Plaza

kasvatus, kirjat, hyvä elämä, eduskunta, seurakunnat, koulu, ideologiat

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus viettää nyt 20. juhlavuottaan, mutta miten se koskettaa omaa perhettä tai läheisiä millään muotoa? Kiersin kesällä työn merkeissä monilla festivaaleilla ja isoilla juhlilla ympäri Suomea, jossa kuulin Kättä päälle -sopimuksesta.

Kuulosti tarpeeksi yksinkertaiselta ja hauskalta diililtä, mutta toimiiko se kahden koululaisen kanssa? Päätin siis testata sen omilla muksuillani. Minkälaisen sopparin he ovat valmiita laatimaan vanhempiensa kanssa? Samalla tuli pikaharjoiteltua perheen todellinen vuorovaikutuksen ja kuuntelun taso.

Tyttäreni (8v.) halusi tehdä sopimuksen, jossa korostetaan hänen oikeuttaan saada puhua meidän vanhempien kanssa aina ja kaikkialla vähintään kännykän kautta. Meidän tulee pitää aina koulupäivän ja harrastuksien aikana puhelimemme ”äänekkäällä”, jotta hän voi ottaa yhteyttä ”kaikissa asioissa maailmassa.” Ei ole reilua, että pidämme puhelimemme työpaikalla äänettömällä, eikä ole reilua kuulemma sekään, että emme hae häntä koulupäivän päättyessä (2-luokkalaisilla lähes poikkeuksetta klo 12) kuten muut vanhemmat.

Hän joutuu kävelemään iltapäiväkerhoon joka on ihan ”epistä”, kun muiden vanhemmat ovat kivoja ja hakevat koulusta. Kun keskustelimme sopimusta tehdessämme sen voimassaoloajasta, häntä nauratti päivän ajan voimassa -kohta. Kättä päälle laadittiinkin niin pitkäksi aikaa, että hän saa kävellä itse koulusta kotiin.

Pojan kanssa asiat olivat yksinkertaisia. Sopimus laadittiin 12-vuotiaan maltilla siitä, että perheen kesken ei huudeta. Tämä Kättä päälle -sopimus kestää viikon. ”Onko tää ihan oikeesti voimassa”, kysyi poika irvistäen.

Jos yksi paperinpala toimii näin hyvin lasten mielen luotaajana, tätä voisi oikeasti käyttää päiväkerhoissa, kouluissa, leireillä tai vaikka lasten synttäreillä. Mikäs sen mukavampaa kuin tehdä sopimus lapsien kesken vaikka siitä, että hörökorvaisia, pulleamahaisia, toisen värisiä, rillipäitä ja nilkuttavia ei syrjitä eikä kiusata. Mutta jos nämä ovat äidin näkökulmasta tärkeitä, lapset keskittyisivät ylevistä sfääreistäni sopimuksen teossa todennäköisesti siihen, että kaikilla pitää olla My Little Poneja ja petshoppeja, Wii-pelejä ja muuta ”leikkirekvisiittaa” tasapuolisesti. Ja pitää lainata.

Rakasta lasta – suojele lapsuutta

Lapsen elämään vaikuttavia sopimuksia on tarkoitus laatia tänä syksynä myös kuntatasolla, politiikassa ja seurakunnista. Erilaiset kasvatuksen ammattilaiset haastetaan mukaan siinä missä meidät perheellisetkin. Tuomiokirkkoseurakunnissa tullaan syksyn Lapsen oikeus pyhään -tilaisuuksissa julkistamaan suomalaisministerien Kättä päälle -sopimuksia. Kättä päälle -sopimusviikkoa vietetään sopimuksenteon Lapsen oikeuksien päivän yhteydessä marraskuussa.

Syksyllä 2009 Kättä päälle -sopimuksensa julkistavat puhemies Niinistö, eläkkeelle jäävä arkkipiispamme Paarma sekä ministerit ja eduskunta. Suomen Lasten Parlamentti on haastanut eduskunnan lisäksi suomalaisia kaupunginvaltuutettuja Kättä päälle -sopimuksiin lapsen hyväksi. Kaikille suomalaisille avoimen Kättä päälle -kampanjan leviäminen tekee tunnetuksi YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta.

Lasten ja nuorten näkökulmasta muutoksia on tapahtumassa myös nuorten äänestyksessä. Odotan kovasti, että 12-vuotias poikani pääsee neljän vuoden kuluttua jo vaikuttamaan. Vuoden 2009 alussa voimaan tulleen lakiuudistuksen myötä seurakuntavaalien äänestysikäraja laskettiin 16 vuoteen. Äänioikeuttaan 16-vuotiaat seurakuntalaiset pääsevät käyttämään vuonna 2010 järjestettävissä seurakuntavaaleissa. Jää nähtäväksi, kuinka moni riparinsa käynyt ja vaikuttamaan aktivoitunut nuori uurnille vaivautuu, mutta kotona kannattaa kannustaa. Vain antamalla äänensä nuoret pääsevät muuttamaan maailmaa – tämän periaatteen opin isovanhemmiltani. Äänestysinto ei ole synnyinlahja.

Kuuntele lasta – anna aikaasi

Tässä hullunmyllyn oravanpyörässä, jossa moni työtä tekevä perheellinen tänään elää, on erityisen vaikeaa vain pysähtyä kuulemaan lasta, mitä hänelle kuuluu ja mistä hänen elämäänsä liittyvästä lapsi haluaisi sopia ja tehdä Kättä päälle -diilin.

Kuulemisen lisäksi haasteena on aika; kunpa sitä olisi enemmän ja erityisesti oikeisiin asioihin. Kukaan muu ei kuitenkaan voi antaa minulle ja läheisilleni aikaa kuin minä itse; on tehtävä valintoja. Luinkin erityisellä lämmöllä ystäväni Sallamaari Revon jutun tuoreimmasta Nyt–liitteestä (NYT 3.9.3009), jossa hän ylistää slow lifeä – oravanpyörästä jättäytymällä ehtii elämäänkin.

Ajan irrottaminen elämässä olennaiseen on meidän hyvinvointivaltioissa elävien suuri, eksistentiaalinen haasteemme. Kehitysmaissa esimerkiksi aikaa ei naisille ja tytöille anneta muuhun kuin kotitalouksien ylläpitämiseen. Köyhissä maissa ei kysytä, käytänkö aikani oikein; lapsiin ja itseeni? Köyhissä maissa elämä on taistelua ja päivän kysymys on, mistä löydän valoisaan aikaan tarpeeksi ruokaa, polttopuita ja suojaa kuivuudelta ja auringolta?

Kirjoitin vuonna 2000 kirjan Rakasta lasta - suojele lapsuuttayhdessä Pertti Luumin kanssa ja kiersimme lukuisissa lapsen oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvissä tapahtumissa. Kymmenen teesiä sisältävät kaiken, mistä vanhemmuudessa ja lapsen hyvässä elämässä on kyse, siksi niiden sanoma ei vanhene tänään yhdeksän vuotta myöhemmin, laman ja perheiden niukkuuden ja työttömyyden keskelläkään.

Muistan, kuinka olin itse raskaana ja keskustelua käytiin siitä, kuinka lapsuus on itsessään niin arvokasta aikaa, ettei sitä voi pitää vain aikuisuuden esivaiheena. Keskusteluissa, kirjaa kirjoittaessa ja ensimmäisen lapsen kanssa ”harjoitellessa” kävi selväksi sekin seikka, että meikäläisen tärkein rooli kasvattajana on turvata lapselle hänen lapsuutensa eli antaa kasvurauha. Tunteet ja kokemukset, jotka jokaisella lapsella ovat ainutlaatuiset ja omassa tahdissaan tulevat, tarvitsevat aikuista – yksikin heijastuspinta riittää terveen ja tasapainoisen minäkuvan muodostumiseen.

Turvata lapsuus (LUE: päivässä on rajattu peliaika, netissä ei alaikäiset surffaa, kotiin tullaan hyvissä ajoin, menoista on ilmoitettava, ruoka syödään yleensä kotona yhdessä, televisiota ja medioita ei seurata aktiivisesti vaan tarjotaan kirjaa tilalle, kavereita saa tulla kerrallaan vain kolme, kaikkea ei tarvitse ostaa, vastoinkäymiset kasvattavat, rajat pitävät ja niistä ei neuvotella jne.) on haaste aikana, jolloin arvostamme varhaista itsenäistymistä, älyllisyyttä, sosiaalisuutta ja suorituksia. Maltanko minä äitinä antaa lapsen olla lapsi?

Ole tärkein lapsellesi

Nuorena äitinä en ymmärtänyt, ehtinyt ja jaksanut miettiä sitä, mitä hyvää elämää tavoittelevan kasvatuksen sisältö on ja mistä se nousee. Vasta nyt keski-ikäisenä olen tajunnut, miten lapsia kiinnostaa elämän tarkoituksen pohdinta. He haluavat kuulla yhä uudestaan, minkälaisia he olivat lapsena, minkälainen äiti oli nuorena, mitkä asiat kiinnostivat ja mitkä tekivät surulliseksi. Mikä on äidille ja isälle tärkeää. Lapsen mieli on ehtymätön ja loputtoman utelias.

Olen usein miettinyt, että jos pyrkisi antamaan täysin neutraalin kasvatuksen eli toisin sanoen ei korostaisi mitään tiettyä uskontoa, ideologiaa, ajattelua, arvoja tai tavoitteita, minkälaisen valinnan lapset itse aikuisena tekisivät? Mistä he ammentaisivat valintansa -  ympäröivästä maailmasta -  jos kotoa ei osoiteta mitään maailmankuvaa? Mistä lapsi saisi hädän keskellä lohtua ja mikä olisi oikein ja väärin? Olisiko maailma relativistista, suhteellista ja konstruktiivista, pala palalta rakentuvaa peliä?

Mielenkiintoinen ajatusleikki, kun muksut näkevät nyt kotona, että isällä on arvot ja äidillä omansa ja ne ovat molemmille tärkeitä. Lapset ovat nähneet, minkä varassa me vanhemmat jaksamme elää, mistä me olemme kiitollisia, mikä saa meidät loukkaantumaan.

Onko neutraali kasvatus edes mahdollista? Eikö ole helpompaa johdattaa omat lapset sellaisen avun ja tuen lähteille, josta itse saa voimaa? Mene ja tiedä, mutta Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattu –kappaletta lainaten: ”Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin, ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin, mä sitä pengoin mitä lienen oikein etsinyt, niin löysin vanhan olkihatun (Kättä päälle –sopimuksen) josta kerron nyt.”

Kättä päälle -kampanjasta, jota Seurakuntien Lapsityön Keskus ry (SLK) koordinoi, löytyy lisätietoja osoitteesta: www.kattapaalle.fi

Käykää tekemässä sopimukset lapsienne kanssa ja kertokaa minulle, mitä asioita teidän lapsenne halusivat nostaa tapetille. Yllätyitkö?

Manna