Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Irlanti

protestantit, katoliset, Yhdysvallat, puolueet, kirkko, seurakunnat, Irlanti, terroristit, tasavalta, Kuningatar

Pohjois-Irlannin levottomuudet alkoivat suurin piirtein samoihin aikoihin kun aloin oppia kävelemään ja puhumaan, joten ne olivat uutisissa koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Jokin runollinen oikeus varmaankin toteutui siinä, että juuri silloin kun saavutin siedettävän iirin kielen taidon, maakunnan terroristiryhmät aloittivat historiallisen tulitaukonsa, joka on sittemmin johtanut hitaaseen ja hoipparoivaan, mutta vääjäämättömään kehitykseen kohti aitoa rauhaa. Yksi mieleenpainuvimpia hahmoja konfliktissa on ollut pastori Ian Richard Kyle Paisley, jo levottomuuksien alkaessa kiistelty protestanttinen fundamentalistisaarnaaja. Nyt kun rauha on jo vakiintumassa, Paisleykin on ilmoittanut eroavansa sekä puolueensa - Demokraattisten unionistien - johtajuudesta että Pohjois-Irlannin pääministerin - virallisesti ”ensimmäisen ministerin” - valtaistuimelta. Hänellä ei ole varsinaisesti ollut kiirettä eläkkeelle: hän täyttää ensi kuussa 82 vuotta.

Ian Paisleystä on jo aikoja sitten tullut elämää suurempi symbolihahmo. Robert MacLiam Wilsonin hulvattomassa romaanissa Eureka Street, Belfast toinen päähenkilöistä, lihava ja hidasjärkinen protestantti Chuckie Lurgan on Yhdysvalloissa joutumassa paikallisten pikkuvorojen ryöstämäksi. Silloin hän alkaa sökeltää lojalistien iskulauseita Paisleyn mukeltavaa pohjoisirlantilaista - ”ulsterinskottilaista” - ääntämystä jäljitellen. Välittömästi ryövärit kauhistuvat ja juoksevat karkuun puukkonsakin pudottaen, vakuuttuneina siitä, että pohjoisirlantilaisen lojalistisen terrorismin synkkä arkkienkeli on heidän kimpussaan ja saattaa millä hetkellä hyvänsä päästää heidän kimppuunsa joukon taivaallista protestanttista sotaväkeä teurastajanveitset kourassa ja automaattikiväärit kainalossa.

Kuitenkaan Ian Paisleytä ei ole koskaan saatu tuomittua minkäänlaisesta kanssarikollisuudesta lojalistiseen terroristitoimintaan. Lähimmäksi sitä hän pääsi vuonna 1981 uhotessaan perustavansa poliisin ja armeijan oheen ”kolmannen voiman”, itsenäisen vapaaehtoismiliisin ”pitämään yllä järjestystä”. ”Kolmas voima” ei kuitenkaan koskaan kehittynyt uhopuheita pitemmälle, sillä ainoa konkreettinen teko, johon Paisley ryhtyi, oli suuri mielenosoitus, jossa hänen kannattajansa näyttivät joukkovoimaa kohottamalla näkyviin - ei suinkaan aseitaan, vaan - aseenkantolupansa! Oikeat protestanttiset terroristit eivät olleet tapauksesta erityisen vakuuttuneita, vaan kutsuivat ”kolmatta voimaa” (third force) ”hevonkakkavoimaksi” (turd force). Luultavasti pastori ymmärsi hetken aikaa asioita mietittyään, että hänen ei kannattanut alkaa kilpailla alan miesten kanssa ampuma-aseiden käytössä. Hänen oma lempiastalonsa on ollut sanan säilä, jota hän onkin sitten käyttänyt osaavammin ja häikäilemättömämmin kuin Winston Churchill konsanaan.

Paisley on kyllä toisinaan mennyt julkisesti samaan valokuvaan lojalististen terroristijohtajien kanssa, mikä on aikoinaan vauhdittanut epäilyjä, että hän tukisi terrorismia konkreettisilla lahjoituksilla. Paremmin hänen suhdettaan puolisotilaallisiin protestanttiryhmittymiin voitaneen kuitenkin kuvata pohjoisirlantilaisia protestantteja tutkineen skotlantilaisen sosiologi Steve Brucen sanoilla: he elävät samassa maailmassa, tuntevat toisensa ja kuuluvat samoihin laillisiin organisaatioihin.

Protestanttiset terroristit, Bruce korosti, eivät ole mitään uudestisyntyneitä kristittyjä kuten Paisley ja hänen seurakuntansa, vaan karkeita, ammattirikollisen luonteisia sällejä, joiden nahka on tatuoitu kirjavaksi kuin suomalaisen yliopistotytön ja jotka viljelevät niin vieraita naisia, viinaksia kuin pornoakin, eivätkä kovat huumeetkaan ole heille tuntemattomia. Kuitenkin sekä nämä sällit että Paisleyn paimentamat lampaat ovat työväenluokkaisia protestantteja, ja tyypillinen protestanttinen terroristi saattaa omista törkeistä elämäntavoistaan huolimatta puhua lämpimästi vaimonsa hurskaudesta ja uskovaisuudesta - vaimo saattaa tietysti kuulua vaikkapa Paisleyn seurakuntaan. Elämänmuodon eroista huolimatta sällit ja paisleyläiset jakavat samat poliittiset arvostukset; ja silloin kun sällit äänestävät, he äänestävät Paisleyn puoluetta, Demokraattista Unionistipuoluetta, koska haluavat tinkimättömiä edusmiehiä etujaan valvomaan.

Paisleyn uskonnollinen sanoma on sitä fundamentalismia, jota myös Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeillä on tarjolla: homous on perkeleestä ja katolinen kirkko on kuvia ja pyhimyksiä palvova pakanakirkko, jos kohta hän onkin sen kanssa samaa mieltä abortista. Viinaksia Paisley ei tietenkään juo (kelpo mies!), vaan kutsuu niitä ”pirun piimäksi” (devil’s buttermilk). Itse asiassa se amerikkalainen protestanttinen uskovaisuus, joka erottaa amerikkalaista nykykansankulttuuria eurooppalaisesta enemmän kuin mikään muu, on historiallisesti ottaen nimenomaan pohjoisirlantilaisen protestantismin jatketta. Ennen kuin Irlannin suuri nälänhätä teki katolisista irlantilaisista yhden Yhdysvaltain suurimmista maahanmuuttajaryhmistä 1800-luvun puolestavälistä alkaen, nimenomaan protestanttiset pohjoisirlantilaiset lähtivät sankoin joukoin suureen länteen. Yhdysvalloissa heihin viitataan termillä ”skotlantilais-irlantilaiset”. Pohjois-Irlannin protestanttiasutus on syntynyt ns. istutusten, 1600-luvun väestönsiirtokampanjojen, tuloksena. Väestö, joka siirrettiin, oli merkittävässä määrin skotlantilaista, jotkut saattoivat jopa puhua skottigaelia, iirin läheistä sukukieltä, äidinkielenään. Uskonnoltaan he olivat protestantteja, mutta eivät anglikaaneja. He vastustivat ankarasti sekä katolista kirkkoa että kirkon yhdistämistä valtioon. Tämän väestön siirtolaisuus löi leimansa Yhdysvaltoihin maan alkuaikoina: niinpä katoliset hyväksyttiin kunnon amerikkalaisiksi vain vähitellen ja nuristen, Ku Klux Klanin esittäessä haisevia vastalauseitaan, mutta toisaalta mikään protestanttinen kirkko ei saanut nousta muita tärkeämmäksi eikä Yhdysvaltain ”viralliseksi” uskonnoksi, vaan uskonnonvapaudesta sekä kirkon ja valtion erosta tuli keskeinen osa amerikkalaisuutta.

Kuten arvata saattaa, Paisleyn yhteydet amerikkalaiseen uskonnolliseen oikeistoon ovat hyvinkin tiiviit. Hänen teologian tohtorin arvonimensä - itse asiassa kunniatohtorin arvo - on peräisin eräästä etelävaltiolaisesta uskonnollisesta yliopistosta, jonka perustajan Paisley tunsi henkilökohtaisesti ja jossa hän vieläkin kuuluu käyvän säännöllisesti luennoimassa. Hän on kyllä oikeastikin opiskellut teologiaa, mutta ainoastaan fundamentalistisen alakulttuurin omissa pappisseminaareissa, joita voi yleiseltä asenteeltaan verrata lähinnä parta-Oskun (Osama bin Ladenin) äärimuslimikaverien ylläpitämiin koraanikouluihin. Erkki Tuomiojan taannoista ehdotusta teologian poistamiseksi yliopistoista pidän typeränä ja asiantuntemattomana juurikin siksi, että ilman teologisia tiedekuntia pappiskoulutuksesta tulisi käytännössä Paisley-koulutusta.

Politiikassa Paisleyn tärkein iskusana on ollut ”ei!”, mistä syystä häntä onkin kutsuttu James Bondin eräästä päävihollisesta muistuttavalla lempinimellä Tohtori No. Aina kun Iso-Britannia ja Irlannin tasavalta ovat allekirjoittaneet jonkin sopimuksen, jonka tarkoituksena on ollut sopia yhdessä Pohjois-Irlannin kysymyksen ratkaisemisesta, Paisley on ärjäissyt: ”Ei!” ja raivonnut, että tämäkin ehdotus vaarantaa taas kerran maakunnan perustuslaillisen aseman Hänen Majesteettinsa imperiumin alamaisena ja lojaalina osana. Kuningatarta Paisley ei muuten juurikaan arvostele, koska kuningatar on hänen maailmankuvassaan oikean uskon suojelija - tämäkin on yksi esimerkki siitä, että Paisleyn maailmankuva kuuluisi luontevimmin uuden ajan alkuun, uskonsotien aikakaudelle. Hänen asenteensa on luonnollisesti herättänyt ärtymystä sekä katolisten että maltillisten protestanttien keskuudessa: hän on sekä toiminut edistyksen esteenä että pilannut protestanttien mahdollisuudet hankkia asialleen ulkomaiden tukea ja ymmärtämystä. IRA, joka on osannut markkinoida itsensä esimerkiksi brittivasemmistolle romanttisena sissi- ja vapautusliikkeenä, on osoittautunut paljon kyvykkäämmäksi, mitä suhdetoimintaan tulee.

Kaikesta huolimatta Paisley on osoittautunut myös suhteellisen järkeväksi ja osaavaksi poliitikoksi saatuaan puolueensa muutaman vuoden takaisen muhkean vaalivoiton jälkeen merkittävästi valtaa Pohjois-Irlannissa. Pelkkä kieltosanan inttäminen vaihtui selkeisiin ja konkreettisiin Sinn Féin -puolueelle esitettyihin vaatimuksiin, joiden täytyttyä Paisley oli valmis uskomaan, että puolue oli sitoutunut noudattamaan demokratian pelisääntöjä. Käytännön kysymyksiä poliittisesti ratkaistaessa pastori on pysytellyt asialinjalla eikä ole antanut mielipide-erojen pilata henkilösuhteita. Itse asiassa toimiessaan Pohjois-Irlannin parlamentin maatalousvaliokunnan puheenjohtajana Paisley osoittautui osaavaksi ja delegointikykyiseksi johtajaksi, jota jopa valiokunnan sinnféiniläiset jäsenet jälkeen päin kiittivät. Martin McGuinnessin, entisen IRA:n miehen, kanssa hän on kuulemma onnistunut jopa ystävystymään.

Paisley ei ole erityisen halukas edistämään iirin kielen käyttöä Pohjois-Irlannissa, sen enempää kuin muutkaan unionistipoliitikot. Toisaalta hän voi kyllä kehua edistäneensä kielen asiaa itse Irlannin tasavallassa hyvinkin merkittävästi. Käydessäni viime kesänä Toraigh-saarella iirinkielisessä Ulsterissa - siis perinteisen Ulsterin maakunnan alueella, mutta Pohjois-Irlannin poliittisen yksikön ulkopuolella - osoittautui, että kaikista ihmisistä juuri pastori Paisley oli tukenut saaren papin, jesuiitta Diarmuid Ó Péicínin, kamppailua saaren puolesta. Vuonna 1980, kun vuosikymmenen Toraigh’n pappina toiminut Eoghan Ó Colm jätti saaren - Ó Colm kirjoitti tästä seikkailustaan sittemmin kirjan, Toraigh na dTonn, ”Aaltojen Toraigh” - hänen seuraajakseen saapui Ó Péicín, joka huolestui siitä, ettei paikallisilla asukkailla ollut alkeellisiakaan mukavuuksia. Monet muuttivat manterelle Donegalin kreivikunnan hallinnon järjestämiin asuntoihin, ja hallitus itse asiassa suunnitteli alkuperäisasukkaiden evakuoimista ja saaren omimista muihin tarkoituksiin - armeijan ampumaradaksi tai mahdollisesti luksushotelliksi. Samalla tavalla oli pari vuosikymmentä aikaisemmin käynyt Kerryn (Ciarraí) kreivikunnassa sijainneelle Blasket-saarelle (An Blascaod Mór) - siitä huolimatta, että Blasket-saaren asukkaiden kirjoittamia tai sanelemia klassisia iirinkielisiä omaelämäkertoja pidetään nykyiirin kirjallisuuden peruskivenä.

Ian Paisley kertoi Ó Péicínille yhteistyöhalunsa selitykseksi, että hänen vaalipiiriinsä kuului muun muassa Rathlinin saari, joka oli samanlainen hallituksen hylkäämä kolkka vailla mukavuuksia kuin Toraigh. (Sitä tarina ei kerro, tiesikö tai muistiko Paisley, että Rathlinin saari - iiriksi Oileán Reachrann, Reachra tai Reachrainn - oli myös ollut yksi Pohjois-Irlannin viimeisistä perinteisistä iirinkielisistä alueista jonnekin 1950-luvulle saakka.) Paisley ryhtyi sittemmin itse kampanjoimaan Rathlinin olojen parantamiseksi pitkälti samanlaisin painostuskeinoin kuin Diarmuid Ó Péicín Toraigh’n saaren. Paisleyn siltarumpupolitiikka tuotti sittemmin tulostakin, sillä nykyään Rathlinissa on työpaikkoja ja taloudellista toimeliaisuutta siinä määrin, että siellä käydään manteren puolelta töissä.

Lopullisen tuomion Paisleystä lausuu tietenkin historia, jos pieni klisee sallitaan. Suuri osa pohjoisirlantilaisista muistaa hänet provinsiaalisena kiihkoilijana ja fundamentalistina, ja myös hänen omassa seurakunnassaan on ollut kahdenlaista ilmaa pastorin poliittisen osallistumisen suhteen. Loppujen lopuksihan vapaakirkollisen seurakunnan pääasiallisena tehtävänä on voittaa sieluja Jeesukselle, mikä ei välttämättä ole sopusoinnussa sen kanssa, että kirkosta tehdään poliittinen puhujapönttö - politiikan väristä riippumatta. Toisaalta Paisley on kuitenkin osoittanut äänestäjilleen - ja heitähän asia viime kädessä eniten koskee - kykenevänsä ajamaan heidän asiaansa rakentavalla tavalla sekä solmimaan katolisten nationalistien kanssa rauhan, mutta omilla ehdoillaan.

Panu Höglund