Pauli Hanhiniemi
23.6.2008 Tähtihetki
Tänä kesänä tulee koluttua vähän erilaisia festareita kuin ennen. RMJ:t, Himokset ja Nummijärvet tekevät kalenterissani tilaa Ugrijuhlille Imatralla, Jutajaisille Rovaniemellä ja vaikkapa Kaustinen Folk Music Festivalille. Vaikka Hehkumo ei mikään kansanmusapartio olekaan, on akustista vaihtoehtopoppia esittävälle bändillemme ollut enemmän tilausta näillä kansanperinteeseen päin kallellaan olevilla juhlilla kuin uudempaa perinnettä toteuttavilla rockfestareilla. Tähän on tietenkin mainittava yksi poikkeus, Provinssirock, joka kiinnitti Hehkumon, siinä kuin vaikkapa Ismo Alangon Tehollakin. -Tuomaan varianssia.
Kun vertailen kokemuksia perinnepippaloista kokemuksiin rock-vastaavista, huomaan että rock on nykyään ammatti- ja
pelimannihommat pelimannihommia, joita hoidellaan etupäässä pelimanniasenteella. Vähän niinkuin rockhommia joskus, pari- kolmekymmentä vuotta sitten. On helppo nähdä, että pikkuisen järjestelyjä viilaamalla saisivat pelimannibileetkin lisää elinvoimaa, yleisöä. On eri asia, olisiko se lopulta kovinkaan hyvä juttu. Kuka kaipaa citymaasturinsa sidukalla ja lonkerolla täyteen lastannutta urpojoukkoa pimuineen bileisiinsä möykkäämään? Mulle riittäisivät ne pimut, mutta kun ne urpot löytävät aina perässä. Nehän kaiken lisäksi ovat duunipaikoillaan tottuneet vuorotyöhön, eli aivoton metakka jatkuu tauotta koko juhlien ajan.
Meikäläisen yksi tähtihetki tässä taannoin oli Rovaniemen Jutajaisilta Aavasaksan keikan kautta etelään palatessa sattunut juttutuokio nurmijärveläisten pikkujätkien kanssa. Istuttiin leirintäalueen saunassa Tornionjoen rannassa ja kun klopit kertoivat mistä asti olivat Aavasaksan juureen tulleet, utelin tietääkö ne Aleksis Kiven ja onko Seitsemän veljestä tuttu. Tiedättekö kuinka niille kävi kun ne oikein saunoivat? Joo, pojat vastasivat. Niitten sauna palo. Minä siihen, että ihan tosi, ootteko te lukeneet koulussa Seitsemää veljestä? -”No, ei me sitä olla luettu, me ollaan luettu toi Koiramäen seitsemän veljestä.” Näitä veljeksiä oli vasta kolme, mutta isänsä näytti vielä ihan vetreeltä. Mistä sitä koskaan tietää.
Niin, se tähtihetki. Ne pikkujätkät siitä ryntäs uimaan, mutta yksi niistä viivähti ovenraossa ja tuumas, että se on ollut mukavaa tässä reissussa, että törmää mukaviin ihmisiin. Minä siihen, että sanos muuta. -Tähtihetki.
Oli mulla asiaakin. Oletteko koskaan syöneet Jokes hampurilaisia? Ette? Älkää syökökään, paitsi jos haluatte romanttisen tripin vuoden 1992 Tallinnaan. Tuli meinaan elävästi mieleen se klöntti, jonka silloin öiseen nälkääni pistelin vapaan Viron ensimmäisellä snagarilla siinä Viru-hotellin liepeillä. Puuttui vain hommaa säestänyt tallinalaisnuorten hienostunut vittuilu. Sen korvasi Jokesin tiskillä jonkinmoinen juhannusväsynyt ynseys ja pitkä odotus. ”Juustohampurilainen.” Pihvi peräti 45 grammaa. Huono vitsi. Eikö Jokelle ole opetettu, ettei ruualla leikitä?
Tää kehittyvien maakuntien maa kehittyy kaikenmaailman ketjuiksi, joista saa ostaa mielikuvan jostakin. Ruuasta, palvelusta tai huonekalusta. Ruoka on edellä kuvailemaani moskaa, palvelu itsepalvelua ja huonekalut (mistä juolahtikaan mieleeni) tiedättehän, semmoisia kertakäyttöisiä. Että hiukan siis vituttaa. Vituttaa sekaantua tähän mielikuvabisnekseen, kun se ulottuu musahommiinkin. Luvattoman usein joutuu toteamaan, ettei jonkun korkeanmielikuvan artistin keikasta jää käteen mitään. Tai mihin käteen, tarkoitan tietysti päätä ja sydäntä. Onneksi näistä vitutuksista syntyvää painetta pääsee silloin tällöin purkamaan keikalle. Vaikkapa festivaalikeikalle.
