”Mä olen sun äitisi”

Olihan se selvää, että hyvän jakson jälkeen koittaisi notkahdus.

Äiti oli monta päivää kohtalaisen skarppi, ja lapsellisesti kuvittelin, että sama jatkuisi. Mutta ei se tietenkään niin mennyt, onhan kyseessä Alzheimerin taudin vaikeaan vaiheeseen hiljalleen siirtynyt ihminen.

Kävin isäni kanssa katsomassa äitiä keskiviikkona. Hän ilahtui näkemisestämme niin, että tanssi hoitokodin käytävällä – tavalla, joka ei missään nimessä ole hänelle ominaista. Hänen tukkansa oli pesemättä, vaikka aikaisemmilla käynneillämme hän oli hyvinkin freessi. Nyt oli kuulemma ollut niin kiire, ettei hän ollut ehtinyt. Mutta hän itki ilosta ja halasi meitä lujaa.

Äiti kyseli miten pitkään hän olisi nykyisessä hoitokodissa ja selitimme kuvion uudelleen moneen kertaan: ”Nyt olet väliaikaisesti täällä, ja kun pysyvä hoitopaikka löytyy niin sitten muutamme sinut yhdessä sinne.”

”Pitäisiköhän mun kuitenkin lähteä täältä Suomeen?”, hän pohdiskeli useampaan otteeseen.

Byrokratian rattaissa

Viime viikon torstaina piti olla kokous, jossa olisi päätetty, että äidille haetaan pysyvää laitospaikkaa. Kokous siirtyi lääkärin poissaolon vuoksi ja seuraava kokous pidetään vasta ensi viikon torstaina. Byrokratian rattaissa pyöritään siis. Onneksi äiti saa nyt olla väliaikaisessa hoitolaitoksessa kunnes vakipaikka-asia selkiytyy.

Kun päätös pysyvän hoitopaikan hakemisesta tehdään, äidin hoitopaikasta annetaan 3 kuukauden hoitotakuu. Tänä aikana hänelle on löydyttävä pysyvä hoitopaikka. Voi olla, että asiat etenevät nopeasti. Voi myös olla, että odotamme kuukausia. Epätietoisuus on tässä muutenkin murheellisessa tilanteessa kaikkein pahinta.

Visiitit unohtuvat

Olen vienyt äidin yöpöydälle kuvia meistä, pääasiassa lapsistamme. Keskiviikkona hän ihmetteli mistä kuvat ovat ilmestyneet. Hän kyseli myös, mistä tiesimme hänen olevan siellä. Äiti on hoitokodissa nyt kolmatta viikkoa, mutta hän ei muista yhtäkään aiempaa visiittiämme.

Olemme lähellä aikaa, jolloin hän ei enää tunnista meitä. Hän tiedostaa meidän olevan perhettään, mutta tuskin ymmärtää sen tarkemmin roolejamme.

”Sä olet mun äitini”, sanoin hänelle kun viimeksi näimme.

”Mä olen sun äitisi”, hän nyökytteli.

 En tiedä tuliko tieto hänelle yllätyksenä. En uskaltanut kysyä.

 

 

 

Teksti: Kun lamppu sammuu
Avainsanat: alzheimerin tauti, byrokratia, hoitokoti, hoitotakuu, muistiongelmat, pysyvä hoitopaikka, unohtaminen, vaikea vaihe, väliaikainen hoitopaikka

Kommentit

Oma kommentti