Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Politiikka, Maailmanpolitiikka

Slovakia, puolueet, korruptio, kieli, poliitikot, politiikka, poliittiset kriisit, kommunismi, toisinajattelijat, presidentit

Nuorena poikana, kun olin juuri opetellut puolaa, huomasin järkytyksekseni ymmärtäväni sen avulla auttavasti noin puolta tusinaa muuta kieltä. Tämä havainto nousi tietysti pahasti päähän, ja intoilin opettelevani samaan syssyyn ne muutkin. Näin hyvin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt, vaikka en olisi ollut ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, joka osaa ”kaikkia” slaavilaisia kieliä; puolan ja venäjän lisäksi tulin kuitenkin harrastaneeksi yhteen aikaan aika paljonkin slovakiaa, joka kiinnosti jo senkin takia, että siihen, toisin kuin ”kaikkien jo osaamaan” tšekkiin, ei ainakaan 90-luvun alussa ollut kovin helposti saatavissa oppikirjoja. Slovakian kieli osoittautuikin melodiseksi ja rikkaaksi, slovakialainen kansanmusiikki hyvinkin mielenkiintoiseksi.

Vaikka slovakialaisten itsenäisyysintoiluun liittyi silloin kaikenlaista vieraaksi kokemaani nationalistista räyhäämistä, sekin tuntui jotenkin sympaattisemmalta kuin tšekkien ”käytännöllisyys”, joka merkitsi totalitaristista kohkaamista markkinakapitalismista. Silloin puolitoista vuosikymmentä sitten tyypillinen tapaamani tšekki tuntui olevan hyvinpukeutunut, tupakoiva nuori nainen (oletettavasti savukemerkki oli West, jonka mainokset - ”Test the West!” - tuntuivat tuohon aikaan olevan Puolassa kaikkialla, eikä niiden syvä symbolisuus jäänyt sen enempää minulta kuin paikallisiltakaan huomaamatta), joka silmät kiiluen julisti oikeistopoliitikko Václav Klausin talousuudistusten ihanuutta. Tuntui siltä, että Klausista olisi tullut tšekeille samanlainen idoli kuin Stalinista aikoinaan lännen ja idän kommunisteille - aatteen messias, jonka neroutta ei sopinut kyseenalaistaa. Markkinatalous taas näytti heidän mielestään olevan käsikirjasta opittava valmis järjestelmä - ei spontaanin kehityksen tulos.

Tšekkoslovakia olikin hyvin erilainen maa kuin Puola silloin vanhoina pahoina aikoina. Paradoksaalista kyllä Puolan 80-luvun alun sotilasvallankaappaus ei merkinnyt sorron kiristymistä, vaan pikemminkin sen heikkenemistä, kun valta siirtyi puolueelta armeijalle, joka ei ollut mitenkään itsestään selvästi kommunistien käsissä. Maanalainen julkaisu- ja oppositiotoiminta kukoistivat. Samanaikaisesti Tšekkoslovakiassa pelättiin kovapintaisia ”Bartolomějskán poikia”, salaisen poliisin kuulustelijoita. Tämä lienee jättänyt jälkensä mentaliteettiinkin.

Sekä Tšekki että Slovakia joutuivat kovapintaisten, autoritaaristen ja korruptoituneidenkin poliitikkojen käsiin - Tšekkiä hallitsi Václav Klaus (nykyäänkin maan presidentti), kommunistiaikoina taloustieteilijänä toiminut mies: samettivallankumouksen jälkeen hän perusti yhdessä muiden pikakääntymyksen tehneiden entisten kommunistien kanssa ODS-nimisen puolueeseen, jossa O ei yllättävää kyllä viittaa opportunisteihin, vaan kansalaisiin. Samanaikaisesti Slovakian vahvaksi mieheksi nousi paikallinen Tony Halme, entinen nyrkkeilijä Vladimír Mečiar, jonka kunniaksi on sanottava ainakin, että hänellä oli vahva toisinajattelijan tausta. Lisäksi hän oli opiskellut itsensä lakimieheksi paiskiessaan samalla kovia fyysisiä töitä tehtaalla. Lähtökohtaisesti Mečiar vaikutti ainakin reilummalta ja sympaattisemmalta mieheltä.

Klaus ja Mečiar pääsivät yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta: heidän egonsa eivät mahtuneet samaan valtioon. Totalitarismin juonitteluihin harjaantunut Klaus oli taitava peluri, joka pyöritti lännen johtajat pikkusormensa ympärille yhtä kierosti kuin Stalin aikoinaan latelemalla näille fraaseja talousreformeista ja vapaista markkinoista, kotimaataan hän hallitsi kommunistiaikaisten kaveriensa tuella, korruption ja populismin keinoin. Vaikka antikommunisti olikin, hän kieltäytyi pesemästä neuvostoaikojen likapyykkiä ja julisti asettuvansa kommunismia rakentaneen ja ylläpitäneen tavallisen kansan puolelle, omahyväisiksi haukkumiaan entisiä toisinajattelijoita vastaan. Ilmankos Klaus sitten valittiin presidentiksi mm. kommunistien äänillä.

Sanalla sanoen: siinä on niin liukas mies, että ankeriaskin jää toiseksi. Klaus onnistui juonimaan oman maansa sekä Nato- että EU-neuvotteluihin selvästi ennen Slovakiaa, joka joutui ulkopoliittisesti eristyksiin Mečiar sitä vastoin oli turhankin vilpitön ja epädiplomaattinen omassa kansallismielisessä idealismissaan (?) ja onnistui ajamaan maansa näyttäviin poliittisiin kriiseihin itsevaltiaan otteillaan. Presidenttinsä kanssa hän oli jatkuvissa riidoissa, ja hänen huhutaan sekaantuneen mm. käsittämättömään ihmisryöstöfarssiin, jossa slovakialaiset salaiset agentit kaappasivat presidentin hämäräbisneksiä harrastaneen pojan.

Muistaakseni jossain näillä tienoin kyllästyin seuraamaan Slovakian asioita tarkemmin, vaikka olen aika ajoin koettanut harrastaa sikäläistä kieltä myöhemminkin. Vaikka haluaisikin vilpittömästi tuntea solidaarisuutta ja myötätuntoa demokratiansa alkuvaiheissa koheltavaa itäeurooppalaista maata kohtaan, tietyssä vaiheessa masennus ja kyllästyminen iskee päälle, kun asiat näyttävät vain jauhavan samaa rataa eikä mikään muutu: korruptiota, poliittisia kriisejä ja taas korruptiota. Kommunistiaikoina sentään oli erotettavissa selvät pahikset ja hyvikset, joiden puolesta saattoi jännätä, mutta niiden jälkeinen politiikka on sotkuinen räme, josta ei saa tolkkua edes hakemalla rinnastuksia vaikkapa Suomen poliittisesta historiasta niiltä ajoin, kun meillä vielä esiintyi kaikenlaisia lapuanliikkeitä. Pohjimmiltaan Suomi oli nimittäin itsenäisyyden alkuvuosikymmenilläkin suhteellisen vakaa ja tolkullinen maa: politiikan huipulla saatettiin ehkä silittää lapuanliikettä myötäkarvaan, mutta ainakaan porvaripoliitikot eivät komentaneet salaista poliisia toistensa niskaan eivätkä pidätyttäneet toistensa poikia. Suomessa oli niin pitkä perustuslaillinen perinne, että täällä oli jonkinasteinen käsitys reilusta pelistä poliitikkojen kesken, vaikka sisällissodan jälkeen kestikin jonkin aikaa, ennen kuin sosiaalidemokraatit pääsivät tasaveroisiksi pelaajiksi.

En yritäkään väittää tietäväni, mitä Robert Ficon ja hänen johtamansa sosiaalidemokraattisen Smer-puolueen vaalivoitto Slovakiassa käytännössä merkitsee ja voisiko Ficosta tulla missään mielessä Slovakian Väinö Tanner. Ainakin hän on suosittu poliitikko, ja onnistunut liittämään kolme vasemmistopuoluetta - entiset kommunistit, näistä lohjenneen ”vaihtoehtopuolueen” ja sotia edeltävän ajan sosiaalidemokraattien jatkajaksi perustetun puolueen - yhdeksi ainoaksi maltilliseksi puolueeksi. Hän on syntynyt kuusikymmenluvulla, eli oli alle kolmekymppinen nuorukainen kommunismin kaatuessa, joskin ehti valmistua sitä ennen lakimieheksi.

Fico puhuu hyvinvointivaltiosta, ja ilmeisesti ainakin nämä puheet menevät kansaan. Tämä voi olla sikäli terve merkki, että se kertoo slovakkien väsyneen kansallismieliseen jaaritteluun: passaahan sitä itsenäisen maan lippua heiluttaa kunnes ranne nyrjähtää, mutta ei sillä pelillä saada ruokaa pöytään. Toisaalta hänen puheensa ja iskulauseensa eivät ole erityisen vakuuttavia, koska suurin osa niistä tuntuu olevan lainatavaraa länsieurooppalaisilta ja brittiläisiltä aatetovereilta: hän julistaakin, että Slovakia tarvitsee brittien työväenpuolueen ja saksalaisen SPD:n kaltaista poliittista voimaa. Mene tiedä, kenties sellainen puolue on Slovakian politiikassa oikeasti jotain uutta. Aina voi toivoa.

Olisihan se sentään mukavaa, että jossakin Slovakian kaltaisessa maassa voisi käydä joutumatta ajattelemaan, että se on nyt yksi niistä entisistä kommunistimaista, joissa on rikollisuutta, valtavia tuloeroja ja korruptiota.

Panu Höglund