Plaza

Aihealueet: Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

Afganistan, neuvostojoukot Afganistanissa, Afganistanin sota, Aleksandr Rutskoi, neuvostoimperialismi, Neuvostoliitto, Neuvostoliiton sodat

Olen riittävän vanha muistamaan sellaiset ajat kun vasemmistolaiset toimittajat paheksuivat kaikkia sen suuntaisia vihjauksia, että Afganistanista olisi tulossa Neuvostoliiton Vietnam. Neuvostojoukot olivat ehtineet olla siellä vain muutaman vuoden ajan (kymmenen vuottahan siitä kaikkiaan tuli), kun taas amerikkalaisten sotilaallinen läsnäolo oli ehtinyt jatkua vuosikymmeniä. Miten sitten tämän asian laita onkin, Afganistanin sota tuli kuitenkin vahingoittaneeksi neuvostojärjestelmää vakavasti ja myötävaikuttaneeksi sen romahdukseen. Se oli ratkaiseva vaihe Neuvostoliiton historiassa. Siksi on tervetullutta, että Rodric Braithwaite, brittidiplomaatti ja Venäjän tuntija, on julkaissut teoksen, jota voi ainakin jossain määrin pitää tuon sodan suullisena historiana sellaisena kuin entiset neuvostosotilaat sen muistavat. Aikaisemmin Braithwaite on julkaissut samanlaisen kirjan Moskovasta vuonna 1941.

Jag är tillräckligt gammal för att minnas en tid då vänstersinnade journalister öppet ogillade alla insinuationer om att Afghanistan höll på att bli ett sovjetiskt Vietnam. De sovjetiska trupperna hade varit där nere bara i några år (det blev till slut tie år), medan amerikanernas militära engagemang i Vietnam varat i årtionden. Hur det än är, kom afghankriget ändå att allvarligt skada sovjetsystemet och bidra till dess sammanbrott. Det var en avgörande period i Sovjetunionens historia. Därför är det mycket välkommet att Rodric Braithwaite, en brittisk diplomat och Rysslandkännare, nu gett ut vad man åtminstone i viss mån kunde kalla en muntlig historia av detta krig så som de före detta sovjetiska soldaterna minns det. Tidigare har Braithwaite skrivit en liknande bok om Moskva år 1941.

Kuten kaikkien pitäisi nyttemmin tietää, Afganistan on taloudellisesti varsin kehittymätön maatalousmaa, johon lyövät leimansa niin vanhoillinen islam kuin islamia edeltävältä ajalta periytyvät heimotraditiotkin. Se oli siis maailman sopimattomin maa panna pystyyn kommunistinen vallankumous, jopa kommunistien omien yhteiskuntateorioiden mukaan, ja näyttää siltä, että neuvostojohtokin oli tästä tietoinen. Vallankumoukseen yllyttämisen sijasta Neuvostoliitto ylläpiti maahan ystävällisiä suhteita ja tyytyi luomaan hyvää tahtoa kehitysyhteistyön avulla. Afgaaneja koulutettiin neuvostoyliopistoissa ja neuvostoliittolaiset neuvonantajat auttoivat infrastruktuurin rakennustyössä. Amerikkalaiset eivät jääneet Pjotria pahemmiksi. Maan vakaudesta huolehti kuningas Zahir Shah, järkevä mies, jonka hallituskausi muistetaan rauhan aikana - se ei ollutkaan Afganistanissa huono saavutus. Kuningas pantiin kuitenkin sivuun palatsikeikauksessa vuonna 1973, jolloin hänen pääministerinsä julisti Afganistanin tasavallaksi. Mihinkään suuriin muutoksiin tämä ei kuitenkaan johtanut, vaikka pääministeriä tuntuukin elähdyttäneen vilpitön uudistusinto.

Afghanistan är som alla vid det här laget bör veta en ekonomiskt föga utvecklad bondestat som präglas både av konservativ islam och förislamska stamtraditioner. Det var sålunda ungefär det olämpligaste stället i världen för en kommunistisk revolution t o m enligt kommunisternas egna samhällsteorier, och det förefaller att den sovjetiska ledningen var medveten om det här. I stället för att underblåsa revolution upprätthöll Sovjet vänskapliga relationer med landet och nöjde sig med att föda och göda goodwill genom utvecklingssamarbete. Afghaner utbildades i sovjetiska universitet och sovjetiska rådgivare hjälpte med infrastrukturbyggen. Amerikanerna förefaller ha satsat på en liknande policy. Stabiliteten i landet garanterades av kung Zahir Shah, en förnuftig monark vars regeringstid i dag mest ihågkommes som en period av fred - ingen liten prestation i Afghanistan. Kungen åsidosattes dock år 1973 i en palatsrevolution av sin premiärminister och Afghanistan förklarades för en republik, men detta ledde inte till några större förändringar, även om premiärministern verkar ha besjälats av genuin reformism.

70-luvun lopulla vallan ottivat kommunistit, eli ”kansandemokraatit”. Kommunistipuolue oli sirpaleinen, ja sen suurimmat ryhmäkunnat olivat Parcham eli Lippu ja Khalq eli Kansa. Ilmeisesti tämänkin vastakkainasettelun taustalla oli pashtoa puhuvan maaseudun (khalqilaiset) ja persiankielisten kaupunkilaisten (parchamilaiset) välinen ristiriita. Parcham oli ollut halukkaampi yhteistyöhön kuninkaan kanssa, ja se oli myös neuvostoystävällisempi ryhmäkunta; khalqistien tukijoina oli esimerkiksi maaseutukoulujen opettajia. Vuoden 1978 kommunistisen vallankaappauksen tekivät nimenomaan khalqilaiset, joilla oli varsin epärealistinen ohjelma islamin ylivallan nujertamiseksi: lähinnä siitä tuli mieleen Pol Potin Kambodzha. Khalqilaiset uhosivat venäläisille tyhjentävänsä moskeijat vuodessa, ja kun venäläiset ihmettelivät, oliko tuo niin loppuun mietitty juttu, vastaus oli, että se kyllä onnistuisi, kunhan maan kaikki mullahit ammuttaisiin hengiltä. Miten niin se ei käy? Tehän teitte itsekin niin Stalinin aikana!- Khalqistit ehtivätkin itse asiassa tappaa tai ajaa maanpakoon koko senaikaisen afgaanieliitin, jolloin vastarintaa jäivät tekemään vain muslimifundamentalistit Yhdysvaltain ja Pakistanin avulla.

Mot slutet av sjuttitalet var det sen kommunisterna, eller ”folkdemokraterna”, som tog över makten. Det kommunistiska partiet var splittrat, med Flaggan (Parcham) och Folket (Khalq) som de viktigaste fraktionerna, och det förefaller att motsättningen mellan det pashtotalande lantfolket (Khalq) och de persisktalande stadsborna (Parcham) spelade en viss roll i den här splittringen. Parcham hade varit villigare att samarbeta med kungen, och den var den mera sovjetorienterade gruppen; Khalq stöddes t ex av lärare på landsbygden.  Det var Khalqflygeln som genomförde den kommunistiska kuppen år 1978, och khalqisterna hade ett orealistiskt avislamiseringsprogram som snarast påminde om Pol Pots politik i Kambodja. Khalqisterna sade till ryssarna, att moskéerna skulle vara tomma om ett år, och när ryssarna undrade om det där alls var förnuftigt tänkt, var svaret att det nog skulle lyckas bara man sköt ihjäl alla mullorna i landet. Vaddå ”det går inte”? Det gjorde ni ju själva på Stalintiden! - Khalqisterna hann faktiskt mörda eller driva i exil den afghanska eliten, så att det blev de muslimska fundamentalisterna, med hjälp från USA och Pakistan, som ledde motståndet.

Neuvostojoukot lähetettiin Afganistaniin tukemaan Parcham-ryhmäkuntaa Khalqia vastaan, ja päätös oli kiistelty myös neuvostojohajien keskuudessa, sillä sielläkin tiedettiin, että afgaanikommunisteja ei tukenut mikään merkittävä väestöryhmä. Siirtoarmeijan sotilaat olivat enimmäkseen maalaispoikia, joiden vanhemmilla ei ollut vaikutusvaltaa ostaa poikiaan vapaiksi. Tämä ei ollut kaikilta osin huonokaan asia: Braithwaiten mukaan monet heistä saattoivat jopa samaistua afgaanitalonpoikiin ja heidän arkeensa. Monet vangitut neuvostosotilaat joutuivat kärsimään kauhistuttavia kidutuksia ennen kuin sissit surmasivat heidät, mutta sellaistakin sattui, että venäläinen - siis etnisestikin venäläinen - sotavanki vaihtoi puolta, omaksui islamin uskon ja pääsi jopa naimisiin paikallisen tytön kanssa. Neuvostosotilaat saattoivat syyllistyä siviilien joukkomurhiin, tuhota kokonaisia kyliä ja raiskata afgaanityttöjä - eivät osana sodankäyntiä, vaan purkaakseen raivoaan ja pelkoaan esimerkiksi löydettyään sotakaveriensa nyljettyjä ja häväistyjä ruumiita - mutta samat miehet saattoivat jälkeen päin suhtautua suurellakin ymmärtämyksellä tällaisia rikoksia tehneisiin vihollisiin ja hävetä syvästikin omia julmuuksiaan. Ei siksi että tämä olisi mitään uutta: kaikki tämähän on sissisodan luonteen mukaista, ja me täällä Suomessa olemme jo 90-luvun alussa saaneet lukea tästä kaikesta Anna Heinämaan (missä hän on nyt?) toimittamasta pienestä kirjasta ”Sotilaitten tarina”, jossa neuvostoliittolaiset afgaanisodan veteraanit muistelivat kokemuksiaan. Ne jutut eivät paljoakaan eronneet Braithwaiten kokoamista.

Sovjettrupperna skickades till Afghanistan för att stöda Parchamflygeln mot Khalq, och beslutet var omstritt inom själva sovjetledningen, där man visste att de afghanska kommunisterna inte gillades av någon större befolkningsgrupp. Expeditionskåren bestod främst av bonngossar vars föräldrar inte kunde köpa sina söner fria, vilket i och för sig inte var en helt dålig sak: enligt Braithwaite kunde många av dem t o m identifiera sig med de afghanska bönderna och deras vardagsliv. Många tillfångatagna sovjetsoldater torterades och mördades på ett horribelt sätt av gerillan, men det förekom också att en rysk krigsfånge - en etnisk ryss alltså - bytte sida, blev muslim och t om fick gifta sig med en lokal flicka. På ett liknande sätt begick sovjetiska soldater massmord på civila, våldtog afghanska flickor och förstörde hela byar - inte som en del av krigföringen, utan helt enkelt för att avreagera den vrede och skräck som de upplevde när de t ex hittat sina egna stridskamraters flådda och skändade lik - men ändå kunde precis samma män efteråt visa stor förståelse för varför fienden gjorde sådana saker eller skämmas över vad man själv gått och gjort för grymheter. Inte för att det här vore någonting nytt: det ligger i gerillakrigets natur, och vi här i Finland har ju faktiskt redan fått läsa de ryska Afghanistanveteranernas minnen i den lilla bok som Anna Heinämaa (var är hon i dag?) gav ut i början av nittitalet under titeln ”Sotilaitten tarina”. De historierna skiljer sig inte mycket från det Braithwaite har att erbjuda.

Braithwaite käsittelee myös veteraanien roolia Venäjällä neuvostojärjestelmän romahdettua. On selvää että heillä oli samanlaisia sopeutumisvaikeuksia kuin amerikkalaisilla Vietnamin veteraaneilla, eikä Braithwaite kiistä, että he eivät välttämättä osallistuneet esimerkiksi politikkaan kovin rakentavasti. Kun neuvostoarmeija perääntyi Afganistanista, sotilaat kotiutettiin yhteiskuntaan, joka oli nopean muutoksen tilassa. Neuvostomaailma oli kokenut maailmanlopun, ja kaikki, mitä oli sotapalveluksen alussa pidetty itsestään selvänä, oli hävinnyt. Tämän tuloksena monet Afganistanin veteraanit tukivat epäliberaaleja populisteja, neuvostonostalgikkoja ja äärinationalisteja politiikassa - yksi esimerkki oli Aleksandr Rutskoi. Osittain kyse oli tietysti sotakaverihengestä: sotaveteraanit luottivat mieluiten vain toisiin sotaveteraaneihin, ja Rutskoi oli kunnostautunut pelottomana sotasankarina Afganistanissa. 

Braithwaite behandlar också veteranernas roll i Ryssland efter Sovjetunionens kollaps. Det är självklart att de hade liknande svårigheter med att anpassa sig till samhället som de amerikanska Vietnamveteranerna, och Braithwaite sticker inte under stol med att deras bidrag till politiken inte nödvändigtvis var särskilt konstruktivt. När sovjetarmén retirerade från Afghanistan hemförlovades soldaterna till ett samhälle i snabb förändring. Sovjetvärlden hade gått under, och det man tagit för givet i början av sin militärtjänstgöring gällde inte längre. Detta ledde till att Afghanistanveteranerna tenderade att stöda antiliberala populister, sovjetnostalgiker och extremistiska nationalister i politiken, sådana som t ex Aleksandr Rutskoj. Delvis berodde detta på kåranda: krigsveteranerna litade helst bara på andra krigsveteraner, och Rutskoj hade utmärkt sig som en orädd krigshjälte i Afghanistan.

BRAITHWAITE, Rodric: Afgantsy. The Russians in Afghanistan 1979-1989. Profile Books, London 2012.

Panu Höglund