Lukeminen on pääasia


Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Pääsi ite

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Romaani, 284 s. Otava 2013.

Hannu Väisäsen neljäs Antero-kirja on silmälle ja kädelle yhtä mieluisan viihtyisä kuin kolme edellistä. Vanikan palat, Toiset kengät, Kuperat ja koverat sekä nyt Taivaanvartijat ovat saman kustantajan muihin romaaneihin, esimerkiksi Otavan kirjastoon, verrattuina hivenen pieniä ja paksuja. Käsituntuma tuo mieleen oikein vanhan nahkakantisen virsikirjan, varsinkin kun virsillä on Anteron elämässä tärkeä osa. Tässäkin niteessä hän muistelee lapsuutensa kirkonkäyntejä. ”Olen aina ollut käden ihminen. Olen aina halunnut puuhata jotain. Mutta mitä tehdä silloin kun mitään ei saa tehdä? Virsikirjaa ei voi purra loputtomiin.”

Kuvataiteilija Väisänen sekä hänen päähenkilönsä, kuvataiteilija Antero, ovat vahvasti paitsi käden myös silmän ihmisiä. Sarjan kirjojen ulkoasun viimeistelyyn onkin käytetty aikaa ja ajatusta. Joka niteessä on mainiosti osuva kansikuva – tässä uudessa saa odotella pitkään, ennen kuin kannen mustasta häkkyrästä valoisalle taivaalle kurkottavan katseen merkitys täsmentyy – ja sen lisäksi jokin graafinen erityisjippo. Taivaanvartijoiden kovissa kansissa toistuu kannen vuoristorata. Toiset kengät on saanut koristuksekseen kiiltävän mustat kengännauhojen kiemurat. Kuperissa ja koverissa Anteroa kiinnostaa ”kaikenlainen täplikäs kauneus” ja kantta täplittävät tuoreina kiiltävät mustikat. Lapsuuden kirjassa, Vanikan paloissa, on mainio somistelu: ensimmäinen luku alkaa näkkileipälevyllä, ja sitä sitten haukkaillaan luku luvulta pienemmäksi, kunnes jäljellä on pikkuinen palasen nurkka.

Hannu Väisäsen ei ilmoiteta vaikuttaneen yhdenkään niteen ulkoasun suunnitteluun. Tekijäksi mainitaan Anna Lehtonen. Ehkäpä Väisänen on halunnutkin pysyä pelkästään kirjoituksen miehenä ja jättää kuvallisen vaikuttamisen toiselle osaajalle.

Taivaanvartijoissa harrastetaan pelkistämistä. Takakansi mainitsee hillitysti: ”omaelämäkerrallisen romaanisarjan neljäs osa”. Ei kansi eivätkä liepeet luettele Antero-kertomuksen edellisiä osia, eikä niitä mainita alkusivuillakaan. Olisiko syynä ihan vain vaatimattomuus vai oletetaanko, että kaikki tietävät? Ehkä tähdennetään Taivaanvartijoiden asemaa erillisenä taideteoksena, ei minään jatkokappaleena. Hyvin se itsekseenkin kestää, mutta erityisen aidoilta ja kiinnostavilta nuoren kirkkomaalarin Anteron mietteet tuntuvat, jos on jo tutustunut kuvauksiin lapsuuden kirkon sisänäkymistä: ”Virsinumerotaulut, niiden muoto, niiden lettipullamaiset kehykset ovat jonkinlainen sovellutus maalaisrokokoosta, ja huolimatta niiden tavasta ilmoittaa ylipitkistä virsistä niistä huokuu tavaton hyväntuulisuus.”

Anterosta itsestään huokuu tavaton hyväntuulisuus, jota maailma yrittää hillitä. Taivaanvartijat alkaa nimenomaan tavattomalla hyvällä tuulella: Antero muistaa maanantaiaamuja, ”noita ylösnousemuksen hetkiä”, joita hän rakastaa. Nyt on tullut ruskea kirjekuori, jossa lainehtii kotikaupungin seurakuntayhtymän ristileima. Kun hän pitkällisen karttelun jälkeen avaa kirjeen ja lukee kutsun mahdollisen alttaritaulun toteuttamiseen, häneen iskee kahtia jakautuminen. Jalat ja pakarat pysyvät penkillä epäilemässä, pää ja erityisesti korvat venyvät kohti uutta tehtävää. ”Jos se on kutsumusta, se on katkonaista ja venyvää.”

E nsimmäisen alttaritaulun maalaaminen tuottaa henkisiä ja hengellisiä taisteluita. Anterolta odotetaan polvirukouksia, joihin hän ei ole suostuvainen. Intohimoisesti työhönsä suhtautuvan taiteilijan on mahdoton polvistua rukoilemaan, että taivas piirtäisi ja maalaisi hänen puolestaan. Mieleen muistuu lapsuus. ”Muistan kuinka isoveli aina kerrossängystä pudotessaan itki ja huusi ylpeästi: pääsi ite!

Mieluusti kirjoittaisin tuon ’pääsi ite’ taulun alareunaan, ja myös kaikkien tulevien taulujeni alle.” Romaanin loppupuolella toinen alttaritaulu syntyy vähemmin taisteluin mutta aiheuttaa valmistuttuaan runsaammin kiistoja. Hartaustilaisuuksia, rippijuhlia ja kasteita perutaan viime hetkellä, morsiusparit eivät halua asettua valokuvattaviksi Anteron maalauksen edessä. Antero on vieläkin sydämistynyt muistellessaan Vuoden rumimmaksi alttaritauluksi valitun teoksensa vastaanottoa. Pitääkö kirkon olla vain ”elämän Suurten Hetkien Valokuvastudio, jonka lavasteilta toivotaan erityisen harrasta tunnelmaa”?

Kahden suuren kirkollisen tehtävän lisäksi Anteron varhaisiin taiteilijavuosiin sisältyy tapaamisia erilaisten ihmisten kanssa, ystävystyminen tärkeän ruotsalaisen taiteenostajan kanssa, murheellisen englanninopettajan kuunteleminen, rakkaussuhde nuoreen ”perinteen ja periaatteen” ihmiseen. ”Me leikimme kotia ja uskomme leikin kestävän, vaikka koti onkin rakennettu syljestä ja postimerkeistä.” Kirjan viimeinen, hurmioitunut luku kertoo taiteilijan matkasta Toscanaan, jossa häntä innostavat maalaukset, rakennukset, ihmiset ja muisto siitä, kuinka taideteosten kuvat ovat aikaisemmin häntä ilahduttaneet. ”Kun on ensin nähnyt quattrocenton maalauksia vain kirjoissa, hipelöinyt kuvia ikään kuin voisi hipelöimällä siirtää niistä jotakin itseensä…”

Luen Taivaanvartijoita ikään kuin voisin hipelöimällä siirtää siitä jotakin itseeni. Kauneutta, oletan. Hannu Väisänen kuvaa värikästä kauneutta runsain, viehättävin värinnimin, violet solferinoin, amarantinpunaisin, poltetuin sienoin. Jopa tavallisimmasta beigestä hän kirjoittaa hauskan kuvan: ”Joku herra lähestyy minua. Hänellä on yllään vaaleanruskeat housut, vaaleanruskea anorakki, vaaleanruskea kangaspipo, kaikki vaaleanruskeata, aivan kuin hän nousisi suoraan maitokahvista.”

Monesti kuultua varoitusta tyhmästä liiasta vertaamisesta ei Väisänen ole onneksi kuullut tai ei hyväntuulisena ite-miehenä ole ottanut kuuleviin korviinsa. Hänpä vertaileekin mukavasti. Ensimmäisen alttaritaulun aloittamisen kiistoissa rovasti ja talousjohtaja kävelevät taiteilijan luo kuin sammunut majakka ja majakkavahti. Mielessä syntyvä kuva kieriskelee kohdussaan kuin avautuva sananjalka. Asessorin kuivamustekynä liikkuu kuin irtilaskettu resiina kesäkuumilla raiteilla. Kylmä ilma nipistelee kuin urosnärhi keväällä. Kun maalauksenkuljetusautontakaovet avataan, valo sukeltaa kuormatilaan kuin arkkienkeli varhaisrenessanssin maalauksissa.

Kiinnostava uusi tai ainakin minulta aikaisemmin huomaamatta jäänyt kerronnan kuvio on olevinaan-ilmaus. Siis joku tekee jotain tai on ainakin tekevinään, ja kertoja on epävarma, kummasta on kyse, tai on ainakin olevinaan epävarma. Tällaista ilmaisua Väisänen toistaa huvittunutta huomiota herättävän usein. ”Olen katsovinani muualle”, muistaa Antero ensimmäisestä kohtaamisestaan alttaritaulun tilaajien kanssa. Asessori ”on vähättelevinään” piirtämäänsä kuvaa. Mantovanin orkesterin soittama ”Charmaine” on ilmentävinään sydämen hyvinvointia. Entisen paremman väen ravintolan lampetit ovat esittävinään hirvensarvia, ja Anteron ystävätär Greta ei ole sietävinään somasti taiteltuja lautasliinoja.

Antero-kirjoja on nyt saatu kolmen vuoden välein. Asetun odottamaan viidettä. Olen olevinani kärsivällinen.

Kaisa Neimala

Osallistu keskusteluun