Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

totalitarismi, romaanit, kirjat, sotilaat, poliittinen murha, linnat, puolueet, lukio, vasemmistolaisuus, kirjailija

Joku mikähän lieneekään valtio- tai olisikohan peräti alivaltiosihteeri, joka toimii pääministeri Vanhasen neuvonantajana ja onkin jo saanut tämän kansansuosion merkittävästi laskemaan (hän ei yllättävää kyllä ole nimeltään Heikura eikä Frangén), on tuossa männäviikkoina kovasti kokenut virittää kulttuurimetakkaa Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan sovituksesta. Kuulemma Smeds kiihottaa väkivaltaan ja poliittisiin murhiin ja teatteripiireissä on tekeillä uusi totalitarismi. Totta maar tämä alivaltiomies on onnistunut sotkemaan soppaan mukaan niin Pekka-Eric Auvisen hirmuteot kuin vanhat taistolaisetkin, joiden haamuja tässä maassa ollaan näkevinään milloin missäkin.

Onhan minuakin jo epäilty taistolaiseksi, vaikka olen kasvanut tiukan porvarillisessa kodissa ja ainoa järjestäytynyt vasemmistolaisuusharrastukseni oli Åbo Akademin 80-luvun loppupuolen Kårvänsternissä, johon enimmän aikaa kuului käytännössä kaksi jäsentä: tietojenkäsittelytieteen opiskelija Juha Metsäkallas eli ”Juuan” Raumalta ja nöyrin palvelijanne, joka rustaa näitä rivejä. Vasemmistolaisuutemme keksimme omasta päästämme emmekä edes olleet joka asiasta samaa mieltä: perinteisen edistysuskon edustajana ystäväni kannatti mm. ydinvoimaa, koska hän piti sitä välttämättömänä avaruuteen matkaamiseksi, minulla taas oli siihen aikaan meneillään vihreä kauteni.

Harjoitimme kiihkeää agitaatio- ja propagandatoimintaa: ystäväni suurenmoisia tietokonegraafisia taitoja hyödyntäen onnistuimme painamaan loistavan kaksivärisen esitteen (musta ja valkoinen), jossa käytettiin peräti kahta erilaista fonttia. Tälle todellista sosialistista realismia - reaalisosialismista puhumattakaan - edustaneelle tiedotuslehtiselle annoimme tietenkin uhmakkaaksi nimeksi Hammaren och Skäran, siis ”Vasara ja sirppi” - ruotsiksi tosiaan niin päin. Vasara ja Sirppi kuulostaa hieman samalta kuin Ohukainen ja Paksukainen, tai Majakka ja Perävaunu, mutta en tiedä, kumpi meistä kahdesta oli vasara ja kumpi sirppi. Ehkä minä olin meistä kahdesta paksumpana ja paksupäisempänä se vasara. Ne olivat aikoja ne - eli kuten siihen aikaan opettelemallani islannin kielellä sanotaan: Þá var öldin önnur er Gaukur bjó á Stöng, ts. ajat olivat toiset silloin ennen vanhaan, kun isäntä Gaukur Trandilsson asui Stöngin maatilaa Þjórsá-joen laaksossa kymmenennellä vuosisadalla jälkeen herramme Kristuksen syntymän.

Alivaltiomiestä kismittäneestä Kristian Smedsin Tuntemattomasta saamamme lehtitiedot viittaavat tyypillisen jälkiturkkalaiseen, väkinäiseen ja ennalta-arvattavaan mukarankkuuteen: sotilaat mäiskivat lekoilla säpäleiksi vanhoja pesukoneenrämiä, joiden on tarkoitus markkeerata venäläisiä. Hoh hoijaa, kuinka läpinäkyvää: kiristyvät työelämän olosuhteet ja ehdot pakottavat ihmiset raatamaan henkensä edestä kuin sotilaat rintamalla, ja hommat ovat tietysti puuduttavaa, tuhoavaa ja särkevää Sisyfoksen työtä, joka koetaan epämielekkääksi ja epäproduktiiviseksi. Voisikohan keksiä jotain vielä vähän helpompaa ja latteampaa?

Sitten ammutaan kaikki johtavat poliitikot, suomalaiset suurmiehet, kansallisen kulttuurin silmäätekevät ja symbolihahmot Tarja Halosesta Muumipeikkoon, vai oliko se nyt niin, että Muumipeikon teloittamiseen ei saatu lupaa Tove Janssonin perikunnalta? (Muistikos Smeds muuten ampua näyttämöllä myös keisari Pirkin? Entä nettikansan palavasti rakastama profeetta Niilo Paasivirta, jätetäänkö hänet henkiin?) No, eipä tässäkään paljoa tulkitsemista ole: kansalliset ihanteet ovat romahtaneet, suuret kertomukset kuolleet ja plää plää plää.

Tosi avantgardea siis hei - suoraan niiltä ajoilta kun Gaukur vielä asui Stöngissä. Toivottavasti katsomosta löytyy mukavat divaanit, jotta näin huonoselkäisenäkin miehenä uskaltaa nukahtaa kesken esityksen.

Koko jutussa on niin vahva astian maku, ettei ole tottakaan. Alivaltiomies pyrkii periaatteessa sytyttämään vanhojen hyvien aikojen mukaisen kulttuurisodan, jossa vastakkain ovat yhteiskunnan tukipylväät ja radikaalit taiteilijat. Häntä ilmeisesti ovat jääneet kymmenien vuosien takaa kismittämään ne kulttuuritaistelut, jotka käytiin Väinö Linnan suurista romaaneista, hänen omaan puolueeseensa kuuluneen Paavo Rintalan Sissiluutnantista ja Hannu Salaman Juhannustansseista. Kaikki kirjasodat päättyivät taiteilijoiden voittoon eivätkä olisi muulla tavalla voineet päättyäkään, koska viime kädessä kirjailijoiden vastapuoli tosiasiassa vaati sensuuria.

Ainoa muu mahdollisuus vastustaa kirjoja olisi ollut kirjoittaa päinvastaisesta näkökulmasta vielä parempi teos - mutta tätähän vastapuoli ei yleensä osannut. Kuvaavaa kyllä ainoa sodanjälkeiseltä ajalta muistamani esimerkki on se, kun Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä suututti nimenomaan kommunistit ja sai vastakirjakseen Kalevi Seilosen samasta aiheesta - sodanaikaisista pinonpolttajakommunisteista - laatiman dokumenttikirjan Vastarintaryhmä. (Juu, totta kai Pentti Haanpään armeijaa kriittisesti kuvannutta Kenttää ja kasarmia seurasi Mika Waltarin Siellä missä miehiä tehdään, mutta se oli jo ennen sotia.)

Alivaltiomies on kuitenkin ilmeisesti hakemassa revanssia noista vanhoista kirja- ja muista kulttuurisodista nykyiseltä teatterintekijäsukupolvelta, joka jokelteli kehdossa niihin aikoihin kun taistolaiset olivat voimissaan. Mutta koska alivaltiomies itse edustaa keskustaa - porvareista pahimmin neuvostoyhteyksien ja suomettumisen ryvettämää puoluetta, jonka piiristä kuului aikoinaan sellaisia ehdotuksia, että YYA-sopimuksen allekirjoituspäivä pitäisi julistaa Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi - hänen soisi välttävän kivien viskelyä, ettei oma lasitalo rytise niskaan.

Tuntuukin siltä, että hän yrittää turvautua samaan propagandistiseen silmänkääntötemppuun, jota typerimmät oikeistolaiset ovat kokeilleet tuloksetta jo eräitäkin kertoja. Tempun ideana on esittää asia niin, että taistolaisten (mahdollinen) rikos oli heidän sosialistisuutensa tai vasemmistolaisuutensa - ei heidän (mahdollinen) maanpetoksellisuutensa. Äärivasemmistolaisuus on kuitenkin sinänsä laillista - eihän täällä ole tyhmyyttäkään menty asetuksella kieltämään, vaikka tarve on ilmeinen.

Se, mikä taistolaisten touhuissa saattoi olla laitonta, oli arveluttavan läheinen yhteydenpito vieraaseen valtaan sekä kyseisen vieraan vallan käyttäminen sisäpoliittisena lyömäaseena (”jos nyt ette porvarit ole kunnolla niin meidän Vanja-setä tulee ja tappaa”). Saman tyyppistä yhteydenpitoa ja sisäpoliittista uhkailua harrastettiin kuitenkin Keskustankin piirissä, ja keskustalaisessa kirjoittelussa Neuvostoliittoon asennoiduttiin kritiikittömämmin kuin äärivasemmalla: kommunisteja lähellä olevissa piireissä oli tunnetusti niin paljon Prahan kevään tukahduttamisesta aikoinaan järkyttyneitä idealisteja, että suhteesta itänaapuriin riideltiin sillä suunnalla katkerasti ja julkisesti jo 1970-luvulla.

Mitä sitten tulee ”totalitarismiin”, totta kai tässä ajassa on merkkejä totalitarismista (joka ajassa on), ja totta kai taistolaisuuden jälkeensä jättämällä ajatusroskalla on osuutta asiaan, mutta se ei sinänsä ole mikään uutinen. Niin ihanteellista demokratiaa ei ole maan päällä vielä ollut, ettei siinä asuisi tiettyä joukkoa diktatuurin kannattajia, joita häiritsee kaikkein eniten se, että muillakin ihmisillä on olemassaolon oikeus - tämänhän huomaa aika ajoin minunkin kommenttipalstaltani.

Nykyään Suomessa ei kuitenkaan toimi yhtään taistolaisiin verrattavaa suurta totalitaristista liikettä, jolla olisi laajapohjainen kannattajajoukko ja merkittävää vipuvoimaa politiikassa - feministejä ehkä lukuunottamatta, mutta on kuvaavaa, että se porukka ei juolahda alivaltiomiehen mieleen. Totalitarismin uhkahan väijyy kaikenlaisten alivaltiomiesten mielestä aina taidepiireissä sun muissa yhteiskunnan marginaaleissa, mutta koskaan he eivät epäile sellaista liikettä, joka on jo päässyt sisälle poliittiseen eliittiin.

Taideväkeä tuntuu toki innostaneen kovasti se, että jopa tällä meidän nykyisellä kaikki käy -aikakaudellamme on mahdollista päästä mukaan vanhan hyvän ajan kulttuurisotiin. Smeds lienee onnensa kukkuloilla, että sai puolijauhoisella provokaatiollaan jonkun aidosti provosoitumaan. Alivaltiomieskin esittää omaa kolmen-neljän vuosikymmenen takaa perimäänsä roolia kuin vanha tekijä, ts. lähtee siitä olettamasta, että epämääräisen ”kriittinen” taiteilija aina on jonkinlainen kommunisti eli kuuluu tiukasti yhteenhitsattuun tahdottomien ja aivopestyjen joukkosielujen totalitaariseen liikkeeseen.

Tämä ei pitänyt kovin hyvin paikkansa edes 1970-luvulla, mikä johtuu siitä suomalaisen kulttuurikommunismin omituisesta piirteestä, että kommunisteiksi julistautuivat taidepiireissä nimenomaan yltiöyksilölliset, narsistisetkin tekijäluonteet, auteurit, jotka halusivat kapinoida tukahduttavaksi kollektiivisuudeksi mieltämäänsä menneiden vuosikymmenten kristillis-isänmaallista Suomea vastaan - juuri teatteripiireissä Jouko Turkka on tästä mainio esimerkki. Vielä huonommin alivaltiomiehen kuvitelmat sopivat nykyaikaan, jota luonnehtivat kirjavat, à la carte -tyyliin hyvinkin yhteensopimattomina pidetyistä irtopaloista kasatut maailmankatsomukset.

Minusta muuten Smedsiltä juuri se oli aika mielikuvitukseton veto, että Tuntematon piti sovittaa juuri provokaatioksi. Suurin piirtein ensimmäinen asia, jonka minä olen oppinut lukion äidinkielen tunnilla, oli se, että Tuntematon järkytti ja närkästytti ilmestyessään vanhoillis-isänmaallista kansanosaa. Ilmeisesti Smeds ei kykene irrottautumaan lukion ensimmäisen luokan opeista: koska Tuntematon närkästytti silloin kun se ilmestyi, Tuntemattoman luontoon kuuluu olla provokaatio.

Tällainen asenne on ehkä väärin Tuntematontakin kohtaan: näinä aikoina meidän pitäisi kai jo osata kohdella sitä tarinana ja sanataideteoksena, siis romaanina romaanien joukossa, ei aina vain kulttuuriprovokaationa. Nyt kun Tuntemattoman käsikirjoitusversio, Sotaromaani, on luettavissa kirjamuodossa, Linnan omasta tekstistä saataisiinkin yhdisteltyä monenkinlaisia director’s cut -versioita, joilla kirjailijan omaa näkemystä kirjaansa voitaisiin valottaa hyvinkin monelta taholta. Itse asiassa muuten tällä tietokoneistumisen aikakaudella Tuntemattomasta olisikin syytä toimittaa sähköinen multimediaromppu, jossa lukija voisi yhdistää kirjan alun perin julkaistuun versioon haluamansa osat Sotaromaanista ja luoda oman makunsa mukaisen Tuntemattoman. Samalle rompulle mahtuisivat varmaan myös molemmat elokuvaversiot, katsaus Linnan oman rykmentin vaiheisiin ja muuta sopivaa oheismateriaalia, esimerkiksi kootut aikalaisarvostelut Toini Havun kuuluisasta teilauskritiikistä alkaen.

Panu Höglund