”Mä en unohda sua koskaan”

Olemme isäni kanssa laittamassa vanhempieni kotia myyntiin. Tämä tarkoittaa sitä, että olemme ruvenneet raivaamaan asunnosta ylimääräisiä huonekaluja pois. Äidilläni oli tapana hamstrata erilaisia kaappeja ja lipastoja, joita asunnon jokainen kolkka on ollut täynnä. Lienee tarpeetonta sanoa, että jokainen kaapisto on myös täynnä rojua.

Kaaos laatikoissa

Olemme tyhjentäneet äidin laatikoita armottomasti. Yhdestä kaapista löytyi vanha pudonnut kattotiili. Toisen laatikon pohjalta löytyi hänen leikkaamiaan sormenkynsiä. Villalankoja oli yhden mustan jätesäkillisen verran, vanhoja joulukortteja vinot pinot. Ikivanhoja ripsivärejä, koruja, valokuvia, lasten vaippoja, kymmenen ruuvimeisseliä, vasara ja maljakko. Kaikki keskenään sekaisin työpöydän laatikoissa.

Joukossa myös minun kauan sitten tekemäni äitienpäivä-kortti, johon olin kirjoittanut ”olet ihana, etkä lainkaan lihava.” Siellä täällä oli myös erilaisista muistisairauksista kertovia papereita. Ja riipaisevat testitulokset siitä, että äiti kantaa Alzheimerille altistavaa geenivirhettä.

Pelkät kuoret

Äidin laatikoista löytyneet kuvat nostattivat palan kurkkuuni. Niissä äiti hymyilee aurinkoisesti lomamatkoilla aikana, jolloin emme tienneet Alzheimerin aloittelevan hänen aivojensa rappeutumista.

Noissa alle 10 vuotta sitten otetuissa kuvissa äiti on vielä oma touhukas itsensä. Hän oli intohimoinen matkustaja, kulttuurin ja historian rakastaja, taitava taidemaalari ja huippukokki, innokas puutarhuri ja kutsujen järjestäjä. Tuntuu vaikealta ymmärtää, että nämä kaikki hänelle ominaiset luonteenpiirteet ovat kadonneet. Hänen persoonansa on hiipunut pikkuhiljaa, jäljellä ovat pelkät kuoret.

Kun katsoin kuvia, huomasin muistelevani äitiä kuin kuollutta ihmistä. Olen tehnyt surutyötä äidin menetyksestä jo pitkään. Se äiti, joka minulla oli suurimman osan elämääni, on poissa.

Mutta silti en ole menettänyt äitiä vielä kokonaan. Äiti vannottaa joka kerta kohdatessamme, että minun täytyy muistaa olla varovainen liikenteessä. Hän huolehtii jaksamisestani, voinnistani ja osoittaa yhä äidillistä hellyyttä ja huolenpitoa. Halaukset ja silitykset eivät ole muuttuneet tai kadonneet vaikka jutunaiheet ovatkin välillä vähissä.

Taistellaan

Äiti tietää, että hänen aikansa on loppumassa. Hän tietää, ettei kykene muistamaan yksinkertaisiakaan asioita. Aamupäivän tapahtumat ovat iltapäivällä jo kadonneet mielestä, eilisestä päivästä puhumattakaan.

”Mä en unohda sua koskaan”, hän sanoi minulle yhtenä päivänä kyynelsilmin.

Tiedämme kumpikin, että se ei ole totta.

Mutta äiti taistelee, joten minäkin taistelen. Ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka vielä saamme.

 

Teksti: Kun lamppu sammuu
Avainsanat: alzheimer, kaaos, menetys, muutto, surutyö, taistelu, tavaroiden säilytys, unohtaminen

Kommentit

Oma kommentti