Viimeinen kerta?

Huomaan usein pohtivani, oliko tämä viimeinen kerta. Viimeinen kerta kun äidin kanssa teemme jotain yhdessä. Viimeinen kerta kun käymme ruokakaupassa. Viimeinen kerta kun menemme jätskille. Viimeinen kerta kun hän tulee kanssani hakemaan lapsia päiväkodista.

Jos ei viimeinen niin ehkä toiseksi viimeinen?

Sanat katoavat

Äidin kunto heikentyi kesän ja alkusyksyn aikana dramaattisesti. Puheen tuottaminen on entistä vaikeampaa ja sanat sekä tutut termit katoavat. Kampa on ”se millä tehdään tukalle jotain”. Eräänä iltana hän väitti isälleni, että oli tullut heidän kotiinsa ”vesiautolla”. Ilmeisesti kyse oli laivasta, tässä tapauksessa hallusinaation aiheuttamasta paatista. 

”Onpas sulla tosi pitkä pää! Se on hieno”, äiti kehaisi muutama päivä sitten. Kiitin kohteliaasti ja juoksin vessaan hihittämään. Hänellä on aiemmin ollut tapana ihailla pituuttani, sillä olen 170-senttisenä 10 senttiä pidempi kuin hän.

Meillä nauretaan paljon ja yritetään suhtautua äidin sairauteen huumorilla. Silti on tärkeää, ettei äiti nolostu sanomisistaan tai joudu häpeilemään puheitaan. Hänen seurassaan nauramme hänen kanssaan, mutta emme hänelle.

Eksyksissä

Äiti ymmärtää ajoittain oman tilansa. Minun mielestäni valitettavan usein – olisi armollisempaa hänelle itselleen, jos hän ei käsittäisi olevansa muistisairas. Hän sanoo olevansa ”sekoboltsi” tai ”hujan hajan”.  Muistamattomuus ahdistaa häntä selvästi, mutta hän rauhoittuu kun vakuutamme pitävämme hänestä huolta.

Äiti unohtaa välillä missä on vaikka olisi omassa kodissaan, jossa on asunut melkein 30 vuotta. Sukat eivät aina löydy, vaikka olen kirjoittanut post-it -lapuille mitä missäkin laatikossa ja vaatekaapin hyllyllä on. Mandariinia hän haluaa syödä lusikalla.

Syksyn uutuutena äidin elämään on tullut pelko siitä, että hänen täytyy lähteä jonnekin, mutta hän ei tiedä minne. Joku on tulossa hakemaan, mutta ei tietoa siitä että kuka tai miksi. Hän on ruvennut ikävöimään lapsuudenkotiaan ja kysellyt vanhempiensa perään, jotka kuolivat jo 10 vuotta sitten. Kyyneleet nousevat äidin silmiin, kun hänelle kerrotaan, ettei heitä enää ole.

Eräänä päivänä äiti katsoi televisiosta dokumenttia tornadoista. Sen päätyttyä hän kyseli kauhistuneena isältäni, että miten hänen veljensä selvisivät tornadon kynsistä. Isäni vakuutti, että molemmat veljet voivat hyvin. Veljet kävivät hiljattain kylässä tapaamassa vanhempiani. Visiittiä äiti ei enää valitettavasti muista, mutta ilmeisesti heidän kohtaamisensa jätti jonkinlaisen muistijäljen Alzheimerin jo pitkälle tuhoamiin aivoihin. Isosiskon huoli oli aito.

Läheisyys auttaa

Eräänä iltana äiti rupesi tuijottamaan isääni kysyvästi.

”Ollaanko me pariskunta?”, hän pohdiskeli. Isäni kertoi, että he ovat olleet naimisissa tänä syksynä 35 vuotta. 

”Jaahas”, äiti totesi ja vakuutti yhä rakastavansa.

Yleensä äidin sekavuustiloihin auttaa yksinkertainen asia: halaus. Kun äiti tekee lähtöä jonnekin tai pohtii onko joku järjestellyt hänen kirjahyllynsä uusiksi, halaamme häntä lujaa ja selitämme hellästi miten asiat ovat. Onneksemme äiti palautuu vielä nopeasti tähän hetkeen ja on kiitollinen saamastaan huolenpidosta. Sen jälkeen hän saattaa käyttäytyä loppupäivän rauhallisesti ja olla oma itsensä.

Äiti hakee meistä, erityisesti isästäni, samanlaista turvaa kuin lapsi vanhemmistaan. Eikä se ole ihme, sillä hän on monessakin mielessä taantunut pieneksi lapseksi, joka kaipaa silitystä ja paijausta. 

Halauksen merkitys on suuri myös meille läheisille. Äiti on hauras, eikä meistä kukaan tiedä miten paljon yhteistä aikaamme on jäljellä. Jokainen halauskin voi olla se viimeinen.

Turvallisuus ja hellyys, niiden avulla meillä pötkitään eteenpäin.

Teksti: Kun lamppu sammuu
Avainsanat: alzheimer, eksynyt, halaus, hallusinaatio, hellyys, huumori, luopuminen, unohtaminen, viimeinen kerta

Kommentit

Voi, tuo on niin tuttua myös minulle. Oma äitini sairasti myös Alzheimerin ja menehtyi siihen runsas vuosi sitten. Samat vaiheet elettiin hänen kanssaan. Useimmiten jaksoimme ymmärtää ja vastata hänen toistuviin samoihin kysymyksiinsä, mutta välillä nousi myös harmistus toistaa samoja asioita. Mielikuvitusmaailma oli melkoinen; keittiön kaapista tuli nuoria miehiä, isämme oli lähtenyt nuoren naisen mukaan (isämme on kuollut jo noin 16 vuotta aiemmmin). Toisaalta toivoimme, että hänen ei tarvitsisi elää kaikkia loppuajan vaikeita vaiheita, mutta toisaalta halusimme pitää hänet kanssamme mahdollisimman kauan. Vaikeita aikoja teilläkin edessä, jaksamista!

Oma kommentti