Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Irlanti

korni, kornin kieli, kuollut kieli, kuolleet kielet, kieliharrastus, kielitaito, kielitiede, kielten elvyttäminen, kuolleiden kielten elvyttäminen, kirjallisuus, kirjailijuus

Kuten tiedätte, marraskuun alussa ilmestyi iirinkielinen viihdeproosaniteeni Sciorrfhocail, jonka nimi tarkoittaa suunnilleen möläytettyjä tai ohi suun puhuttuja sanoja, ja hyvällä syyllä. Tällä hetkellä olen vain kiitollinen siitä, että virtuaalista pöytälaatikkoani raskauttaneet käsikirjoitukset saatiin lopultakin painoon, kymmenen vuoden viiveellä, enkä yritäkään väittää, että ne jorinat kovin kaksisia olisivat. Joku niistä kuitenkin tuntuu pitävän, sillä sain juuri tietää, että eräs kiistämätön asiantuntija aikoo kääntää ne korniksi.

Sen jälkeen kun olette laukoneet kaikki hauskat sanaleikkinne, viitsikää vakavoitua hetkeksi. Ehkä joku oikeasti haluaa jopa tietää, mitä ihmettä se korni on, tai onko sellainen kieli oikeasti olemassa. No kyllä on: sitä puhuttiin Cornwallissa, siinä Englannin länteen sojottavassa pökäleessä, joka sijaitsee Walesin eteläpuolella. Siis puhuttiin, ei puhuta. Viimeinen kornin kielen syntyperäinen puhuja nimittäin kuoli 1700-luvun lopulla paikassa nimeltä Mousehole, ”Hiirenkolo”, joka oletettavasti sijaitsee lähellä Cornwallin länsikärkeä. Kieli oli läheistä sukua Bretagnessa yhä puhutulle bretonin kielelle, mutta myös nykyisistä kelttikielistä elinvoimaisimmalle, walesin eli kymrin kielelle. Itse asiassa bretoni on kornin muinaismuodosta erilleen joutunut murre: alkujaan cornwallilaiset kalastajat tapasivat leiriytyä Bretagnen (silloisen Armorican) rannoille, ja se johti ajan mittaan pysyvän asutuksen syntymiseen. Bretagne sai uuden nimensäkin näistä Britannian puolelta saapuneista maahanmuuttajista.

Iirin kielen pohjalta on mahdotonta ilman eri opintoja ymmärtää sen enempää kornia, bretonia kuin kymriäkään. Nykyiset kelttikielet nimittäin jakaantuvat ymmärrettävyyden kannalta kahteen selvästi erilaiseen haaraan, gaelilaiseen ja brittiläiseen, ja niiden välillä on jyrkkä raja. Iiri on gaelilainen kieli, mutta nuo kolme muuta brittiläisiä, enkä ole yrittänyt opetella niistä vakavissani kuin yhtä, bretonia - sitäkään en taatusti osaa senkään vertaa kuin ranskaa.

Kornin kielestä jäi toki jäljelle sen verran kirjoitettuja ja muistiinmerkittyjä jäänteitä, että kielentutkijat saattoivat rekonstruoida kielen nykycornwallilaisten harrastelijoiden opeteltavaksi. Korninkieliset käsikirjoitukset olivat kuitenkin oikeinkirjoitukseltaan hyvin vaihtelevaista laatua ja peräisin monilta eri vuosisadoilta, joten kielen elvyttäjien joukossa esiintyi ja esiintyy monia koulukuntia: ei oikein osata päättää, pitäisikö käyttää varhaisempaa ns. keskikornia vai kielen viimeisiltä syntyperäisiltä puhujilta muistiin merkittyä ns. nykykornia. Keskikorniksi oli jäljellä paljon enemmän kirjallisuutta, muttei sitäkään kovin paljon: muutama uskonnollinen mysteerionäytelmä ja yksi pyhimyselämäkerta, sen lisäksi saarnakokoelma, joka kuitenkin on kirjoitettu niin englanninsekaisella kornilla, että kulttuurinationalismiin taipuvaiset kielenharrastajat ovat vieroksuneet sitä lähdemateriaalina. (Sittemmin, itse asiassa aivan äskettäin, on löytynyt toinenkin pyhimyselämäkerta.) Niinpä keskikorniin perustuva ns. yhtenäistetty korni, jonka koosti standardimuotoon muuan Morton Nance -niminen veikko jo 1920-luvulla, oli vallitsevana korninharrastajien keskuudessa 1980-luvulle saakka.

Morton Nancen korni osoittautui myöhempien kielitieteellisten näkemysten valossa puutteelliseksi, mikä johti vakaviin, yhä jossain määrin jatkuviin linjariitoihin korninkielisyysliikkeessä. Ensin Richard Gendall, joka oli harrastanut kieltä jo monta vuosikymmentä, pani pystyyn oman versionsa elvytetystä kornista - elvytetyn nykykornin, joka siis käytti raaka-aineenaan viimeisiltä äidinkielisiltä puhujilta muistiinmerkittyä materiaalia. Sen jälkeen - 1980-luvun lopulla - kornin uudistamiseen osallistui Ken George, amatöörilingvisti, joka keksi ensin oman teoriansa kielen ääntämisestä ja rakensi tämän päälle oikeinkirjoituksensa. Hänen ns. yleis- tai yhteiskorninsa sai heti osakseen suurta suosiota, mutta sittemmin on osoittautunut, että Georgen käsitys kornin autenttisesta ääntämisestä ei olekaan ollut täysin virheetön eikä kielitieteellisesti onnistunut. Monet ovat myös vastustaneet hänen korniaan esteettisin perustein, koska hänen oikeinkirjoituksensa eroaa täysin kielen perinteisestä kirjoitustavasta ja näyttää vastustajien mielestä kliiniseltä ja robottimaiselta. Luullakseni yksi syy tähän on, että hänen kornissaan ei ole ollenkaan c-kirjainta, jota muuten käytetään kelttikielten kirjoituksessa paljon enemmän kuin k:ta.

1990-luvulla Georgen yleiskornia nousi vastustamaan nuorena kornin harrastajana aloittanut, mutta sittemmin iirin kielen tutkijaksi Irlantiin siirtynyt Nicholas Williams. Hän oli käytännössä jo vetäytynyt korninkielisyystouhuista, mutta Ken Georgen viritykset loukkasivat hänen älyään siinä määrin, että hän otti asiakseen motata koko ”yleiskornin” lyttyyn kielitieteellisin perustein ja tuli siinä sivussa sitten laatineeksi uuden tiedon valossa parannellun version Morton Nancen vanhasta yhtenäistetystä kornista. Hän julkaisi omalla kornillaan ainakin laajan englanti-korni -sanakirjan ja Uuden Testamentin käännöksen, ja korninkielisenä runoilijana hän on aina ollut merkittävä. Sattumoisin samainen Williams myös haluaa nyt kääntää minun kirjani.

Olen tietysti hyvin imarreltu siitä, että minua halutaan kääntää, ja myös kääntäjän maine on omiaan herättämään luottamukseni. Kuolemattomuutena tämä on kuitenkin kovin pienimuotoista laatua, sillä korniin verrattuna iirikin on iso maailmankieli ja walesin kieli todellinen Suuri ja Mahtava. Kornia puhuu nykyisellään muutama sata harrastajaa sekä joukko heidän korniksi kasvattamiaan lapsia - tunnetuimmat näistä taitavat olla Pipettes-nimisessä tyttöbändissä laulavat Saundersin sisarukset, joiden isä Tim Saunders on varsin merkittävä nimi korninkielisten joukossa. Korniksi on julkaistu vain muutama romaani, ensimmäinen oli Melville Bennetton A Gurun Wosek a Geltya - ei, en minäkään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta se nyt joka tapauksessa ilmestyi vasta vuonna 1984. Korninkielistä proosaa olivat harrastajat kyllä kirjoitelleet jo sitä ennen - tietääkseni lähinnä historiallisia kertomuksia niistä ajoista, jolloin kornia vielä puhuttiin Cornwallissa. Toisin sanoen meikäläisen moderniin suomalaismiljööseen sijoittuvien tarinoiden julkaiseminen korninnoksina on ihan oikeasti merkittävä askel kornin nykykirjallisuuden historiassa.

Suhtaudun toki kornin elvytystoimintaan hieman sekavin tuntein. Nuo alituiset riidat erilaisten kornien kannattajien välillä eivät ole omiaan herättämään luottamusta. Kornin kieli on sitä paitsi kuollut sukupuuttoon jo niin kauan sitten, että on aivan aiheellista pitää englantia Cornwallin omana kielenä: maakunta on kulttuuriltaan hyvin omaleimainen ja turistikohteenakin suosittu, mutta paikalliskulttuurin kieli on siellä englanti. Winston Grahamin Cornwalliin sijoittuva Ross Poldark -romaanisarja, joka tuli kolme vuosikymmentä sitten suomalaisillekin tutuksi televisiosovituksena, on tietenkin kirjoitettu englanniksi, mikä on historiallisesti täysin perusteltua ja aiheellista. Asia on näet niin, että vaikka ne tarinat sijoittuvat kahden vuosisadan taakse, korni oli silloin jo kadonnut käytöstä, ja yksikään kirjojen kuvaaman yhteiskuntaluokan edustajista ei takuulla siihen aikaan enää puhunut sanaakaan kornia.

Panu Höglund