Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri

papit, kirkko, katoliset, sukupuolielämä, seurakunnat, lammas, Jumala, seksuaalisuus, tavarat, pakinat

Oulun seurakunta päättikin sitten riehkaista oikein hurjimman jälkeen ja mäjäytti mainokseensa ihka aidon kirkkoveneen kuvan. Kyseessä oli kai jonkin sortin vastaveto vapaa-ajattelijoiden kampanjalle, jonka sanomana oli tunnetusti, että uskovaiset eivät osaa ottaa rennosti eivätkä nauttia siitä. Ilmeisesti kirkkovenekampanjan tarkoituksena oli ainakin kyseenalaistaa reippaasti puheet seurakuntaväen vihamielisyydestä eroottisia elämännautintoja kohtaan. Tarpeen onkin: jopa minäkin olen kovin myöhässä aloittamallani ja katkonaiseksi jääneellä panomiehen urallani ollut sängyssä teologitytön kanssa, joten ei pidä kuvitella, että alan naiset (miehistä puhumattakaan) olisivat ihan niin tarkkoja tavarastaan kuin yleensä luullaan.

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni puolalaisesta Polityka-lehdestä erään journalistin kommentteja kuulemaansa keskusteluun kahden katolisen hengenmiehen välillä. Kirjoittajaa hämmensi melkoisesti pappismiesten asenne seksi- ja seurusteluasioihin, joista he tietenkään eivät hengellisen valansa vuoksi itse voineet tulla osallisiksi. Nämä hyvät sielunpaimenet olivat tietenkin vilpittömän kiinnostuneita laumansa lampaiden elämästä ja asioista, kuuluihan se toimenkuvaan; mutta poikkeuksellisen paljon heitä kiehtoivat nuorten seurakuntalaisten aviosuunnitelmat. Tarinat näiden rakastumisista ja kihlautumisista olivat sellaista kuumaa kamaa, jota arvokkaat pappismiehet vaihtoivat keskenään hiukkasen hihitellen ja toisaalta nuoreja pareja söpötellen. Pakinan kirjoittanut toimittaja tuumiskeli, että katolisten pappien tapa juoruilla näistä asioista kuulosti aivan esimurrosikäisten poikien jutuilta - sen ikäisten, jotka eivät ihan vielä kehtaa käyttää alapääsanastoa.

Esimurrosiässä, vähän ennen puberteettia tai sen jo uhatessa, poikia vielä pelottaa lähestyvä tyttöjenkanssaolemisaika. (Kuten oma elämänkokemuksenikin todistaa, pelkoon on koko maailman syyt.) Islantilainen runoilija Hannes Sigfússon muisteli hauskassa omaelämäkerrassaan Flökkulíf omaa yhden-kahdentoista vuoden ikäänsä kertomalla vähän vanhemmasta kaveristaan, joka uhosi olleensa yhdynnässä parinkin naapurin tytön kanssa. Kovis näytti Hannekselle myös paikan, jossa oli ollut kutupuuhissa, ja Hannes-poika totesi, että paikassa oli epämääräisen ällöttävä ja äitelä haju, jonka voisi hyvinkin uskoa johtuvan jostain sellaisesta asiasta kuin sukupuoliyhdyntä. Nuo puolalaiset katoliset papit olivat omassa seksuaalisessa kehityksessään jääneet juuri siihen vaiheeseen, juuri sukupuoliasiat tuntuvat pelottavilta ja kiehtovilta ja niiden oletetaan haisevan ällöttävältä ja äitelältä - ne edustavat kokonaista vierasta ja tuntematonta maailmaa, josta ei tiedetä paljon mitään, mutta arvaillaan sitäkin enemmän.

Meillä täällä luterilaisessa Suomessa hengenmiehillä ja -naisilla ei sentään ole naimakieltoa, joten he eivät välttämättä jää kaksitoistavuotiaan psykoseksuaaliselle tasolle. Vai eivätkö? Toisinaan tuntuu siltä, että pikkutuhmalla tavalla vitsikkääksi heittäytyminen on nimenomaan pappien ja seurakuntaväen vakiintunut tapa esittää rohkeaa, vapautunutta, modernia ja/tai kansanomaista, ja aivan erityisesti rippikouluikäisessä seurassa oltaessa. En olisi valmis moista kieltämäänkään, mutta hengenmiehen härskit vitsit tulkittaneen nuorisojoukossa tyypillisesti tilannetajuttomaksi mielistelyksi. Hieman samantyyppisestä tilannetajun puutteesta kärsii tämä kirkkovenekampanjakin. Siitä tulee hieman sellainen olo, että sakastin sisäpiirihuumori on päätetty levittää koko kansan katsottavaksi.

Kirkon asenteita sukupuolielämään passaisi tietysti avartaa, mutta ei kertomalla pikkuhärskejä juttuja. Uskonnollisten ryhmittymien - myös korkeakirkollisten - asennoituminen siihen, mikä on oikeaa, hyväksyttävää ja toivottavaa seksuaalisuutta, on yleensä perustunut sellaiseen ajattelutapaan, että tietyt sukupuoliset teot - en tarkoita yksinomaan homoseksuaalisuutta, vaikka se toki ensimmäisenä tuleekin mieleen - ovat itsessään kiellettyjä. Vapaamielistyminen taas tuntuu tarkoittavan, että nämä teot hyväksytään tai niitä laiskasti ”ymmärretään” vaivautumatta ollenkaan pohtimaan, mitä käsky ”älä tee huorin” voisi tarkoittaa nettipornon ja nettiseksin aikakaudella, kun ihmisillä yleisesti ottaen on sekä halut että mahdollisuudet toteuttaa teini-ikään palautuvat sukupuoliset haaveensa. Voisiko esimerkiksi olla relevanttia miettiä, mikä olisi moraalisin mahdollinen tapa viettää aktiivista homoseksuaalista sukupuolielämää, sen sijaan että kaikki homoseksuaaliset teot leimataan lähtökohtaisesti yhtä syntisiksi ja pahoiksi? Voisiko kirkossa joku (esim. Jumala) sanoa suoraan, että toisiinsa rakastuneiden ja uskollista parisuhde-elämää viettävien homoseksuaalien touhut ovat oleellisesti vähemmän moraalitonta puuhaa kuin esimerkiksi vankilaraiskaus tai oman (samaa sukupuolta olevan) vakikumppanin pettäminen (eri sukupuolta olevan) salarakkaan kanssa? Ainakin minun käsitykseni mukaan nuo kaksi viimeksimainittua ovat selvästi paheksuttavampia asioita kuin se ensimmäinen.

Panu Höglund