Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kielitiede, Kulttuuri, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Valko-Venäjä, Neuvostoliitto, Itä-Eurooppa, valkovenäjän kieli, valkovenäläinen kirjallisuus, diktatuuri, totalitarismi, sorto

Viime lauantaina vietettiin taas Valko-Venäjän solidaarisuuspäivää, valitettavan tutuissa merkeissä. Kun nuorena Itä-Eurooppa -intoilijana kirjoitin ensimmäisiä, lähinnä puolalaisen Polityka-lehden artikkeleita referoineita journalismiyritelmiä Ny Tidiin, niiden joukossa oli artikkeli nimeltä Sovjetunionen, huvudstad: Minsk, joka käsitteli Valko-Venäjällä päälle jäänyttä neuvostohenkistä mentaliteettia ja Venäjän ihannointia, jonka jalkoihin jäi niin valkovenäjän kieli kuin muukin kulttuuri. Eräs puolalaislehden haastattelema nuorukainen sanoi tuolloin esimerkiksi, että valkovenäläisissä diskoissa on syytä puhua venäjää, jos haluaa iskeä tyttöjä - valkovenäjä kun haisee navetalta. Niin mielelläni kuin haluaisinkin sanoa asioiden siellä muuttuneen parempaan suuntaan, aika lailla vanhoillaan kaikki tuntuu olevan.

Kiinnostuin Valko-Venäjästä - ja varsinkin sikäläisestä kielestä - ensimmäisen kerran seitsemäntoista ikäisenä lukiolaispoikana, kun luin Czesław Miłoszin, vuoden 1980 nobelistin ruotsiksi käännetyt muistelmat. Sitä ennen en tiennyt Itä-Euroopasra paljon mitään, mitä nyt sen verran, että siellä hallitsi ryssä, joka oli kommunisti eli paha. Miłoszin kirjassa Vilna - kirjailijan lapsuudenkaupunki - oli monikulttuurinen mosaiikki juutalaisineen (joista suurta osaa odotti muutamaa vuosikymmentä myöhemmin synkkä kohtalo kaasukammioissa tai ammuttujen maakuopissa), karaiitteineen (karaiitit ovat hyvin pieni, omalaatuista juutalaisuuden muotoa tunnustava ja turkinsukuista, lähinnä krimintataaria muistuttavaa kieltä puhuva kansa Liettuassa), puolalaisineen, liettualaisineen sekä tietenkin valkovenäläisineen.

Puolaa osaavalle valkovenäjä on kiinnostava kieli, koska se on tavallaan venäjää puolalaisin sanoin. Äänneopiltaan se on venäjän ja puolan välissä: pehmeät konsonantit ovat valkovenäjässä todella pehmeitä, niin että venäjän sanaa deti, ”lapset”, vastaa valkovenäjässä kuten puolassakin dzieci. Toisaalta valkovenäjässä, kuten venäjän standardiääntämisessä, painottomat o:t äännetään a-maisina, mutta valkovenäjässä ne myös kirjoitetaan niin - esimerkiksi kommunismi ja sosialismi ovat kamunizm ja sacyjalizm. Venäläisten ja ukrainalaisten poliitikkojen nimet kirjoitetaan valkovenäjäksi sikäläiseen ääntämiseen sopeutettuna, joten itänaapurimme mahtimies tunnetaan esimerkiksi Radio Libertyn eli Radyjo Svabodan valkovenäjänkielisillä sivuilla nimellä Ŭładzimier Pucin.

Valkovenäjänkielinen kulttuuri- ja kirjallisuustoiminta on diktatuurin masentamassa maassa vaikeaa ja raskasta työtä, vastavirtaan uimista. On siinäkin toki valopilkkunsa. Tuore kulttuuriuutinen kertoo uudesta käännoskirjasta nimeltä Papularnaja muzyka ź Vituły, jonka on Mikael Niemen ruotsista kääntänyt Volha Ćvirka. Valitettavasti Radyjo Svabodan nettiuutinen ei korosta millään tavalla kirjan kuvaaman Ruotsin-puoleisen Tornionjokilaakson suomenkielisyyttä, vaan Ćvirka näkee sen relevanssin valkovenäjänkielisestä näkökulmasta ennen kaikkea pääkaupungin ja syrjäseudun vastakkainasettelussa.

Valko-Venäjää yksinvaltaisesti hallitseva presidentti Alaksandr Łukašenka on poliittiselta kannaltaan lähinnä punaruskea - totalitaarinen diktaattori, joka postmodernilla joustavuudella perustelee sortonsa milloin kommunistisin, milloin Hitleriä jäljittelevin ottein. Venäjän kielellä on maassa yhä hallitseva asema, sillä presidentti pitää valkovenäjänkielisyysliikettä fasistisena, toisen maailmansodan aikaisten yhteistoimintamiesten manttelinperijänä. Vaikka väite ei ole täysin vailla historiallista pohjaa - toisen maailmansodan aikana puun ja kuoren väliin joutuneet valkovenäläiset kielinationalistit tekivät pitkin hampain yhteistyötä natsien kanssa - nykyoloissa se on aika väsynyttä propagandaa: presidenttiä vastustavaan valkovenäjänkieliseen alakulttuuriin kuuluu poliittisia puolueita kristillisdemokraateista sosiaalidemokraatteihin. Voi sanoa, että koko länsimainen demokratia on Valko-Venäjällä oppositiossa, Presidentti on myös itse aika ajoin laukonut Hitler-myönteisiä lausuntoja ja hyödyntänyt paikallisia uusnatsiryhmiä nyrkkivoimana niin oppositiota kuin uskonnollisia vähemmistöjäkin (näiden joukossa juutalaisia) vastaan.

Oppositio on kyllä aika ajoin saanut rivinsä liikkeelle ja kaduille mesoamaan, mutta armoton sortokoneisto on aina lopulta tempaissut itselleen yliotteen. Hyytävää kyllä Valko-Venäjän turvallisuuspoliisi on yhä nimeltään ”Valtion turvallisuuden komitea” ja venäjänkieliseltä lyhenteeltään KGB (valkovenäjäksi KDB, koska ”valtio” ei ole tällä kielellä gosudarstvo kuten venäjäksi, vaan dziaržava). Muiltakin ominaisuuksiltaan Valko-Venäjä synnyttää mielikuvan Neuvostoliiton aikojen ulkomuseosta. Jos joku haluaa tietää, millaista vanhassa Neukkulassa oli, sopii matkustaa Valko-Venäjälle. Tosin siellä ei välttämättä ole turvallista. Ainakin takavuosina siellä on nimittäin kadonnut, tai pantu katoamaan, poliittisesti epämukavia ihmisiä - myös ulkomaalaisia. Ja onhan siellä myös se radioaktiivinen kaistale maan etelä- ja itäosissa, jonka etelänaapurissa Ukrainassa aivan rajan pinnassa sijainnut Tšernobylin ydinvoimala kaksi ja puoli vuosikymmentä sitten jätti jälkeensä.

Panu Höglund