Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

televisio, armeija, avaruusasemat, sosiaalityöntekijät, miniät, romaanit, puolalaiset, apinat, palokunnat

Tuore tutkimus kertoo, että suomalaiset katsovat televisiota keskimäärin kolme tuntia päivässä. Herran pieksut! Aivan samalla tavalla kuin alkoholinkäyttötilastot saavat minut aina ihmettelemään, kuka ne minun viinani oikein juo, myös näiden lukujen kohdalla minun pitää ihmetellä, kuinka juupelisti jotkut oikein töllöttävätkään sitä taikalaatikkoa, kun minullakaan ei sellaista koko aikuisikäni aikana ole omasta takaa ollut - eikä ole vieläkään, kun tietokone kuitenkin tarjoaa paljon enemmän. Muiden telkkareista kyllä olen ohjelmaa katsellut aina tilaisuuden tullen, mutta elävimmät televisiomuistoni sijoittuvat vuotta 1985 edeltävään aikaan.

Televisiottomuus sinänsä on muotia vähän liian monissa piireissä nykyään, jotta sillä viitsisi kerskailla. Helppohintainen televisionvastainen kulttuuripessimismi oli ennen muuta vasemmiston heiniä lapsuudessani, mutta 1980-luvulla siitä tuli valtavirtaa poliittisesta suuntauksesta riippumatta, kun Neil Postman, yksi maailman ennalta-arvattavimmista jenkkiläisistä kulttuurikriitikoista, julkaisi tunnetuimman teoksensa Huvitamme itsemme hengiltä, teoksen, jota Suomessa tietenkin esiteltiin perusteellisesti televisio-ohjelmissa. Jo lapsuudestani muistan, että televisiossa kokoontui vähän väliä asiantuntevan näköisiä ja huolestunutta teetteleviä täti- ja setäpaneeleja keskustelemaan televisionkatsomisen vahingollisuudesta, mikä minusta tuntui jo alle kymmenvuotiaana sekä tekopyhältä että hullunkuriselta.

Muuten en muistakaan seitsemänkymmenluvun televisiosta kovin paljoa, mitä nyt suositut televisiosarjat: Rekkakuskit, Avaruusasema Alfa, Kuuden miljoonan dollarin mies, Apinoiden planeetta, Näkymätön mies…Nämä olivat tietenkin niitä ohjelmia, joita opettavaiset tätitahot säännöllisesti paheksuivat. Ensin ne piti mahdollisuuksien mukaan tunkea myöhäisiltaan, jotta lapset eivät katsoisi niitä. No, sehän nyt oli selvä kuin pläkki, että pennut tiirasivat niitä puolta innokkaammin. Ja kun sarjat oli saatu koordinoitua jonnekin puolenyön tienoille, tätilautakunta saattoikin tykönään julistaa, että ohjelma häiritsi lasten koulunkäyntiä ja se piti kieltää. Sillä tavalla ne saivat Avaruusasema Alfan pois televisiosta. Tilalle taidettiin panna unkarilais-slovakialaisena yhteistyönä valmistunut sarja kansainvälisestä, sekä slovakkien, puolalaisten että unkarilaisten omaksi miehekseen mieltämästä seikkailijasta nimeltä Maurycy Beniowski - tällä tavalla puolalaiset kirjoittavat hänen nimensä, mutta televisiosarjassa käytettiin tietysti slovakinkielistä muotoa, jota en laiskana miehenä viitsi kaivaa netistä esille.

Me pojat tietysti suhtauduimme hyvin epäluuloisesti koko sarjaan, mutta tuli se silti katsottua, koska se oli melko vauhdikas ja seikkailullinen tarina täynnä miekanviuhdontaa, pyssynpauketta, tykinjyskettä ja monia muita sellaisia asioita, jotka kiinnostavat kymmenvuotiaita mieshenkilöitä. Kuitenkin sekä minä että isovanhempani epäilivät kommunistisen Yleisradion yrittävän aivopestä lapsia kommunismiin panemalla suositun länsimaisen sarjan paikalle itäeurooppalaisen propagandatekeleen. Kommunistista propagandaa sarjasta tosin ei etsimälläkään löytynyt, koska Beniowskin seikkailut sijoittuivat 1700-luvulle; epäuskottavin hänen urotöistään oli se, että hänet huudettiin Madagaskarin kuninkaaksi nimellä ”Ramini-Larizon”. Jollen väärin muista, alkuasukkaat joutuivat taivuttelemaan häntä, jotta hän suostuisi alkamaan Raminiksi, mutta lopulta hän päätti antaa periksi, ja sitten juoksulähetit kiertelivät saarella huutamassa joka kylässä, että ”Ramini-Larizon yhdistää madagaskarilaiset”. Kaipa Ramini-Beniowski ja hänen alamaisensa yrittivät väsätä jonkinmoista kansannousuakin ranskalaisia vastaan, mutta tässä touhussa sankari sai surmansa.

Tuohon aikaan olin vielä niin pikkupoika, että odotin tarinoilta selkeitä sankareita ja konnia, hyvisten ja pahisten puolia, joihin voisi samaistua. Beniowskin seikkailuissa oli hämmentävää se, että sankari oli leimallisesti juuri seikkailija, jonka elämäntapa ja ammatti oli seikkaileminen siellä ja niissä porukoissa, joissa seikkailua piisasi eniten, tarvittaessa myös puolen vaihtaminen: jos hän päätyi vihollisen vangiksi, hän pyrki osoittamaan monitaitoisuutensa ja hyödyllisyytensä sekä ansioitumaan pois vankeudesta. Jossain välissä hän taisi joutua karkotetuksi Siperiaankin, jolloin hän kihlautui pakosuunnitelmiaan edistääkseen venäläisen mahtimiehen tyttären kanssa, vaikka hänellä oli jo vaimo ja lapsi Puolassa. Tämä oli varmasti ihan realistinen kuva 1700-luvun kosmopoliittisen aatelisseikkailijan elämäntyylistä, mutta toisesta maailmansodasta kerrottujen jännitystarinoiden selviin rintamalinjoihin tottuneena taisin pitää Beniowskia käsittämättömän moraalittomana, itsekkäänä ja epäluotettavana tyyppinä. Kai hän oli ensimmäinen suuri kokemukseni inhimillisestä ja epätäydellisestä sankarista, ainakin telkkarissa.

Toinen neuvostoblokista maahantuotu televisiosarja oli Julian Semjonovin romaanin filmatisointi Kevään seitsemäntoista hetkeä. Minulla on sellainen synkeä epäilys, että se pantiin pyörimään Maanalaisen armeijan ohjelmapaikalla - siis en tarkoita nyt sitä parodiasarjaa Maanalainen armeija iskee jälleen, vaan hamassa menneisyydessä esitettyä vakavamielistä sotasarjaa, joka tosiaankin oli piinallisen ja ahdistavan jännittävä, vaikka saksalaisten miehittämässä Brysselissä tapahtuvassa brittisarjassa oli ärsyttävää se, että siinä puhuttiin pelkkää brittienglantia. Myös Kevään seitsemäntoista hetkeä sijoittui toisen maailmansodan vuosiin, sen sankari oli Saksan armeijaan soluttautunut neuvostoagentti Stirlitz. Äitivainaa kyllä seurasi tätä sarjaa, jonka kauhean oikeistolainen (heh heh, niin kai) perheemme tietenkin tuomitsi auttamattomaksi neukkupropagandaksi: äitikin korosti pitävänsä nimenomaan saksalaisten puolta ja jännäävänsä heidän puolestaan.

Minä en Stirlitzin seikkailuja katsellut ollenkaan, mikä näin jälkeenpäin asiaa ajatellen oli ehkä virhe, sillä nyttemmin hänestä on tullut neuvostoretron kulttihahmo, josta venäläiset kertovat sarjaan perehtymättömälle aukeamattomia sisäpiirivitsejä. Mutta tuohon aikaanhan en voinut edes kuvitella opiskelevani joskus yliopistossa venäjää. Minustahan piti tulla luonnontieteilijä, eikä Itä-Eurooppa alkanut kiinnostaa, ennen kuin isä haki kirjastosta Czesław Miłoszin molemmat romaanit ruotsiksi käännettyinä.

70-luvun televisiota moititaan kommunistipropagandan sontaluukuksi - itse asiassa menneisyyteen jämähtäneet psykoottiset äärioikeistolaiset kuvittelevat töllön olevan nykyäänkin epämääräisten ”taistolaisten” hallussa - mutta sen kunniaksi on sanottava, että neuvostoihannointiohjelmat oli myös aika selkeästi merkitty sellaisiksi, joten kunnon ihmiset osasivat välttää niitä. Emme pitäneet niitä kovin ihmeellisinä: jos kerran kristityille piti olla omat hartausohjelmansa, miksei sitten sille toiselle uskovaisporukalle? - Yleensä ohjelman nimessä esiintynyt maaginen sana naapuri riitti varoitukseksi: Naapurineljännes, Näin naapurissa… Tuli sieltä kyllä sellainenkin ohjelma kuin Naapurilähiö, joka ei käsitellyt Neuvostoliiton asioita, vaan suomalaista lähiöelämää. Kuulemma tämä saippuaoopperan tapainen, jota isovanhempani katselivat innokkaina ja jota minä en voinut sietää, valmensi maalta pääkaupunkiin muuttaneita kakkahoususavolaisia ja muita murjaaneja elämään ihmisiksi lähiömiljöössä.

Toinen samanlainen yhteiskuntaan valmentava sarja taisi olla Sosiaalityöntekijä Virtanen, jonka nimellinen sankari tosiaan oli sosiaalityöntekijä, mutta joka keskittyi enemmänkin pohtimaan sosiaalityöntekijän asiakkaiden elämää. Eräässä jaksossa - sen nimi oli Tyttö Helsingin viidakoissa - nuori tyttö oli pyöräyttänyt penskan kapitalistisortajan oloiselle keski-ikäiselle miehelle, mutta alkanut sitten seurustella köyhän ja rehellisen tuntuisen, ajan tavan mukaan pitkätukkaisen nuorukaisen kanssa, joka oli kodikkaasti sukunimeltään Himanen. Koska Himaset - pojan vanhemmat siis - olivat ilmeisestikin työläispariskunta, kapitalistisen valtarakenteet taisivat häätää heidät kodistaan, ja jossain välissä poika, miniä ja vanhat Himaset kyyköttivät synkän näköisinä pienessä ahtaassa asunnossa puhumassa jäyhinä ja hiljaisina asioistaan. Isä-Himanen - hänen etunimensä oli Eevertti - oli elämänpituisen työtaakkansa jäljiltä sairas mies, joka enimmäkseen makasi sängyssä ja kärsi. Kun hän tiedusteli miniän lapsesta, oliko se hänen poikansa lapsi, hänelle kerrottiin asiallisesti, että kyseessä oli aikaisemmin tekaistu kläppi. Eevertti ei paheksunut asiaa moraalisesti, totesipa vain itsesääliä uhkuvalla äänellä, että asia oli ikävä, koska hän olisi ”tässä ennen kuolemaa” halunnut nähdä lapsenlapsen.

1980-luvulle tultaessa, tai oikeastaan jo sitä ennen, alkoi kotimaisen televisioviihteen kulta-aika, johon tietysti myös Neil Hardwick, ennen depressiotaan, osallistui: Tankki täyteen oli otteeltaan aivan erilainen kuin ne kasvattavat sarjat, ja katselen sitä vielä nykyisinkin mielelläni DVD:ltä, vaikka maisemat ja miljööt ovat muuttuneet kovin kaurismäkeläisellä tavalla nostalgisiksi. Vuosikymmenen vaihteen edellä esitettiin myös sketsisarjaa Parempi myöhään, jota isännöivät ja emännöivät Pentti Siimes ja Ritva Valkama; yksi kohokohdista oli aina Jussi Jurkan deadpan-huumorilla tehty isällinen iltasaarna. Jurkka näytti huomattavasti todellista ikäänsä vanhemmalta: hän oli sarjaa tehdessään vasta viisissäkymmenissä, minkä sain suureksi yllätykseksen tietää vasta kaivaessani netistä taustatietoa tähän bloggaukseen. Pari vuotta myöhemmin hän menehtyikin syöpään, mikä ei minua varsinaisesti yllättänyt, sillä jo sarjan ensiesityksen aikoihin hän näytti niin vanhalta ja hauraalta.

Muita tuon aikakauden viihdeohjelmia olivat tietysti Velipuolikuu ja Alan Dorkinin, alias Pertti Reposen, luomukset Valehtelijoiden klubi ja ennen kaikkea Älywapaa Palokunta, joka tuli töllöttimestä minun lukioaikoinani. Olen usein miettinyt, olisiko noissa vanhoissa Reposen hassutteluissa vielä tallella vanhaa makua, jos ne nyt näkisin. Hardwickin luomukset ovat kestäneet ajan hammasta varsin hyvin, mutta kun pari vuotta sitten hankin Velipuolikuun DVD:llä, se osoittautui joltiseksikin pettymykseksi. Kyllä minä sitä katselen silti vielä joskus, mutta ainoastaan nuoruuttani muistellakseni. Reposen kultakausi jatkui vielä sen jälkeen kun minä olin muuttanut Turkuun televisiottomaan talouteen, ainakin Soitinmenojen ja Kissa vieköön -sarjan verran, joita ehdin seurata hajanaisesti, Varkaudessa käymään ehtiessäni. Heksa ja Leksa - jonka pääosissa olivat Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki - oli jo väljähtynyt ja teennäinen, siinä oli hyvästijätön makua. Tai sitten minä olin kasvanut ulos Pertti Reposen luomuksista, mene tiedä.

Panu Höglund