”Aikuisten päiväkoti”

Siitä on nyt melkein viikko kun veimme äidin väliaikaiseen muistisairaiden hoitoyksikköön. Sen jälkeen meistä joku on käynyt hänen luonaan joka päivä.

Alkuviikosta äiti oli levoton ja puhui sekavia meille. Hän muun muassa arveli olevansa 14-vuotias ja kyseli taas vanhempiensa sekä veljiensä perään. Hoitajien papereissa lukee, että hän on ”asiallinen rouva” eikä tiedoissa ole minkäänlaista merkintää ahdistuskohtauksista tai levottomuuksista, joita kotona ilmeni toistuvasti. 

Tosin meille äiti kertoi hakeneensa huoneeseensa ilmestyneen nuhjuisen myyrä-pehmolelun ”jostain ulkoa”. Häneen mukaansa hoitokotiin oli tullut myös lauma miehiä, jotka olivat laittaneet suuhunsa ”jotain pieniä pyöreitä juttuja”.

Ensimmäisellä käyntikerrallamme äidin silmiin nousivat kyyneleet ja hän sanoi ikävöineensä meitä.

”Nyt te voitte viedä mut kotiin”, hän pyysi.

Mutta äiti oli paikalla vain hetken. Pian hän oli taas unohtanut kotinsa eikä kaivannut minnekään.

Hyvässä hoidossa

Viimeiseen kolmeen päivään äiti ei ole puhunut lainkaan kummia. Hän on ollut hyväntuulinen ja iloinen, toki hyvin hiljainen ja vähäsanainen – on mahdotonta tietää, mitä hänen päässään todellisuudessa liikkuu. Hän ei kyseenalaista millään tavalla hoitokodissa olemistaan eikä kaipaa omaan kotiinsa – hän ei ilmeisesti muista sitä.

Äiti kertoo, että hänestä pidetään hyvää huolta ja hän on siellä hyvillä mielin. Hän ei ole kertaakaan kysynyt, että miksi hänet on viety sinne tai kuka hänet on sinne tuonut. Kerran hän tiedusteli meiltä, että mistä tiesimme hänen olevan siellä. Hän myös ilmoitti odottavansa innolla, että saisi nähdä missä isäni ja minä asumme.

Välillä hän on ilmaissut olevansa harmissaan siitä, että ”täällä on ihan sekopäisiä vanhoja mummoja.” Eilen hän kuitenkin jo kertoi, että kaikki muut ovat samanlaisia mummoja kuin hänkin.

Olemme hämillämme. Miksi hänen pasmansa menivät kotona sekaisin, mutta hoitokodissa hän voi hyvin? Hoitokodin lauluhetket, jumppatuokiot ja vertaistensa seura vaikuttavat varmasti asiaan. Lisäksi hänellä on jatkuvasti apunaan muistisairaiden hoitamiseen erikoistuneita hoitajia. Vaikka isäni on hoitanut äitiäni moitteettomasti, ammattihoitaja hän ei koulutukseltaan ole. Äiti on vakavasti sairas ja tarvitsee selvästi sairauden mukaista ja jatkuvaa ammatillista hoitoa.

”Aikuisten päiväkoti”

Viikonloppuna veimme myös lapsemme katsomaan mummia, vaikka aluksi pohdinkin olisiko paikka heille liian hämmentävä. Mutta 3-vuotias tyttäreni ei ollut moksiskaan.

”Tämä on aikuisten päiväkoti!”, hän huuteli käytävillä kovaan ääneen ja esitti tomerana tyttönä lukuisia tanssiesityksiä.

Eskari-ikäinen poikani sen sijaan tuntuu olevan muutoksesta levoton. Hän ei ole halunnut puhua mummin hoitokodissa olemisesta tarkemmin, mutta myönsi tänään, että visiitti jännitti.

”Täällä on niin paljon outoja ihmisiä”, hän pohdiskeli vierailumme aikana.

Sushia suruun

Kulunut viikko on ollut raskas meille kaikille, mutta erityisesti isälleni.

”Hiljaisuus huutaa”, hän sanoo.

Kotona häntä muistuttavat äidin tavarat, vaatteet ja tuoksut. Lenkkarit eteisessä ja takki naulakossa itkettävät. Ruokakaupassa hänelle nousee pala kurkkuun, kun ruokaa pitääkin enää ostaa vain yhdelle. Äidin usein käyttämä muki ja sakset, joilla isäni leikkasi aamuisin äidin selkään laitettavan lääkelaastarin, ovat nyt roskakorissa. Isälleni teki liian kipeää katsoa niitä keittiön pöydällä päivittäin.

Mutta elämä jatkuu. Eilen illalla teimme meillä sushia. Isäni, mieheni ja poikani katsoivat koko illan kotisohvallamme posket punaisina jalkapalloa telkkarista. Tutkimme myös jo varovaisesti netistä asuntoja, joissa voisi olla ainesta isälleni ”poikamiesboksiksi”. Sinne kuulemma hankitaan kunnon vanhanajan vinyylilevy-soitin. Ja valtava televisio.

 

 

Teksti: Kun lamppu sammuu
Avainsanat: aikuisten päiväkoti, alzheimer, hoitokoti, ikävä, kaipuu, muistisairaus, väliaikainen hoitokoti

Kommentit

Oma kommentti