Plaza

Riihimäki Rock - rokkia ja kyläjuhlatunnelmaa

3.7.2008

festarit, rock, Itävalta, musiikki, Kuulokkeet, festivaalit, energia, basistit, rokki

Riihimäen Messupuisto tarjosi viikonloppuna tilansa parillekin uudelle asialle. Tärkeimpänä itse Riihimäki Rock, joka järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Festarit olivat yksi viidestä tämän kesän Eiran Sirkuksen ja Eiran Poteron järjestämästä Rock’n’Roll Circus-kiertueesta. Uutta oli myös Euroopasta Suomeen ensimmäistä kertaa rantautunut Disco Silencio, josta päästiin nauttimaan nyt ensimmäisenä Riihimäki Rockissa.

Kyseessä on siis kuulokkeet päässä bilettämisestä DJ:n pyörittäessä biisejä parillakin eri radiokanavalla, jota pystyy vaihtamaan tarpeen tullen itse kuulokkeista. Hienoa tässä on turhien meluhaittojen lisäksi hillittömän hauska näky (ainakin kun sitä tarkastelee ilman kuulokkeita) kun jengi tanssi, hyppii, laulaa ja revittelee ihan täysillä, mutta musiikki ei kuulu kuin heille. Riihimäki Rockissa Disco Silenciota pyöritti DJ-ryhmä Nun/nat.

Perjantain epävakainen sää ja aikainen aloitusajankohta verottivat hiukan yleisöä festareiden ensimmäiseltä esiintyjältä, joka oli Major Label. Arto Tuunela veti bändinsä kanssa silti hienon setin, ja heidän keikkojaan aiemminkin nähneenä tiesin jo ennakkoon, miten hyvin bändi toimii livenä. Siksi festareiden ensimmäisen bändin kohtalo onkin harmittava. Juuri nämä hiukan tuntemattomammat bändit ansaitsisivat tulla kuulluiksi myöhemmin illalla, jolloin ne myös tavoittaisivat enemmän uutta yleisöä.

Abduktion keikka oli huvittavaa katsottavaa. Lava oli pieni, ja kun siellä oli viisi enemmän tai vähemmän ylienergistä ja ympäri lavaa poukkoilevaa muusikkoa, näytti meno aika sekopäiseltä. Mutta edelleen, vaikka yleisöä oli vielä vähän, niin bändi veti keikan täysillä.

Seuraavana esiintyjänä oli Samae Koskinen ja hänen taikabändinsä. Yhtyeen keikalle oli yleisöä ehtinyt saapua jo paremmin, ja bändin letkeä ja jammaileva fiilis tarttui nopeasti yleisöön. Festarifiilis alkoi siis vihdoin nousta. Hellyttävän näköistä oli myös saksofonistin ja basistin jammailu paljain jaloin.

Seuraavaksi allekirjoittanut suuntasi Rumba-stagelle tsekkailemaan Kakkahätä-77:n settiä. Keikkaa voisi kuvailla sanalla hämmentävä. Omasta mielestäni laulajan heittämät lavaspiikit veivät huomion itse biiseistä, mutta kun näistä letkautuksista sai niin hyvät naurut, niin en tiedä oliko se ollenkaan huono asia. Itse en ollut bändiä ennen livenä nähnyt ja olin odottanut keikalta enemmän riehumista, mutta välispiikkejä lukuun ottamatta, keikka oli yllättävän rauhallinen, jopa tylsä. Jos tällaista musiikkia soittaa, niin mielestäni tietynlaisen energian ja riehumisen luulisi olevan itsestään selvyys. Laulaja oli ainut joka hiukan edes revitteli. Hieno englannista suomeen kieleen käännetty laini jäi keikasta mieleeni : ”Elämä on huora, sitten sinä kuolet”.

Seuraavan bändin aikana yleisöä oli yllättäen kerääntynyt Voice-stagelle jo paljon, tosin ikähaarukka pyöri enimmäkseen 10-17 vuoden välillä. Bändihän oli tietenkin Sturm und Drang. Odotetusti bändin lavalle saapuminen aiheutti päivän ensimmäiset kiljumiset. Poikien selkeästi harjoitellut tukan heilutukset rytmiin olivat selkeästi nuoren yleisön mieleen. Itse kuitenkin myönnän sen, että bändin live-esiintymisessä on tapahtunut selkeää kehittymistä sitten viime vuoden, jolloin heidät viimeksi olen keikalla nähnyt. Sturm und Drang todellakin osasi ottaa yleisönsä. Viimeistään Judas Priest:in Breaking The Law laittoi myös vanhemman festarikansan jalat heilumaan.

Seuraavana esiintymisvuorossa oli ex-Gimmeliläisestä Suomen tämän hetken lupaavimmaksi naisartistiksi noussut Jenni Vartiainen. Edes vesitihku ei haitannut Jenniä, joka veti keikan hymyillen ja pieni flirtti riihimäkiläisten nuorten miesten kanssa vain kohotti tunnelmaa. Jenni saikin lavalle boksereita rakkaudentunnustuksena, ja vaikka asenne olisi jollain saattanut olla nyrpeäkin, pisti Jenni lisää pökköä pesään ja haastoi miehet naureskellen tekemään ennätyksen boksereiden lavalle heitossa. Neljään saalis silti ”vain” jäi. Jennin itsevarmuus ja iloisuus toivat keikan lopussa auringonkin esiin ja Jenni lähti lavalta isojen aplodien saattelemana.

Harmillisesti järjestäjillä tuntui olevan kova kiire saada keikat alkamaan ja loppumaan melkein militaarisesti kellon mukaan, mikä vähän söi keikkojen spontaanisuutta ja myös encoret jäivät esiintyjillä vähiin.

Poets of the Fall oli vuorossa seuraavana ja kyllähän bändiltä energiaa ja jenkkityylistä rock-imagoa löytyy, mutta itse en keikasta löytänyt mitään kovinkaan omaperäistä, paitsi ehkä kirkkaan violetit rummut. Bändi kuitenkin sai yleisön hyvin mukaan iskevillä hiteillään ja hitailla balladeillaan, ja yleisö näytti nauttivan.

Festareiden tähän asti kokenein ja myös ehkä odotetuin bändi Maj Karma oli seuraavana vuorossa. Itse ainakin herkistyin kun raavaat äijäenergiaa omaavat miehet lauloivat lavalla Pohjola-kappaletta: ”Tarvitsen rakkautta. Kuulun sinulle, akka”. On se hienoa. Ylppö hallitsee artikuloinnin lauluissaan, vaikka melodia saattaakin joskus hiukan mennä nuotin vierestä. Mies onkin ennen kaikkea tulkitsija. Ylpön välispiikit ovat myös aina odottamisen arvoisia: ”Mikä vitun kesä tää on kun on niin saatanan kylmä?!” Well said.

Kylmä sää selkeästi verotti kävijäkuntaa myöhään illalla, mutta kyllä illan viimeinen esiintyjä Von Hertzen Brothers silti veti lavan edustan täyteen. Psykedeelinen progeilu näytti poikien soittotaitojen huikean tason, mutta ehkä kikkailua olisi hiukan voinut vähentääkin, sillä jossain vaiheessa se kävi jopa uuvuttavaksi. Massiivinen soitanta oli toki upean näköistä ja kuuloista, mutta jotenkin kontakti yleisöön jäi vähäksi ja kylmissään oleva yleisö olisi ehkä juuri tarvinnut hiukan räväkämpää bändiä heitä lämmittämään.

Lauantaina ehdin paikalle juuri ja juuri näkemään bändin Excuse Me Moses (AUT), joka oli tullut Itävallasta ensimmäistä kertaa ulkomaan keikalleen juuri Suomeen Riihimäelle. Bändi vaikutti alusta asti hyvin ammattitaitoiselta ja laulajalta Michael Pauknerilta ei lavakarismaa puuttunut! Bändi veti erittäin tiukan ja monipuolisen setin ja sai yleisön jopa pomppimaan, mikä on harvinainen näky täysin tuntemattoman bändin keikalla kello 18 alkuillasta. Bändi esitti niin uutta kuin vanhaa, kahdeksan vuotta sitten kirjoitettua materiaalia. Oman huomioni bändi vei viimeistään siinä vaiheessa kun laulaja päätti riisua paitansa ja esitellä upeat… tatuointinsa. Enkä muuten ollut ainoa ihotaiteen ihastelija. Bändin olisi ehdottomasti pitänyt olla iltaesiintyjä, sillä se olisi varmasti tiukoilla biiseillään saanut jopa mosh pitin aikaiseksi ja monta uutta suomalaista fania. Jos ennestään tuntematon bändi saa suomalaiselta yleisöltä ”we want more”-huudot jo näin alkuillasta, kertoo se jotain bändin potentiaalista nousta isommankin luokan lavoille.

Conscious Youthia katsomaan mennessäni en tiennyt näkeväni lavalla muun muassa Redraman, Palefacen ja CapeNapen. Pojat vetivät bändeineen letkeän setin hyväntuulisia biisejä. Tämä bändi kertoo jälleen festareiden esiintyjien monipuolisuudesta; on rokkia, punkkia, hiphopia ja poppia - kaikille jotain. Tästä ehdottomasti ruusuja festareiden järjestäjille, promoottori Wallu Valpiolle ja tapahtuman tuottajalle Arde Jokiselle.

Stellan kauniit laulut ja melankoliset lyriikat olivat selkeästi tuoneet paikalle ihmisiä, jotka olivat tuleet bändiä varta vasten katsomaan. Stellan suosiosta kertoi se, että kappaletta Piste lauloivat kuorossa niin nuoret kuin vanhatkin, sukupuoleen katsomatta.

I Walk The Linen keikalla ei ollut niin paljon yleisöä, kuin olisin ehkä odottanut, mutta kyllä pojat silti tiukan setin vetivät, vaikka edelleen sitä tiettyä energisyyttä puuttui tältäkin bändiltä, jota jäin kaipaamaan. YUP veti jälleen lavan edustan täyteen ja Jarkko Martikainen esiintyi kokemuksen tuomalla varmuudella ja yleisö oli selkeästi iloinen nähdessään bändin festivaaleilla. Lapko ei pettänyt yleisöön taaskaan ja esitti jopa joitain näytteitä uusista biiseistä. Ville Maljan lavakarisma, basistivirtuoosi Nordbergin tuttu hyppely vahvistimien ja kaiuttimien päällä ja Heikkosen uskomaton rumpalointi eivät kyllä jättäneet kylmäksi tälläkään kertaa!

Tämän vuoden Riihimäki Rockin lopetti pitkästä aikaa livenä nähty Don Johnson Big Band, joka tarjoili vanhoja (jo ehkä hiukan kuluneitakin) kesähittejään ja taisi joukossa näkyä jotain uusiakin biisejä. Bändin kesäinen fiilis sai silti yleisön lämpenemään ja bändi oli hyvä valinta hienon festivaalin päätökseksi. Festari keräsi paikalla epävakaisesta säästä huolimatta 7000 festarieläintä ja näin ollen Riihimäkirock järjestetään uudelleen myös ensi vuonna!

Teksti: Niina Linna
Kuvat: Marko Mastosaari

Kuvagalleria