Voiko uskottomuuden selittää geeneillä?

17.5.2004

Seksuaalisuutta on muodikasta selittää vertailemalla ihmistä eläimeen. Sanotaan, että geenimme muistavat, että olemme joskus olleet eläimiä. Vai haiskahtavatko sosiaalibiologiset selitykset apinaakin hölmömmiltä?

Kuvitelkaapa tilanne: Juha jää kiinni uskottomuudesta. Saara on raivoissaan ja pettynyt, vääntää itkua ja paiskoo tavaroita. Mitä tekee Juha? Kohauttaa olkapäitään, katsoo Saaraa luimistellen ja sanoo: ”Pupu, en voinut sille mitään, se johtui geeneistäni! Geenini oivalsivat, että minun on päästävä sänkyyn toisen naisen kanssa, ja geenieni mielestä naisen oli oltava sinua kymmenen vuotta nuorempi!”

Tai ajatellaan tilanne toisinpäin, naisen kannalta. Mirja on joskus tehnyt vastaavan tempun, hän räpyttelee silmiään viattomasti ja sopertaa Hannulle: ”Kultaseni, ymmärrän että sinun on vaikea hyväksyä sitä, että poikasi ei olekaan sinun poikasi. Mutta pomoni on sinua niin paljon älykkäämpi, ja geenini vain tiedostivat sen ennen minua…”

Hahhaa, tekisi mieli nauraa näille höpinöille, mutta nykyisin on muotia vedota asiassa kuin asiassa geeneihin. Ihmistä verrataan apinaan, jonka törttöilevää geeniperimää me kannamme ihomme alla. Siksi miehet harrastavat seksiä monen naisen kanssa ja siksi naiset valitsevat itselleen lauman johtajan, alfauroksen. Miehet siis satsaavat luonnostaan määrään ja naiset laatuun.

Missä luuraa e-pillerin haistava geeni?

Belgialainen psykoanalyysin professori Paul Verhaeghe pilailee kirjassaan ”Love in the Time of Loneliness” nykyisin muodikkaiden geeniselitysten kustannuksella. Hänen mielestään ihmiset pyrkivät tämän tyyppisillä selityksillä vain oikeuttamaan ”tieteellisen objektiivisesti” ja - apinaparkoja hyväksikäyttäen - omaa seksuaalista käyttäytymistään.

Vaikka geenit vaikuttaisivatkin ihmisen toimintaan, ihminen kuitenkin poikkeaa eläimestä siinä, että hän voi tehdä valintoja. Eli me voimme yksinkertaisesti sanoa ”ei” tiellemme osuville houkutuksille. Mitä siis tulee pettämiseen, kysymys on oikeastaan tahdosta, ei niinkään geeneistä.

Sitä paitsi, jos ihmisen geenit todella olisivat niin fiksuja kuin jotkut näyttävät uskovan, niin eikö silloin esimerkiksi miesten geenien pitäisi pystyä ”haistamaan” nainen, joka ei käytä ehkäisypillereitä, Verhaeghe kirjoittaa. Näin siis silloin, kun ajatellaan miesten kiihottuvan naisista sen takia, että he joissakin arkaaisissa syvyyksissään ymmärtävät seksin ensisijaisesti hedelmöittämiseksi.

Moniavioisuus on aina sortanut naista

Verhaeghe uskookin, että alussa mainituissa esimerkkitilanteissa vaikuttavat geenien sijasta pikemmin kulttuurin meille opettamat käyttäytymismallit ja ihmisen oma halu. Esimerkiksi miesten moniavioisuus on onnistunut vain niissä kulttuureissa, joissa siihen on suhtauduttu myönteisesti; muissa kulttuureissa se on tuottanut vain kärsimystä.

Psykoanalyytikkona toimiva Verhaeghe saa vastaanotoillaan kuulla henkilökohtaisia tarinoita, ja hän kirjoittaakin kirjassaan miesten muuttuvan onnettomiksi, jos naiset käyttäytyvät seksuaalisesti yhtä aktiivisesti kuin miehet. Tällaisissa tapauksissa miehet ovat valittaneet, että he ovat kokeneet olonsa käytetyiksi, että heidät on kutistettu pelkiksi objekteiksi, vibraattoreiksi. ”Miehet pelkäävät niin paljon naisen halua ja nautintoa, että he ovat keksineet sille jopa tieteellisen termin, ’nymfomania’”, Verhaghe kirjoittaa.

Pointti on siis siinä, että se joka joutuu itsekkään halun kohteeksi, on aina vähän altavastaajan asemassa. Eikä kukaan halua olla pelkkä objekti, käytettävissä vain silloin, kun haluaja muilta keikoiltaan ehtii.

Halu onkin tässä se, joka on aina ollut ihmisille vaikein pala purtavaksi. Halu – oli se sitten miehen tai naisen - on jotakin, jonka kanssa ihminen ei näytä oppivan elämään sovussa. Naisten halun yli ajettiin aikaisemmin ja sitä tukahdutettiin. Ja nykyisin, niin miehet kuin naiset, mieluummin syyttävät vaikkapa nyt sitten geenejä kuin ottavat vastuun omasta halustaan. Onhan halu aina yhteydessä myös mieleen, tahtoon – ja viime kädessä kaikista arvokkaimpaan, rakkauteen. Se mitä haluamme, kertoo meistä paljon.

Meissä kaikissa asuu pieni katolilainen

Geeniselitykset pohjaavat Verhaeghen mukaan siihen, että nykyisin kaikki halutaan selittää tieteellisesti ja kaikki halutaan mitata. Niinpä sen perusteella, että mies tuottaa jatkuvasti spermaa, jotkut haluavat päätellä, että miehet eivät muuta teekään kuin seuraa peniksiään; kun taas yhden munasolun kuussa tuottavia naisia on vaikeampi saada syttymään.

Mistä tässä on kyse? Siitä, että pikkuhiljaa nykytieteilijät ovat kutistaneet seksuaalisuuden tehtäväksi pelkästään lisääntymisen, Verhaeghe kirjoittaa. Ja mikä taho teki näin aikaisemmin? Katolinen kirkko tietenkin! Eli se sitten siitä tieteellisestä edistyksestä ja eteenpäin menevästä maailmasta.

Tyyne Pennanen / A4 Media Oy (17.5.2004)

Lähde: Paul Verhaeghe, Love in a Time of Loneliness, Three Essays on Drive and Desire.