Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Maailmanpolitiikka, Historia, Irlanti

Yhdysvallat, Yhdysvaltain presidentti, Kennedy, Kennedyn klaani, Jimmy Carter, Ted Kennedy, Edward Moore Kennedy

Maineikkaista Kennedyn veljeksistä viimeinen, Edward Moore Kennedy eli ”Ted” tai ”Teddy”, on äskettäin poistunut keskuudestamme luonnollisehkoista syistä eli aivokasvaimeen menehtymällä. Toisin kuin poliittisen murhan uhreiksi joutuneet veljensä ja pienkoneturmassa kuollut veljenpoikansa, Edward Kennedy sai elää pitkänpuoleisen elämän. Amerikkalaisen politiikan kärkinimien joukkoon hän ei ajoittaisesta tungusta huolimatta onnistunut nousemaan, mutta ilmeisesti maanmiehet arvostivat häntä senaatin työmyyränä, joka ahkerasti ajoi kannattamiaan asioita.

Presidenttiehdokkuuteen Ted Kennedy ei yltänyt. Vuoden 1972 vaaleihin hän ei Chappaquiddickin skandaalin vuoksi voinut osallistua, mutta vuonna 1980 mahdollisuudet näyttivät aluksi paremmilta. Yksi ensimmäisistä kokonaan ymmärtämistäni englanninkielisistä teksteistä, jota ei ollut helponnettu kielen opiskelijoita varten, oli Timessä - vai olisikohan se sittenkin ollut Newsweek? - julkaistu pilapiirros, jossa silloinen presidentti, plutkuhuulistaan tunnettu Jimmy Carter valitteli maata vaivaavia ongelmia (spiraling inflation, the energy crisis ja niin edelleen) ja kääntyi sitten Jumalan puoleen: Please, Lord, miten saan tämän maan taas jaloilleen. Vastaukseksi taivaasta laskeutui suuri fraktuurateksti: Vote for Teddy! Äänestä Teddyä! - Aluksi Teddy tuntuikin ottavan Jimmystä luovutusvoiton demokraattien presidenttiehdokkuuskisassa, mutta toisinhan siinä kävi, ja Valkoinen talo siirtyi republikaanien haltuun, kun yltiöoptimistinen showmies Reagan voitti depressiivisen Carterin.

Edward Kennedystä on tietysti mahdotonta puhua ottamatta esille hänen traagisesti kuuluisaa isoaveljeään. Kuten nyt tiedämme, John F. Kennedyn murha järkytti koko amerikkalaista yhteiskuntaa siinä määrin, että se omalta osaltaan johti kuusikymmenluvun nuorisokapinaan - ennen hänen murhaansa nuorten idealismi oli ilmennyt presidenttiä ihannoivana isänmaallisuutena, sen jälkeen alkoi hasissätkien ja kutsuntakorttien polttelu. Presidentti Kennedy nauttii edelleenkin miltei käsittämätöntä ja irrationaalisen oloista suosiota juuri sellaisten liberaalien amerikkalaisintellektuellien keskuudessa, jotka nuoruudessaan olivat vastustamassa Vietnamin sotaa - vaikka Kennedy ehti antaa sodan laajentamiselle oman siunauksensa. Muistelen jonkun amerikkalaisen historioitsijan todenneen joskus Reaganin aikana, että liberaaleja intellektuelleja ei ollut presidentin lähipiirissä koskaan aiemmin eikä myöhemmin niin paljon kuin Kennedyn virkakaudella. Kyynisenä miehenä totean, että tämä lienee yksi syy presidentti Kennedyn kuolemanjälkeiseen maineikkuuteen niiden samojen älykköjen keskuudessa: Kennedyn aikana heillä oli oikeasti mahkuja päästä pelikentälle mukaan, Kennedyn jälkeen he ovat jääneet katsomoon räksyttämään.

John F. Kennedy oli tietysti myös Yhdysvaltain ensimmäinen katolinen, irlantilaissyntyinen presidentti, ja hän myös korosti sekä irlantilaisia juuriaan että vapaamielisyyttä maahanmuuttopolitiikassa - irlantilaisethan olivat sekä massiivinen että menestynyt maahanmuuttajaryhmä par excellence. Täällä meillä harvoin ymmärretään, miten merkittävä tämä asia oli; minäkään en tullut asiasta tietoiseksi ennen kuin Galwayn-talvenani lukaisin kolumnisti Fintan O’Toolen pessimistisen marmatuskirjan Black Hole, Green Card, joka sisälsi myös artikkelin Kennedyn Irlannin-vierailusta. Katoliset olivat vielä 1900-luvun puolella Ku Klux Klanille yhtä tärkeitä vihattavia kuin mustat ja juutalaiset, ja paavilaismielisyyttä pidettiin samanlaisena uhkana sekulaarille demokratialle kuin kiihkoislamia nykyään - katoliset nähtiin zombeina, robotteina ja mankurtteina, jotka tahdottomasti tottelivat Vatikaanin joka sanaa; eikä asiaa parantanut kirkon vuonna 1907 antama Ne Temere -asetus, joka käytännössä kielsi seka-avioliitot, ellei lapsia kasvatettaisi katolisiksi.

Irlantilaisilla katolisilla oli toki ollut jo pitkään merkittävä rooli demokraattisessa puolueessa, eikä vähiten tehokkaan poliittisen organisaationsa vuoksi - New Yorkin pahamaineinen Tammany Hall oli leimallisesti juuri irlantilaisten poliittinen masiina. Itse asiassa joskus irvaillaankin, että poliittinen massapuolue oli irlantilainen keksintö, koska anglosaksisen maailman ensimmäinen tunnettu ruohonjuuritason organisaatioon perustunut poliittinen järjestö oli irlantilaisten katolisten oikeustaistelijan, Daniel O’Connellin, perustama katolisten liitto (Catholic Association) 1820-luvun Irlannissa. Liioittelua ehkä, mutta irlantilaisille kehittyi sekä kotimaassa että Yhdysvalloissa sellainen poliittisen osallistumisen perinne, että heidän järjestöillään lienee ollut hyvinkin merkittävää vaikutusta Yhdysvaltain poliittiseen historiaan ja sikäläisen poliittisen järjestäytymisen käytäntöihin. Myös varhaisen amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen järjestöjyrät olivat monestikin irlantilaisia. Voi sanoa, että juuri irlantilaiset ottivat kaiken irti uuden kotimaansa tarjoamista poliittisista mahdollisuuksista.

John F. Kennedyn paheellinen puoli on toki tiedossa: hänen pakkomielteiset, kouristuksenomaiset naissekoilunsa aiheuttivat Valkoisen talon turvallisuuspuolelle vaikeita ongelmia. Tämä lienee ollut ainakin jossain määrin sukuvika, sillä pikkuveli Teddy sai vielä kuusikymppisenä noloa julkisuutta näissä samoissa merkeissä - joskus vuoden 1990 tienoilla Gentlemen’s Quarterly julkaisi hauskan ja yksityiskohtaisen kirjoituksen Ted Kennedyn ja hänen ryyppykaverinsa, connecticutilaisen senaattori Christopher Doddin yhteisistä nais- ja viinasekoiluista - Cape Codissa kesän katsottiin yleensä tulleen vasta kun Kennedy alkoi autoilla kännissä jalkakäytävällä, vinoili puolestaan Boston Herald.

On vaikeaa olla yhdistämättä Ted Kennedyn uraa varjostanutta Chappaquiddickin tapausta näihin tarinoihin. (Chappaquiddick muuten on saari Massachusettsissa, lähellä Cape Codin niemeä ja Tappajahai-elokuvan näyttämönä tunnetuksi tullutta Martha’s Vineyardia.) Jupakassa - josta nöyrin palvelijanne muuten sai ensimmäisen kerran tietää nelivuotiaana lukemalla isoisän kirjakaapista löytyneen Mitä Missä Milloin -vuosikirjan - oli kyse siitä, että Kennedy oli kyyditsemässä Robert-veljensä entistä vaaliavustajaa Mary Jo Kopechnea juhlista kotiin, mutta auto singahti Chappaquiddickin ja Martha’s Vineyardin väliseltä sillalta mereen ja Kopechne hukkui; Kennedy pääsi autosta pakoon, mutta ei hälyttänyt viranomaisia ennen kuin oli liian myöhäistä. Oletettavasti tapaukseen liittyi jotain Kennedylle niin noloa, että hän ei kehdannut heti tehdä sitä mikä miehen oli tehtävä. Kenties häntä hävetti se, että hän oli hädän hetkellä ajatellut vain omaa henkeään yrittämättäkään pelastaa Kopechnea; tai sitten hän oli auton ratissa kaatokännissä; tai sitten hänellä oli ollut jotain vipinää Kopechnen kanssa, jonka hän pelkäsi paljastuvan.

Voi toki kysyä, oliko Ted Kennedyn juhlimistyyli mitenkään poikkeuksellista laatua Yhdysvaltain senaatissa, jossa oli tuolloin ja lienee nykyäänkin paljon iloluontoisia pullon ja pimpan ystäviä. Poliitikkona hän ei liene ollut täysin lahjaton, päätellen siitä, että hän pystyi liberaalina demokraattina läheiseenkin yhteistyöhön konservatiivisen republikaanisen mormonisenaattori Orrin Hatchin kanssa.

Panu Höglund