hämärä putoaa Jalosen työhuoneeseen kuin ikkunaan olisi vedetty pimennysverhot. Sade on harmaata ja hiljaista, hyvin suomalaista. Väitöskirjassaan hän tutkii myös sitä, miten kirjailija pääsee assosiatiivisen kirjoittamisen tilaan. Onko olemassa jotakin starttimoottorin kaltaista käynnistäjää, jotakin ”isoa, ihmisen sisältä tulevaa tai tihkuvaa ainesosaa, joka olisi ensisijainen assosiaation kehkeytymiselle”? Ehkäpä onkin.

Jalonen antaa sille nimenkin: nimeämätön. Ollaan siis tekemisissä jonkin sellaisen asian kanssa, jossa on tuntemattoman, ehkä jopa mysteerin ulottuvuus. Lukiessaan kirjailijoiden tekstejä Jalonen tunnisti assosiatiivisen kirjoittamisen osuudet tekstien pohjimmaisesta väristä tai perusvireestä. Se välittyi hänelle erilaisina yksityiskohtina. ”Lukijalle sellaisesta tekstistä välittyy voimakas omakohtaisuuden tuntemus. Kirjailijan oma sisin, minuus, tulee esiin. Se kumpuaa kirjailijan alkuelämyksestä tai peruskokemuksesta.” ”Kirjoittamisen assosiaatiossa kirjailija usein palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, jolloin kaikki tapahtumat ovat vielä vertautumattomia. Ne ovat mielen eri kerroksiin ja ruumiiseen painuneita muistoja, jotka tulevat tekstiin tahtoipa tai ei.” Jalosen väitöskirjan mukaan sellaisia assosiaation laukaisevia peruskokemuksia ovat esimerkiksi ”ahdistus, rakkauden ja läheisyyden tuntemus, epämääräinen pelon häilähdys tai muu kaukaa lapsuudesta tihkuva muisto tai sisään koteloitunut iso, mutta nimeä vaille jäävä elämys tai kokemus”. Olisiko tässä tarpeeksi osviittoja tavoittaa hänen peruskokemuksensa Greenwich-romaanin perusteella? On siis etsittävä sävyjä ja värejä, teoksen perusvirettä. Se on helppo tavoittaa. Romaanissa on runsaasti sellaisia yksityiskohtia, jotka tekevät sen perussävystä haikean. Jalonen nyökkää. Jos hänen pitäisi tiivistää teos kahteen sanaan, ne olisivat kaipuu ja matkalla olo.

Hänen mieleensä palaa muistikuva seitsemän ikävuoden vaiheelta. Jalosten perhe on muuttanut neljä vuotta aikaisemmin Helsingistä Hämeenlinnaan isän loukkaannuttua työtapaturmassa. He asuvat samassa talossa, jossa Olli ja Riitta Jalonen asuvat nykyisin. On syksy. Pieni Olli tuntee voimakkaasti vuodenajat, ja syksyn tuleminen ahdistaa häntä. Se on kuin mustaan kaatumista. Elämän loppumista. Myös oman elämän loppumista. ”Se oli voimakas, lähes kuvallinen tunne elämän ohimeneväisyydestä, ja jatkui vuosikausia. Ehkä se liittyi myös koulun alkamiseen. Huomasin aika nopeasti, ettei koulu ollut minun juttuni.”

Kuunnelkaa. Jalonen puhuu kuin olisi yksin työhuoneessaan. ”Kirjoitan usein siitä, että pihamaalle on haravoitu lehtikasoja, joissa on erivärisiä lehtiä, jotka alkavat muuttua ruskeiksi, maatua. Kävelen sen päältä. Se on kuva, jota toistan kirjoittamisessani.” Toinen Jalosen teksteissä (vai tekstien takana?) toistuva kuva liittyy myös syksyyn. Sekin juontaa juurensa hänen lapsuuteensa. On elokuun loppu tai syyskuun alku, taivas on kuulas ja täynnä tähtiä. Sen avaruuden autiuden alla pieni poika, Olli, tajuaa oman pienuutensa. Kokemus on voimakas erillisyyden, mutta myös erilaisuuden kokemus. ”Siihen tunteeseen kirjoittaminen on hyvä lääke”, Jalonen naurahtaa hieman vaivaantuneesti. ”En ollut yksinäinen muuta kuin joitain tärkeitä vuosia kirjoittamisen alkuvaiheessa, murrosiässä. 30-vuotiaana tunnistin, että kaipuu on myös voima. Siihen asti se oli kuin musta aukko, joka imee ihmisiä.” ”Molemmissa kuvissa on sekä hyvää että nostalgiaa. Vaikka ei nostalgia mitään pahaa ole”, Jalonen jatkaa. Jalosen kohdalla kirjoittaminen ei lähtisikään mielen haavasta, kuten kirjailijan työstä usein ajatellaan. Enemmän kyse on herkkyydestä tuntea ja vaistota, erillisyyden kokemuksesta.

Vielä viime syksynä Jalonen ei tiennyt, pääsevätkö hänen romaaninsa retkikuntalaiset koskaan maaliin. ”Pidin loppua avoimena eli kaikki oli lopulta yllätystä. Annoin tien viedä heitä. Yhden retkikuntalaisen kuolema oli jollain tavalla tiedossa, mutta se oli niin vaikea asia, että kirjoitin sitäkin monella tavalla.” Lopulta kuolema tulee lähes huomaamattomana tapahtumana. Hänen mielessään oli isänsä kuolema vuonna 1976 Jalosen ollessa 22-vuotias. Hän kirjoitti silloin esikoisteostaan. Kuolema siirtyi romaaniin, se oli myös hänen toisen teoksensa yhtenä juonteena. ”Siihen kuvaan kaikki kuolemat vertautuvat.”

Muuttiko väitöskirjan tekeminen Jalosen kirjoittamista?
”Ei sinänsä. Mutta voisin kuvitella, että olisin nyt vapaampi kokeilemaan eri kirjoitustyylejä, kuten satiiria”, Jalonen toteaa työtuolissaan. Hänen varhaisissa kouluaineissaan oli komiikkaa ja absurdeja aineksia, mutta lukiossa aineet muuttuivat nostalgisiksi.
”Koen komiikan läheiseksi vieläkin, mutta sosiaalisesti pidän kuorta, joka ei ole sitä. Usein lenkillä tulee mieleen jotain ja nauru nousee pintaan.”

Käy ilmi, että Jalosella on toinenkin työhuone Hämeenlinnassa. Haetaan sen avaimet hänen kotoaan. Voisi kuvitella, että kun asuu lapsuutensa kotitalossa, eläisi tavallaan myös muistoissaan, mutta Jalonen sanoo, ettei elä. Häntä kiinnostavat paljon kauempaa tulevat ”varjot ja kaiut”. Hän nousee kansansiniseksi maalaamiaan rappusia kotinsa yläkertaan ja palaa itse kutomansa räsymatto kainalossaan. Ei se ole mestariteos.

”Olen miettinyt, että jos saisin nuo rappuset jotenkin mukaan sitten, kun tästä talosta tulee jossakin vaiheessa lähtö. Silloin tietäisin, että en ainakaan tipahtaisi”, Jalonen tuumaa portaiden vieressä. Mikä olisi lopettaa juttu tähän, mies kulkemassa rintamamiestalon kansansiniset rappuset selässään kohti tiensä päätä, mutta Jalonen helisyttää työhuoneensa avaimia ulko-ovella. Tämä toinen työhuone sijaitsee Poltinahon Taidekasarmilla entisessä miehistökasarmissa, josta kaupunki on osoittanut tilat 40 taiteilijalle. Kirjailija jakaa huoneen kuvanveistäjien Olli Larjon ja Anssi Taulun kanssa. He suunnittelevat yhdessä nyt jo kolmatta yhteistä tilataideteosta.

Jalonen huomasi kesken solmuromaanin kirjoitusprosessin karttoja tutkiessaan, että tärkeät suorat linjat kulkevat myös Hämeenlinnan läpi ja sai siitä ajatuksen tilataideteokseksi. Ensin syntyi tummaan betoniin upotetuista metalliesineistä Musta aurinko, joka on Verkatehtaalla. Sitten sisarteos Punainen aurinko Harvoilanmäenpuistoon, ja suunnitteilla on kolmas kierrätysmateriaaliteos, Sininen aurinko.

Antipodisaaret, Australian Suuri valliriutta, Taiwanin Jilong, Hanti-Mansijsk Siperiassa, Jänisjärvi, Vääksy, Lammi, Punainen aurinko. Jalonen antaa sormensa kulkea pitkin Sinisen auringon kiveen hiekkapuhallettua viivaa maapallon ympäri. Aika ja paikka leikkaavat toisensa. ”Lineaarisuus, ehkä se on vain jokin päähänpinttymä. Mutta kirja ei ole lineaarinen, vaan moniulotteinen kudelma. Ja romaanin kirjoittaminen on kuin tutkimusmatka.”

 Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Osallistu keskusteluun