Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Iran, Khomeini, presidentit, islam, Neuvostoliitto, poliittinen toiminta, ajatollat, tasavalta, kommunismi, Ahmadinejad

Tuossa reilu viikon päivät sitten virallinen Iran juhli ”islamilaisen vallankumouksen” kolmikymmenvuotispäivää. Mahmood Ahmadinejad, joka kyllä tuntuu jättävän hurskaasti partansa ajamatta mutta jolle ei ole vielä kasvanut kunnollista mullahstandardin pituista naamakarvoitusta, laukoi epäilemättä ne tavalliset, Vladimir Žirinovskin ajoista muistuttavat uhopuheensa. Valitettavasti en tuota persiaa vielä hyödyksi osaa, joten en tiedä mitä hänen eksellenssinsä suvaitsi Allahin suuremmaksi kunniaksi tarkkaan ottaen sanoa, mutta lehtitiedoista päätellen hän panosti virallista ideologiaa - islamia - enemmän kansallismieliseen uhoon ja harhaisiin kuvitelmiin Iranin suurvalta-asemasta.

Olen jo sen verran vanha ja vähähampainen mies, että muistan sen vallankumouksen. Iranin mielenosoitukset ja mellakointi tuntuivat olevan uutisissa taukoamatta viikkokausia vuodenvaihteen 1978-79 aikoihin, ja koska se oli 70-lukua, luonnollisesti kaikki pelkäsivät, että Iranista tulisi kommunistinen maa ja kaikkivaltiaan Neuvostoliiton satelliitti. Iranissa oli tuohon aikaan ilmeisesti aika vahva kommunistipuolue, oikeastaan nimeltään Hezb-e-Tudeh - se suomennettiin uutisissa yleensä Tudeh-puolueeksi ja tarkoittaa ilmeisesti Kansanjoukkojen puoluetta. Kansanjoukkojen? Kuulostaapa maolaiselta. - Islamista, eli ”muhamettilaisuudesta” kuten tuohon aikaan usein sanottiin, emme paljoa tienneet, eikä kukaan oikein osannut pitää sitä vakavastiotettavana poliittisena vaihtoehtona kommunismille: Suomen Kuvalehdessä arveltiinkin, että ”väestön radikalisoituminen palvelee pikemminkin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltain etuja”. Nykynäkökulmasta on vaikea kuvitella, miten vahvana, modernina ja dynaamisena kommunismia pidettiin tuohon aikaan, varsinkin kun valtiojohtoisuus oli muodissa ihan demokratioissakin - täällä Suomessa esimerkiksi Matti Ahde, joka ei taida olla varsinaisen vasemmistodemarin maineessa, uhosi tenniksenpeluun ohessa pankkien sosialisoimisesta.

Iranin johdossa oli silloin Mohammed Reza Pahlavi, ihka-aito keisari eli kuningasten kuningas - šahinšah, lyhyemmin vain šaahi. Juorulehtien glamour-palstoilla yhdessä puolisonsa Farah Diban kanssa tiuhaan viihtyvä Pahlavi vaikutti pöyhkeältä ja vallantäyteiseltä hahmolta ja ympäröi itsensä koristeellisella ja mauttomankin oloisella loistolla - oli jokseenkin osuvaa, että hänen sanottiin istuvan riikinkukkovaltaistuimella. Šaahin julmaotteinen ja päätähuimaaviin mittasuhteisiin paisunut salainen poliisi Savak valvoi iranilaisia niin kotimaassa kuin ulkomaillakin kiduttaen ja murhaten toisinajattelijoita jokseenkin rutiininomaisesti.

Kaikki tämä olisi ehkä voitu vielä sietää, mutta keisari ei ollut hyvä hallitsija edes sillä tavalla kuin hirmuhallitsijakin voi joskus olla: hän ei erityisen lahjakkaasti eikä uskottavasti ajanut kansansa eikä maansa asiaa kansainvälisillä foorumeilla. Hän kyllä panosti kovasti iranilaisen kansallishengen lietsontaan korostamalla islamia edeltäneen Persian valtakunnan perintöä, mutta koska hän ei kyennyt sanomaan vastaan Yhdysvalloille paljon missään asiassa (no, ehkä silloin kun sieltä päin tuli kielteistä palautetta hänen maansa ihmisoikeustilanteesta), isänmaallinen poseeraaminen ei tuntunut uskottavalta. Hän ei myöskään ollut mikään vuosisataisen kuningashuoneen perinteiden legitimoima monarkki - dynastian oli perustanut hänen lahjakas, mutta sukujuuriltaan vaatimaton, pienessä pohjoisiranilaisessa kylässä syntynyt isänsä Reza Khan. Nationalismipanostuksen uskottavuutta vähensi omalta osaltaan sekin, että keisari oli 50-luvun alussa CIA:n avustuksella kaatanut oman pääministerinsä Mohammad Mossadeghin, kun tämä yritti kansallistaa brittiyhtiön öljykentät. Amerikkalaiset tietenkin koettivat tehdä Mossadeghista kommunistia, mutta mitä ilmeisintä oli, että hän oli ennen kaikkea lännen ylivaltaa vastustava nationalisti.

Šaahin hallinto oli siis vuonna 1979 menettänyt jokseenkin kaiken legitimiteettinsä kansan silmissä, ja vaikka mielenosoitukset koetettiin murskata mitä verisimmin, monarkia meni lopulta nurin. Vallankumouksen symboliksi nousi Ruhollah Khomeini, joka kotiutti sanan ”ajatolla” länsimaisiin kieliin. Muistan aluksi kuulleeni tämän arvonimen väärin ja luulleeni sitä etunimeksi, joten ehdin olla jonkin aikaa siinä käsityksessä, että hänen hirmuisuutensa nimi oli Anatoli Khomeini. No, tämä Anatoli tuli sitten Ranskasta maanpaosta kotiin Iraniin ja nousi nopeasti vallankumouksen keulakuvaksi. Eräät maalliset poliitikot yrittivät kyllä aluksi yhteistyötäkin Antsun kanssa, mutta huonostihan siinä kävi. Uuden tasavallan ensimmäinen presidentti Abulhassan Bani-Sadr joutui lopulta pakenemaan Iranista tavalla, joka muistuttaa lähinnä kommunistien kanssa yhteistyötä yrittäneen puolalaisen talonpoikaispoliitikko Stanisław Mikołajczykin lentävää lähtöä kotimaastaan vähän toisen maailmansodan jälkeen: presidentti hiipi naiseksi pukeutuneena lentäjäkaverinsa ohjastamaan kuljetuskoneeseen ja jätti jäähyväiset isänmaalle.

Kaikilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri kuin Bani-Sadrilla. Melko mielivaltaiset teloitukset ovat Iranin arkipäivää vieläkin, mutta vallankumouksen jälkeisinä ensimmäisinä vuosina Iranin julmuudet menivät niin pitkälle, että niistä kerrottiin jo makaabereja puujalkavitsejä. (Kun muslimiterroristit surmasivat presidentti Anwar Sadatin Egyptissä, täällä Suomessa kysyttiin: Mikä on Egyptin ja Iranin ero? - Egyptissä tapettiin Sadat, Iranissa tuhannet.) Tappajaisia johti ilmeisesti sairaalakriteerienkin mukaan hullu ajatolla Sadegh Khalkhali, joka sittemmin päätyi Qomin pyhään pappiskaupunkiin, Iranin jumaluusopilliseen keskukseen. Muistelen Der Spiegelin toimittajien käyneen siellä Khalkhalia haastattelemassa vähän ennen vuosituhannen vaihdetta - siinä vaiheessa Khalkhali oli jo murtunut mies ja syöpäsairas (hän kuoli pari vuotta myöhemmin). Hän oli kääntänyt takkinsa ja tuki Khatamin uudistuspolitiikkaa, mistä syystä hänet olikin karkoitettu Qomiin, jota toimittajat muuten kuvasivat epäterveelliseksi ja epäviihtyisäksi paikaksi Iraninkin mittapuulla.

Toistakin entisten aikojen suuruutta he haastattelivat - suurajatolla Hossein Ali Montazeria. Montazeri oli kyllä aikoinaan ollut kovin innokkaana mukana rakentamassa Iranista teokraattista valtiota, mutta haastattelussa hän oli jokseenkin pettynyt ja masentunut maan kehityksen saamaan käänteeseen. Hän antoi ymmärtää Khomeinin olleen jonkinlainen paha henki, jonka vaikutuksesta hän itse sekosi vallankumoukselliseen voitonhuumaan. 1980-luvun lopulla hän ilmeisesti tuli tolkkuihinsa ja alkoi arvostella sekä massateloituksia että Rushdie-fatwaa. Siihen asti Khomeinin seuraajaehdokkaana pidetty Montazeri sai kohtsiltään menolipun Qomiin, jossa hän siitä asti on joutunut asustamaan. (Vanhat ajatollat eivät koskaan kuole, he joutuvat Qomiin.)

Iranin islamilainen ”tasavalta” on itse asiassa todellakin tasavalta, jonka maalliset päätöksentekijät valitaan Lähi-idän oloissa poikkeuksellisen vapailla vaaleilla. Presidentin valta on kuitenkin rajallinen, koska hänen yläpuolellaan on muslimioppineiden neuvosto ja vielä sen yläpuolella Johtaja eli rahbar - tämä virka oli alkujaan ajatolla Khomeinin hallussa, mutta kun vanha karvaturpa vähän Salman Rushdielle julistamansa kuolemantuomion jälkeen lähti seitsemääkymmentä neitsyttä tapaamaan, hänen tilalleen tuli viran nykyinen haltija Ali Khamenei. Rahbar ja muslimioppineet johtavat maata periaatteessa siksi, että he ovat islamilaisen lain tulkitsijoita - arabialais-persialaisella termillä järjestelmää kutsutaan nimellä velayat-e-faqih, lainoppineen ylivalta.

Uskonnollisilla johtajilla tunnetusti on tukenaan vallankumouskaarti tai ”vartijoiden armeija”, Pasdaran - siinä missä papisto on Saksan natsipuolueen tai Neuvostoliiton kommunistipuolueen asemassa, Pasdaran on sen SS, Gestapo tai KGB. Ehkä lähinnä SS, koska sekin oli monihaarainen suurorganisaatio ja valtio valtiossa. Tiettävästi Pasdaran on siveyspoliisitoiminnan, oikeudenkäynnittömien teloitusten ja kaiken muun yhtä kivan lisäksi sotkeutunut myös hämäräperäiseen liiketoimintaan, ja tuskin erehdyn, jos nämä hyveen vartijat harrastavat myös huume- ja salaviinakauppaa. Kun viime vuosikymmenen lopulla Iranin presidentiksi valittiin suhteellisen maltillisena ja uudistusmielisenä tunnettu Muhammad Khatami, Pasdaran ryhtyi innolla murhaamaan maan intellektuelleja ikään kuin vihjatakseen, että vaikka presidenttinä onkin kiltti setä, maassa edelleenkin määräsivät ihan toiset tyypit. Sanalla sanoen: jos Iran onkin ”tasavalta”, se on sellainen demokratia, jossa uskonnollinen johto toimii kuin vieraan vallan miehittäjät.

Näillä eväillä Iran on tietysti paljon surkeammassa kunnossa kuin mahtailusta ja uhosta voisi päätellä. Uskontoon suhtaudutaan yhtä pettyneesti ja kyynisesti kuin Neuvostoliitossa kommunismiin sen viimeisinä vuosikymmeninä. Uhman merkiksi nuoret saattavat kantaa kristittyjen ristiä kaulakoruna, jotkut tiettävästi jopa kääntyvät zarathustralaiseen uskoon - Iranin islamia edeltäneeseen valtauskontoon, jolla on maassa vielä jonkin verran kannattajiakin - huolimatta siitä, että muslimille tietysti vääräuskoiseksi kääntyminen on tapon uhalla kiellettyä. Iranilaiset pakolaiset taas eivät useinkaan voisi koko uskonnosta vähempää välittää, ja he ovat olleet näkyvästi mukana perustamassa esimerkiksi Eurooppaan islaminuskosta luopuneiden järjestöjä.

Itse Iranissakin mullahien valtaa tietysti uhmataan selän takana monella tavalla - pinnallinen ja nautintohakuinen seksi on maassa tavallisempaa kuin luulisi, joka toisen talon katolla on lautasantenni taivaskanavien pornoa varten ja huumeiden käyttö on tavallista. Myönteisempiäkin ilmenemismuotoja vastarinta saa - jo 1980-luvulla kirjoittaneesta suomalaisesta Marita Vihervuoresta asti maassa käyneet matkalaiset ovat korostaneet tavallisten iranilaisten reilua, ystävällistä ja kiinnostunutta asennetta länsimaalaista matkailijaa kohtaan: kuten kommunistimaissa neuvostoaikana, myös Iranissa ollaan usein vilpittömän uteliaita tietämään, miten siellä lännessä oikeasti eletään. - On kuitenkin kyseenalaista, kääntyykö yleinen tyytymättömyys poliittiseksi toiminnaksi mullaheja vastaan. Seuraavissa presidentinvaaleissa vastakkain ovat ilmeisesti taas kerran mölytoosa-Ahmadinejad ja reformimielisen maineesta nauttinut Khatami, mutta on vaikea sanoa, jaksavatko iranilaiset enää uskoa Khatamin pystyvän muuttamaan mitään.

Panu Höglund