Jakke Holvas: Hetki inhimillistä heikkoutta
13.1.2005
Tavallinen tarina: Törmäät kaupungilla vanhaan koulukaveriisi, hämmästelette jälleennäkemistä ja yritätte löytää jutunjuurta. Nopeasti toinen, yleensä henkisesti jollain lailla heikompi, ehdottaa: ”Meidän pitäisi tavata ja jutella oikein kunnolla.””
Miksi tällä tavalla sanotaan? Tapaaminenhan on paraikaa käynnissä.
”Olisi kiva joskus nähdä ja istua iltaa” -retoriikka on verbaalista tyhjäkäyntiä, jonka pitäisi mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Toisaalta asian voi ajatella näinkin: onko oikein käyttää tuo harvinainen viisiminuuttinen vaihtelemalla kännykkänumeroita joihin ei tulla koskaan soittamaan tai sähköpostiosoitteita joita molemmilla on jo liikaa? Jos kohtalo suo harvinaisen hetken ja heittää vaikkapa raitiovaunussa eteen vanhan tutun, niin onko tuosta hetkestä tehtävä suunnittelupalaveri?
Käsittämättömimpiä kiusankappaleita ovat ne, jotka vesittävät nuo kallisarvoiset minuutit puhumalla mahdollisesta ”vanhojen tuttujen yhteistapaamisesta”. En ymmärrä näitä organisointi-ihmisiä. En tajua, kuinka kenellekään edes kiihkeimmässä nousuhumalassa juolahtaa mieleen työläs puheluiden ja sähköpostien rumba, jota esimerkiksi luokkakokous vaatisi. Eipä silti, kaikki kunnia niille, joilta sellainen käy käden käänteessä.
Olennaista on kuitenkin asennoituminen poikkeukselliseen viisiminuuttiseen. Saatan kuulostaa ylidramaattiselta, mutta eikö väheksyvä suhtautuminen nyt-hetkeen, varsinkin jos se toistuu usein, ole kuin pieni rotta, joka nakertaa elämää? Ikään kuin satunnainen kohtaaminen olisi jotakin alempiarvoista, jota pitää heti korjata visioimalla ”paremmasta tapaamisesta”. Yhtä hyvin voisi kulkea ympäri kaupunkia hokemassa kavereilleen: ”Me emme ole tässä tilanteessa minkään arvoisia, emmekä päivittäisessä aherruksessa muutenkaan, vaan sitten vasta, kun istumme ravintola Savoyssa ja alkupalat kannetaan eteemme!”
Voidakseen saavuttaa edes jonkinlaisen onnen, ihmisen on keskityttävä siihen, mikä on lähellä, toistuvissa tilanteissa, jokaisessa arjen kohtaamisessa. Tietyn hetken ravinto, paikka, erityinen asento, lyhyt kohteliaisuus, virkistäytyminen - kaikkia näitä pieniä asioita on opittu halveksimaan samalla kun on keskitytty ”järjestettyihin tilaisuuksiin” tai ”suuriin asioihin”, mitä ne sitten ovatkaan.
Aikoinaan keksittiin ’sielu’ ja ’kuolematon sielu’, jotta ruumista voitiin halveksua. Nykyään keksitään ’illallisia’ ja ’juhlia’, jotta arkea voidaan halveksua. Jos kysytään, kuka tänä päivänä on henkisesti vahva, niin onhan tämä selvää: se, joka runoilee elämää pienimmistä arkiasioista. Voimakkain on se, jolle riittää rutiini ja sen puitteissa tapahtuvat yllätykset.
Nähdä vanha tuttu, vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa ja jatkaa sitten matkaa huolettomana, iloisempana, hyvällä omallatunnolla! Ei kai sen pitäisi olla niin vaikeaa?
Teksti: Jakke Holvas / A4 Media (13.1.2005)
Joko tilaat Ellien viikkokirjettä?
Tilaajana saat Ellien tuoreimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi kerran viikossa (katso mallikirje).
Piditkö artikkelista?
Lähetä linkki kaverille sähköpostilla
Osion Kolumnit syötteet:
kirjoitukset
kommentit