Säätöä, sählinkiä ja uusi koti

Saimme viime viikon perjantaina tiedon, että äidille myönnetään pysyvä hoitopaikka. Sellainen löytyikin heti ja lähdimme isäni kanssa tutustumaan tähän kunnalliseen hoivakotiin. Siitä alkoi aikamoinen rumba.

Tutustumiskäyntimme hämärässä illassa oli nopea. Johtajatar kuljetti meitä vauhdilla paikasta toiseen ja puhui meidät pyörryksiin talon arvoista, onnellisista hetkistä ja talon tulevaisuuden suunnitelmista. Sen sijaan, että hän olisi kuunnellut huoliamme, hän keskittyi puhumaan talon toiminnasta byrokraattisella tasolla. Olimme valitsemassa läheisellemme hoitopaikkaa hänen loppuelämäkseen, mutta meille tykitettiin lukuja laajenemisprojektin kustannuksista. Tärkeät kysymykset jäivät kysymättä, tuntui että emme saaneet suunvuoroa.

Johtajatar tarjosi äidille yhteistä huonetta toisen rouvan kanssa ja jotenkin saimme käsityksen, että hän olisi yhtä virkeässä kunnossa kuin äitini. Johtaja sanoi, että jos äidillä ja rouvalla eivät kemiat kohtaisi, äiti voisi päästä omaan yhden hengen huoneeseen heti kun sellainen vapautuisi.

Ilmaisin huoleni hoivakodin sokkeloisuudesta, lukuisista todella jyrkistä rappusista ja siitä että äidin huone olisi ahtaan käytävän päässä ja eri kerroksessa kuin muut sosiaaliset tilat. Minulle vakuutettiin, että äiti todennäköisesti oppisi menemään omaan huoneeseensa. Hoitajat ohjaisivat ja auttaisivat koko ajan.

Teimme paniikkiratkaisun ja otimme paikan vastaan, tämä kun oli toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa meille tarjottu pysyvä hoitopaikka.

Väärä valinta

Valvoin lauantain ja sunnuntain välisen yön ja pohdin teimmekö oikean ratkaisun. Sunnuntaina tiesin, että olimme mokanneet: valinta oli väärä. Veimme äidin uuteen hoitopaikkaansa ja näin äidistäni heti, että häntä ahdisti. Sokkeloisuus ja ahtaus tekivät hänet levottomaksi, eikä hänellä ollut mitään käsitystä missä tai edes missä kerroksessa hänen turvapaikkansa, oma huoneensa, oli.

Huonokuuloinen huonetoveri paljastui olevan heikommassa tilassa kuin äitini eikä hänestä juuri ollutkaan keskustelukumppaniksi. Kuulimme myös hoitajalta, että oman huoneen saaminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä, jopa hyvin harvinaista.

Kaiken lisäksi löysin äidin huonetoverin ulostetta heidän yhteisen suihkunsa lattialta. Olin kiinnittänyt tuohon ruskeaan möykkyyn huomiota jo perjantai-iltana. Uloste oli yhä paikoillaan sunnuntaina iltapäivällä. Kun mainitsin hoitajalle asiasta, hän pahoitteli sitä, että viikonloppuisin on yleensä vähän likaisempaa.

Kikkare ei kadonnut minnekään, joten siivosin sen itse. Samalla päätin, että äiti ei vietä tässä paikassa viimeisiä vuosiaan.

Äiti on vielä sen verran kartalla, että pystyi itse analysoimaan tilannetta. Hän kertoi, että hoitokodissa oli tylsää ja toivoi omaa huonetta. Äiti sanoi myös pitävänsä avarammista ja selkeämmistä tiloista. Kun kerroin äidille, että viemme hänet pois sieltä, äidin silmiin nousivat onnen kyyneleet. Hän rutisti meitä lujaa.

Uuteen kotiin

Ilmoitimme kunnan sosiaalityöntekijälle halumme vaihtaa äidin toiseen hoitokotiin. Saamamme palvelu oli aivan ensiluokkaista eikä huoliamme vähätelty. Uusi pysyvä hoitopaikka järjestyi jo alkuviikosta. Tiistai-iltana veimme äidin yksityiseen espoolaiseen hoitokotiin, joka on lyhyen tuttavuuden aikana osoittautunut ihastuttavaksi paikaksi. Siellä äidillä on oma huone, oma wc ja valoisat avarat tilat yhdessä tasossa. Tänään hoivakodissa kävi kampaaja ja äiti sai uuden frisyyrin.

Parin päivän aikana äiti on ruvennut maalaamaan ja kutomaan. Molemmat ovat hänen vanhoja harrastuksiaan, joita hän ei ole tehnyt vuosiin. Äiti kertoi, että hänellä on hoivakodissa turvallinen olo ja ihmiset hänen ympärillään ovat ihania. Tosin seuraavassa lauseessa hän halusi lähteä Turkuun uimaan. Hän kuitenkin tyytyi jäämään paikoilleen kun totesimme, ettei kannattaisi kun on marraskuu.

Jonotamme äidille myös paikkaa toisesta yksityisestä hoitokodista, joka sijaitsee melkein naapurissani ja vastapäätä lasteni päiväkotia. Äiti voi joutua odottamaan tuota paikkaa päivän tai muutaman kuukauden, koska paikat vapautuvat luonnollisen poistuman myötä. Jos äiti tuossa ajassa kiintyy nykyiseen kotiinsa, emme lähde siirtämään häntä. Tärkeintä on se, että äidillä on hyvä olla.

Juuri nyt tilanne on rauhallinen. Voin vihdoin nukkua yöni kunnolla – pitkästä aikaa.

 

Teksti: Kun lamppu sammuu
Avainsanat: alzheimer, hoitolaitos, hoivakoti, kunnallinen hoitokoti, paniikkiratkaisu, pysyvä hoitopaikka, tutustumiskäynti, virhe, yksityinen hoitokoti

Kommentit

Oma kommentti