Anoppi auttaa

wp_20160125_14_51_29_proViime viikonloppuna perheeseemme osui tämän syksyn ensimmäinen flunssa.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 4-vuotias tylleröni itkeskeli miltei 40 asteen kuumeessa ja sen seurauksena oksenteli ympäriinsä. Sunnuntaille oli tiedossa kaveriperheen lasten synttärijuhlat ja miehelläni pitkä työpäivä. Mietiskelin yön yrjönhajuisina tunteina, miten saisin kerrottua 6-vuotiaalle pojalleni, että juhlat jäisivät häneltäkin väliin.

Mutta onneksi pelastaja eli anoppini tuli hätiin. Jo parempivointinen tyttö askarteli tyytyväisenä mummin kanssa sillä aikaa, kun pääsin viemään pojan riehumaan ilmapallojen keskelle.

Ei enää puheluita

Vaikka Alzheimerin osuminen perheeseemme tuntuu usein kohtalon julmuudelta, onnekseni on kuitenkin siunaantunut maailman ihanin ja auttavaisin anoppi. Hän sinkoaa luoksemme hoitamaan lapsia aina kun mahdollista jo lyhyelläkin varoitusajalla. Anoppini sattuu olemaan hyvin leikkiväistä sorttia eikä lastenhoito tunnu olevan hänelle minkäänlainen velvollisuus.  Mummi puuhastelee lasten kanssa yhtä innoissaan kuin muksutkin.

Tietysti se riipaisee, etten voi koskaan pyytää apua omalta äidiltäni. En voi enää edes soittaa hänelle tai kysyä neuvoa kiireisessä lapsiperheen arjessa. Muistan hämärästi vielä ajan, jolloin saatoin lähettää äidille sähköpostia. Kunpa olisin silloin tajunnut säilyttää ne viestit.

Löysin hiljattain valokuvan hymyilevästä äidistäni ja lapsistamme vanhan kotimme pihalla. Siinä äiti oli vielä täysissä voimissaan. Tuntuu, ettei siitä ole kuin hetki, jolloin äidissäni oli virtaa ja intoa. Vielä äidin sairauden alkuvaiheessa hän pystyi vahtimaan lapsiani lyhyitä hetkiä: kärryttelemään vauvaa lähikadulla rattaissa tai vahtimaan taaperoa sen aikaa kun kävin suihkussa.

Kaverin kuolema sekoittaa

Pitkän hyvän jakson jälkeen äidin tila on mennyt taas sekavammaksi. Kun kävin hänen luonaan viikonloppuna, hän istui sohvalla viikkailemassa pyykkejä. Se on hänelle mieluista tekemistä, sillä jotain puuhaa pitää olla koko ajan. Muuten hän syöksyy huoneeseensa ja ryhtyy pakkaamaan tavaroitaan.

Äiti ihmetteli, mistä tiesin hänen olevan hoitokodissa ja miten osasin löytää hänet. Hän oli huolissaan vanhemmistaan ja siitä, että heitä pidetään vangittuina jossain muualla. Äiti kuitenkin uskoi, kun kerroin heidän kuolleen kauan sitten. Hän myös ilahtui taas suuresti, kun kerroin hänen pikkuveljiensä olevan elossa.

Hoitajat kertoivat, että äiti on ollut levoton viikon verran. Hänen seinänaapurinsa, muistisairas rouva, oli nukkunut pois. He viettivät hoitokodissa usein aikaa yhdessä. Vaikka äiti ei enää muista häntä, ystävän kuolema pisti selvästi äidin arjen sekaisin.

Onneksi hän on kuitenkin ehtinyt kiintyä jo uuteen ystävään.

Teksti: Kun lamppu sammuu

Kommentit

Oma kommentti