Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Irlanti, kirjat, maaseutu, kirjallisuus, kieli, yliopistot, romaanit, kirjailija, viikingit

Perjantaina männäviikolla jouduin tapojeni vastaisesti heittäytymään meneväksi ja edustavaksi mieheksi ja matkustamaan täältä Turusta Helsinkiin, tuohon rauhanteossa Stalinilta meidän puolellemme rajaa unohtuneeseen Pietarin esikaupunkiin, koska Suomeen saapui Irlannista huomattava vieras: tri Gearóid Denvir. Hän jakaa aikansa Connemaran iirinkielisen alueen ja Galwayn yliopiston - tarkkaan ottaen Irlannin kansallisen yliopiston (Ollscoil na hÉireann) Galwayn collegen (Coláiste na Gaillimhe) - välillä, milloin ei matkustele maailmalla Irlannin-tutkimuksen mainosmiehenä. Tri Denvir kuuluu siihen irlantilaisten intellektuellien sukupolveen, joka kolmisen vuosikymmentä sitten ajan aatteiden elähdyttämänä asettui asumaan Gaeltachtiin, iirinkieliselle maaseudulle. Hänen tapauksessaan kyseessä oli Irlannin suurin Gaeltacht-alue, joka sijaitsee Galwayn kaupungin kupeessa. Suuren osan tähänastisesta elämäntyöstään hän on tehnyt opettamalla maaseutualueen lapsia, mikä onkin iirinkielisen kulttuurin tulevaisuuden kannalta vähintään yhtä tärkeää kuin yliopistossa luennoiminen.

Galwayn iirinkielinen nimi Gaillimh tulee sanasta Gall, jolla iirin kielessä voidaan tarkoittaa kaikkia Irlannissa maan historian aikana rymistelleitä vieraita valloittajia, niin viikinkejä, normanneja - viikinkien ranskankielistyneitä jälkeläisiä - kuin englantilaisiakin, vaikka kaikille kolmelle kielessä on omat sanansa. Galway oli siis vierasmaalaisten linnake, joka rakennettiin normandialaisperäisen kaupunkiväestön turvaksi Aran-saarilta käsin ryöstöretkiä tehnyttä O’Flahertyjen klaania vastaan - nimen iirinkielinen muoto oli alkujaan niinkin pitkä ja hankala kuin Ó Flaithbheartaigh, mutta nykyään se kirjoitetaan mieluummin ääntämisen mukaisessa muodossa Ó Flaithearta. Se on yhä tavallinen nimi Aran-saarilla; sieltä oli kotoisin mm. elinaikanaan kuuluisa, mutta sittemmin irlantilaisen kirjallisuuden b-joukkueeseen vajonnut Liam O’Flaherty, joka teki suurimman osan elämäntyöstään englanniksi. Äidinkielellään hän julkaisi vain yhden novellikokoelman, mutta se lieneekin sitten kestävin osa hänen tuotantoaan: tunnelmaltaan se tuo lähinnä mieleen ranskalaisen Jean-Marie Gustave Le Clézion teokset.

Olen itse viettänyt Galwayssa kokonaisen lukuvuoden: se on nopeasti kasvava kaupunki, jonka säät ovat jopa Irlannin mittapuulla poikkeuksellisen sateisia ja tuulisia, koska se on alttiina valtameren myrskyille. Ilma on niin kosteaa, että kirjojen marginaaliin vesiliukoisella kynällä tuherretut muistiinpanot katoavat sivuilta parissa viikossa - sisätiloissa. Kaupungissa on syksy ympäri vuoden - kesällä syyskuu, talvella enemmänkin lokakuu. Joulukuun erottaa siitä, että silloin on pimein aika vuodesta, mutta lunta on turha odotella tulevaksi.

Galwayn kulttuurilähettiläs ei sentään tullut kertomaan siitä, millaisia ilmoja kotikaupungissa oli pidellyt, vaan aiheena oli iirinkielinen modernistikirjailija Máirtín Ó Cadhain, jonka sadatta syntymäpäivää tänä vuonna juhlitaan. Herra itse on maannut haudassaan jo kolme ja puoli vuosikymmentä, mutta oletettavasti se ei ole ollut hänelle erityisen vieras ympäristö, sillä hänen ensimmäinen - ja ainoa elinaikana julkaistu - romaaninsa on nimeltään Cré na Cille, Kirkkomaan multa: se kuvaa iirinkielisen maaseudun peräkyläläistunnelmia hautausmaan vainajien näkökulmasta. Nämä nimittäin jaksavat vielä kuoltuaankin kiistellä siitä, kuka nyt mahtoikaan olla vähän parempaa väkeä kuin muut ja kenen hautapaikka maksoi eniten. Asetelma tuo mieleen Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden, vaikkapa kuolemapakkomielteisen Meksikon suuren tuntemattoman, Juan Rulfon, romaanin Pedro Páramo. Sen päähenkilö Juan Preciado saapuu Comalan kylään, jonka paikallispomo Pedro Páramo on hänen avioton isänsä; äidin kuoltua hän aikoo vaatia Páramolta perintöosansa tämän rikkauksista. Vähitellen osoittautuu kuitenkin, että Comala on autio kylä, jota asuttavat sen asukkaiden haamut, Páramokin on kuollut, ja Juan Preciadokin osoittautuu vainajaksi.

Juan Rulfo julkaisi oman kirjansa 1950-luvulla, vuosikymmentä ennen suurta latinokirjallisuuden buumia, jota hänen teoksensa kuitenkin omalta osaltaan oli käynnistämässä. Máirtín Ó Cadhainin teos on syntynyt 1940-luvulla, kun kirjailija itse oli IRA-yhteyksiensä vuoksi sotavuodet internoituna Kildaren kreivikunnassa sijainneeseen Curraghin vankileiriin. Se on ennen muuta kriittinen ja realistinen kuvaus iirinkielisestä maaseudusta, joka aiemmassa Gaeltacht-kirjallisuudessa oli enimmäkseen romantisoitu tienristeyksessä tanssivien köyhien, mutta hyväsydämisten ja kristillismielisten ihmisten asuttamaksi idylliksi. Kirjan kerrontaan vaikutti kuitenkin myös vankileirin todellisuus. Sinne eristetyt tasavaltalaisliikkeen miehet kävivät päivästä toiseen yhä uusia inttäviä keskusteluja aina vain samoista aiheista yhteiskuntaelämän ulkopuolelle suljettuina, eräänlaisina elävinä kuolleina, jotka eivät juurikaan tienneet, mitä maailmalla tapahtui.

Postuumisti Ó Cadhainilta on julkaistu kaksi muutakin romaania. Toinen niistä on kielellinen kokeilu, joka on huomattavasti rankempi kuin James Joycen Odysseus, vaikkei sentään aivan Finnegans Waken veroinen. Toisessa taas kylän nuorukaiset kiusaavat vanhaa luulosairasta miestä koko kirjan ajan uskottelemalla, että hänellä on varmasti vaikka millaisia tauteja, kunnes ukko sitten kaikkien tyrmistykseksi lopulta kuolee oikeasti. Merkittävämpi osa Ó Cadhainin tuotannosta ovat kuitenkin novellit, jotka kehittyvät realistisesta maalaiskurjuuden kuvauksesta yhä absurdimpaan suuntaan samalla kun miljöö vaihtuu maaseudusta kaupungiksi. Kaupunkiympäristö on kirjailijalle futuristisen epäinhimillinen ympäristö, mikä on erityisen selvästi havaittavissa novellista Ag Déanamh Páipéir - Paperia tekemässä, tai Paperiksi muuttumassa - jonka päähenkilö on pikkubyrokraatti, Ó Cadhainin kielellä ”paperinvartija” tai ”paperinpitäjä”, páipéarchoinneálaí.

Máirtín Ó Cadhain oli osallistuva kirjailija, mikä Irlannin oloissa tarkoitti yleisradikaalia asennetta. Irlantilainen nationalismi ja tasavaltalaisuus on siitä merkillinen aate, että se on kyennyt imemään puoleensa niin potentiaaliset vasemmisto- kuin oikeistoradikaalitkin tekemään yhdessä isänmaalliseksi mieltämäänsä työtä. Irlannin yhteiskunta on ehkä jossain määrin rasistinen, mutta uusnatsismi ei oikein ole kyennyt kotiutumaan sinne, koska kansallismielisyydellä on valmiit poliittiset purkautumistiet. Máirtín Ó Cadhain väitti olevansa marxilainen, mutta yhtä hyvin hänen maaseuturadikalismiaan voisi luonnehtia vaikka äärikeskustalaisuudeksi, eikä edes leikillään: hän vaati mm. maareformia iirinkielisten hyväksi. Hänen poliittisen toimintansa tuloksena joukko karun länsirannikon iirinkielisiä asutettiinkin itäiseen Irlantiin hedelmällisemmille viljelymaille 1930-luvulla; tämä yhteisö on yhä elinvoimainen.

Kuten Gearóid Denvir sanoi: jos Máirtín Ó Cadhain olisi kirjoittanut englanniksi - tai jos iiri olisi kuten mikä tahansa kansalliskieli, josta käännetään normaalisti kirjoja muihin kieliin - hän olisi varmasti kansainvälisesti tunnettu nimi, ja Cré na Cillen kuunnelmasovituksia esitettäisiin muuallakin kuin Irlannin iirinkielisessä maaseuturadiossa. Nykyisellään hän on pelkästään alan miehille ja naisille varattu erikoisherkku. Ja mikäs siinä - me pidämme hyvänämme, jos ei muille maistu.

Panu Höglund