Plaza

Aihealueet: Kulttuuri

elokuva, kulttuuri, yhteiskuntakritiikki, kirjailija, populaarikulttuuri, traumat, parodia, seksi, fantasia

Tuttu kulttuurikirjoittaja paheksui Iltsukassa sitä, että tölsön (tylsön?) ”Satusuomalainen”-äänestykseen oli koko kansan oikeasti tuntemien hahmojen, kuten pienille tytöille sukupolvi toisensa jälkeen huonoa esimerkkiä näyttäneen psykopaatti-Myyn, rinnalle kelpuutettu Star Wreck -elokuvan keisari Pirk, jota kuulemma eivät tunteneet muut kuin ”nettinörtit”. Sanoma oli selvä: oikea kulttuuri on jossain muualla kuin tietoverkoissa, ja joka muuta väittää, hänen pitäisi hankkia elämä. Vaikka hieman vierastankin nettinörttien (sic) tapaa esittää netti jonain avantgardena ja kulttuurin etulinjana ja paperikirjallisuus ja perinteiset viestimet omaa hiekkalaatikkoaan elämäksi luulevien ikä-älykköjen leikkikenttänä, minun täytyy sanoa, etten pysty näkemään kyseisen herrasmiehen vihamielisyyttä Pirk-parkaa kohtaan muuna kuin kelkasta jääneen kulttuuriskribentin ahdistuneena torjuntana.

Samuli Torssosen kohellus keskellä räiskyvää avaruussotamaailmaa on tietysti lähinnä tahattoman koomista, koska miestä ei nyt varsinaisesti voi syyttää ylenmääräisistä näyttelijänlahjoistakaan. Silti olen sitä mieltä, että rääkyvän, inisevän keisari Pirkin ja viimeisen päälle hiotun tehoste- ja lavastuspuolen kontrastiin perustuu suuri osa koko filmin viehätyksestä, ja se olisi huomattavasti tylsempi, jos pääosassa olisi oikea asiansa osaava näyttelijä. Star Wreck - In the Pirkinningin kaltaista parodiaahan lähdetään tekemään pitkälti tarkoituksena kiskoa se lapsuudessa ihmetelty ja ihasteltu tieteisfantasia maan pinnalle. Tällaiseen Pirkin kaltainen epäsympaattinen törppö sopii kuin nenä naamaan, koska kontrasti hänen ja alkuperäisen Star Trekin ylevien, ihanteellisten ja epäitsekkäiden sankarikapteenien välillä on suorastaan hulvaton.

Tietysti Pirkin seikkailut herättävät torjuntareaktioita muistakin syistä: kulttuurintekijöiden omaan alakulttuuriin kun kuuluu se rasittava syvällisyysvaatimus. Tarinoita ei saa kertoa eikä hauskaa ylipäätään olla, mutta yhteiskuntakriittinen pitää olla, mieluiten lattean opettavaisella ja valmiiksi itketyllä tavalla. Tämä perisuomalainen asenne tahtoo tartuttaa lopulta hyvinkin erityislaatuisina ja hauskoina aloittaneet kulttuurintekijät. Katsokaapa nyt vaikka Aki Kaurismäkeä. Tällaisen vanhan ja hampaattoman ukonrahjuksen ominaisuudessa muistan kuin muistankin, millaista jautaa Kaurismäki-leffat olivat kahdeksankymmenluvulla. Kun esimerkiksi kirjallisuudessa rosaliksomilainen editoimaton puhekieli oli jo muuttunut pakkomaneeriksi, kirjakielinen dialogi oli oikeasti kiinnostava (ja minuun henkilökohtaisesti vetoava) idea. Lisäksi niissä elokuvissa oli sellaista borgesilaista hulluutta ja fantasiaa, joka ei olisi juolahtanut mieleenkään kaikenlaisille puolivillaista yhteiskuntakritiikkiä ja tupakalta haisevia sukupuoliyhdyntöjä sekoittaneille tiedostaville ohjaajille. Nykyään Aki Kaurismäen aiemmin visuaalisesti kiinnostava pyrkimys kuvata katoavaa tai kadonnutta marginaali-Suomea on rappeutunut kliseiseksi ja epäoriginelliksi alaluokan ihannoinniksi, ja borgesilaisuutta hänen uusimmista elokuvistaan ei löydy hakemallakaan. Mutta kultturelliusväki, joka on oppinut, että Kaurismäki on hyvä koska hän on Kaurismäki ja päinvastoin, taputtaa tietysti äijälle vielä nykyäänkin ja nyrpistää nenäänsä kaikenlaisille torssosille ja vuorensolille jotka kehtaavatkin tehdä hattutempun kentän ulkopuolelta ja joukkueeseen kuulumatta.

Kyllä sellainen julistava taide varmaan oli joskus aikoinaan hyvinkin tarpeellinen juttu, samoin jokin freudilaisvaikutteinen lapsuuden traumojen purkaminen à la Aksel Sandemose. Nuorena minäkin olisin halunnut kirjoittaa sellaisia tekeleitä, mutta onneksi minusta ei tullut kirjailijaa kaksikymppisenä, koska minusta olisi tullut todella hirveä töhryri, menneiden vuosikymmenien ”yhteiskuntakritiikin” sokea toistelija ja epävireisen kampiliiran veivaaja. Nykyisin olen vakiintunut ja viisastunut mies, ja yleisesti ottaen sillä kannalla, että tämä on kohtuullisen hyvä maa ja yhteiskunta, mitä nyt feministit vähän hyppivät silmille. Yhteiskuntakritiikki sopii jättää poliitikoille ja sellaisiksi aikoville, se on heidän hommansa. Kirjoissa ja elokuvissa sitä vastoin pitäisi lopultakin oppia kertomaan tarinoita ja kuvittelemaan olemattomia asioita. Kehiin olisi saatava fantasiaa, sitä borgesilaista.

Erno Paasilinna -vainaa edustaa ehkä sitä puisevaa kriittisyyttä pahimmillaan, jos kohta hänkin vähän ennen kuolemaansa viisastui ja alkoi taas kertoa tarinoita. Silti hän sanoi aikoinaan nappiin, että jos jossain olisi opisto, josta valmistutaan kirjailijaksi, tarvittaisiin ehdottomasti kirjailijoita, jotka eivät olisi käyneet sitä opistoa. Sama pätee kuvataiteisiin ja elokuviinkin.

Käytyään Taideteollisen korkeakoulun tiloissa ja nähtyään, millaiset välineet siellä on tarjolla taideopiskelijoille, yksi Star Wreckin tekijöistä kirjoitti blogiinsa voimattoman raivon vallassa siitä, ettei kellekään sikäläiselle juolahda mieleen käyttää niitä hienoja vehkeitä mihinkään muuhun kuin realististen ruokapöytäkohtausten elokuvaamiseen. Samalla hän itse oli mukana tekemässä keittiön kokoisessa studiossa kengännauhabudjetin elokuvaa, jossa pyrittiin tässä maassa ennennäkemättömään visuaalisuuteen - ja onnistuttiin. Hän - ja Star Wreckin tekijät yleisemminkin - olivat niitä taiteilijoita, jotka eivät olleet käyneet opistoa. Ja heitä totisesti tarvittiin näyttämään meille, mikä elokuvan alalla on mahdollista, jopa Suomessa.

Ei tämä tarkoita, että kaikkien pitäisi nyt ruveta tekemään lasersäteitä räiskyviä tieteiselokuvia tai sellaisten parodioita. Sitä vastoin on kyllä selvää, että liiallinen opistonkäyneisyys vaivaa suurta osaa suomalaisesta kulttuurista, juuri ja varsinkin nuoresta kulttuurista. Viimeksi kun näin nuorta suomalaista opiskelijateatteria, se esitteli kotirouvan kosmista yksinäisyyttä jonkinlaisesta suffragettiajoilta peräisin olevasta feministisestä näkökulmasta. Olisihan tämä mennyt läpi jos se olisi ollut jokin klassikko, mutta kun käsikirjoituksen oli kirjoittanut joku teatteriseurueen nuorista itse. Siis nuoret tekevät näytelmän, joka on juoneltaan alusta loppuun kirjallista lainaa - koska he ajattelevat, että ”näin kuuluu tehdä”, että ”kulttuuri” on tätä näin. Mitään omia juttuja ei uskalleta kokeilla, koska niitä ei ole mainittu oppikirjassa.

Kun jotain Star Wreckiä vertaa tällaiseen uuvuttavaan ”kulttuuriin”, se tuntuu elävämmältä juuri siksi, että siinä ymmärretään toteuttaa ne omat jutut lainatuissa raameissa. Se lainattu osa, eli avaruusoopperascifi, on nimenomaan populaarikulttuurin konventio, ja populaarikulttuuriahan ei kuulukaan ottaa vakavasti. Siksi tekijät uskaltavat suhtautua siihen lainaraamiin vähemmän kunnioittavasti kuin tönkön opistonkäyneet pikku taiteilijat omaansa, ja toteuttavat sen puitteissa omat hullut päähänpistonsa. Näin päädytään oikeasti elävään ja hauskaan tulokseen.

Jos siinä yhteiskunnassa on sitä kritisoitavaa tai jos niitä lapsuuden traumoja tekee mieli purkaa hienostuneessa kirjallisessa muodossa, niin tehkää kuten Torssonen. Kirjoittakaa vaikka David Gemmell -tyylinen fantasiaromaani, johon sitten sijoitatte koulukiusaajanne pahiksiksi ja itsenne sankariksi. Niin ainakin minä tekisin, jos olisi aikaa ja jollen fantasiaromaania kirjoittaessani kuitenkin uppoutuisi liian syvälle fantasiakielten keksimiseen romaanin eri kansoille (kokeiltu on). Ai, anteeksi, tämähän on Suomi. Ei täällä kukaan kuitenkaan sitä fantasiaromaania julkaisisi. Täällä pitää kirjoittaa urbaanista ankeudesta, postmodernista ahistuksesta (”ahistus” kirjoitetaan suomeksi oikeaoppisesti aina ilman d:tä, koska se d-kirjain tarvittiin siitä lainaksi ”depressio”-sanan alkuun) sekä tietenkin ryyppäämisestä ja ilottomasta, syyllisyydentäyteisestä seksistä (jos haluatte kirjoittaa iloisesta seksistä ilman syyllisyydentunteita, kirjoittakaa pornolehtiin). Niin, ja tietysti hiomattomalla, anglisismien ja tekostadilaisuuksien raskauttamalla puhekielellä.

Panu Höglund