Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Hömppä, Irlanti

iiri, Irlanti, viihdekirjallisuus, pornahtava viihde, kirjailija, kirjailijuus, kirjoittaminen

Kun kerran olen jo pariinkin otteeseen maininnut täällä iirinkielisestä kirjastani, voin tässä kertoa, että se on juuri julkaistu. Iirinkielisellä kulttuurielämällä pyyhkii tällä hetkellä melkoisen huonosti, sillä Irlannin talousvaikeuksien vuoksi iirinkielinen sanomalehdistö, jota ei koskaan ole ollut kovin paljon, on kuluvan vuoden aikana kadonnut maan päältä. Syntipukkejakin etsitään hirtettäväksi, ja nöyrin palvelijanne on ehdokkaiden joukossa, koska useampi kuin yksi työpaikan menettänyt journalisti pitää EU:n käännöstarpeita yhtenä syynä siihen, että lehdistöltä menivät tukiaiset. Kuten moni teistä hyvin muistaa, osallistuin vuonna 2004 kampanjaan, jonka tarkoituksena oli iirin nostaminen tasa-arvoiseksi viralliseksi kieleksi EU:hun, ja tämä toteutui kaksi vuotta sitten.

En ole ihan vielä valmis tunnustamaan syyllisyyttäni, mutta en voi suoralta kädeltä torjuakaan noita väitteitä: siitä ainakin on tiettyjä viitteitä, että jonkin verran iirinkielisen kulttuurielämän paikallisesti merkittäviä organisaattoreita, joita olisi kaivattu kotirintamalla, on imeytynyt Brysseliin kääntäjiksi. Esimerkkitapaus on hollantilaissyntyinen Alex Hijmans, joka vielä vuonna 2006 piti iirinkielistä kirjakahvilaa Galwayssa. Ja iirinkielisiä on kuitenkin niin vähän, että se sota kaipaa yhtäkin miestä - minkä takia luulette esimerkiksi minun jaksavan harrastaa tätä touhua jo ainakin viidettätoista vuotta? Siksi tietenkin, että kavereita ei jätetä, vaikka Seán Buí (englanniksi John Bull) jyrääkin ylivoimaisena päälle.

Toivottavasti onnistun hyvittämään mahdollisesti aiheuttamani vahingot sillä, että olen nyt laukaissut maailmalle vähän päälle kaksisataa sivua enimmäkseen viihteellistä iirinkielistä proosaa. Tai sanotaan nyt vaikka niin, että yksi tarinoista on enemmänkin herttasarjaa, toinen lähenee sisällöltään Jallun lukijakirjettä, kolmas - kuvaus vaihtoehtomaailmasta, jossa iiri on maailmankieli ja englanti häviämässä - on tarkoitettu hauskaksi satiiriksi, ja se romaani on sitten suomalaista depressiivisyyttä tihkuva nuorisokuvaus suomalaisesta pikkukaupungista 1980-luvulla. Kielen puolesta uskon päihittäneeni ainakin suurimman osan iiriksi kirjoittavista, mutta kielen vasta koulussa oppineista harrastelijoista - en itse koske mihinkään, mikä ei ole syntyperäisen iirinpuhujan kirjoittamaa, mutta sellaisten teokset olenkin sitten lukenut ja tutkinut niin tarkkaan, että sivut jo murenevat käsiin. Tuskin tämä yksinään iirin kieltä pelastaa, mutta saa paha periköön jo loppua se narina, ettei iiriksi olisi saatavana teini-ikäisiä kiinnostavaa luettavaa.

En kyllä ole varma siitä, että se narina muutenkaan on kovin perusteltua. Koko sinä aikana, kun olen harrastanut iiriä, olen törmännyt useisiinkin esimerkkeihin juuri sellaisesta viihteellisestä kirjallisuudesta, jota minulle syötettyjen ennakkoluulojen - myös itse iirinkielisyysharrastajien syöttämien - mukaan ei kuuluisi olla olemassakaan. Muuan Seán Ó Mulláin julkaisi joskus kuusikymmenluvulla joukon vauhdikkaita historiallisia seikkailuromaaneja, joissa hyvikset ovat hyviä, pahikset tosi pahoja, naiset kauniita ja miekalla huidotaan kuin Zorroissa. Kielikin on loistavaa ja jokseenkin syntyperäisen iirinpuhujan veroista. Olen lukenut niitä kaksi ja todennut, että ne ovat ihan kuin Walter Scottia, mutta paljon jännittävämpia ja kiinnostavampia. (Myös ohuempia, toki.) Kumma kyllä en ollut kuullut mitään Ó Mulláinista, ennen kuin nämä kaksi kirjaa sattumalta osuivat haltuuni. Alan Titley, joka on kirjoittanut iirinkielisen nykyromaanin historian, on maininnut siinä Ó Mulláinin hyvänä ja luettavana viihdekirjailijana, mutta vain suunnilleen yhdessä sivulauseessa. Uusintapainoksia Ó Mulláinin kirjoista lienee turha odottaa.

Ja vaikka unohdettaisiin Ó Mulláin, kyllähän meillä on myös Joe Steve Ó Neachtain, joka kirjoittaa irlantilaiseen nykyarkeen sijoittuvia lukuromaanitiiliskiviä sekä toimii iirinkielisen televisiosaippuaoopperan käsikirjoittajana. Villin lännen seikkailuja on minun iirinkielisyysvuosinani julkaissut ainakin kerryläinen Mícheál Ua Ciarmhaic, joka on joko hyvin vanha mies tai sitten kuollut juuri äskettäin, ja Colm Ó Ceallaigh, hänkin jo melko iäkäs veikko. Kaikki kolme ovat syntyperäisiä iirinpuhujia, samoin kuin Maidhc Dainín Ó Sé, jonka kirjoissa kyllä on minun makuuni vähän liikaa seksiä ja väkivaltaa - mies vaikuttaa hieman sadismiin taipuvaiselta, jos minulta kysytte: murhaa, raiskausta ja juonittelua kuin mafialeffassa. Itse asiassa yksi hänen kirjoistaan kertookin irlantilaisesta siirtolaisnuorukaisesta, joka ajautuu meren takana mafian riveihin ja jolle käy lopulta kalpaten. Tarina ei ole ihan kaukaa haettu, sillä vuoden 1930 tienoilla Yhdysvalloissa herätti huomiota kovaotteinen nuori mafioso nimeltä Vincent ”Mad Dog” Coll, joka oli syntyisin iirinkielisestä Donegalista. Hän kuoli varsin nuorena, sillä hän tuli hankkineeksi kokonaisen joukon vihamiehiä, jotka sitten yhteistuumin ampuivat hänet seulaksi rohdoskaupan puhelinkoppiin.

Iirinkielistä julkaisutoimintaa katsellessa tulee kyllä useammin kuin kerran mieleen, että pieni bisneshenkisyys ei olisi sillä taholla ollenkaan pahitteeksi. Kustannustoiminta tuntuu olevan sitä, että valtion budjetista saadaan könttäsumma avustuksia ja sillä kustannetaan sitten könttäpino kirjoja, joiden laadusta viis veisataan. Luulenpa, että kaupallisin - tai edes nykymeininkiä kaupallisemmin - toimiva kustantamo olisi oivaltanut vaikkapa Seán Ó Mulláinin romaanien kaupallisen arvon, hankkinut itselleen niiden oikeudet ja ryhtynyt markkinoimaan niiden uusintapainoksia. Ai, anteeksi, tiedän jo: iirinkielisiä kirjojahan ei markkinoida eikä mainosteta. Missään. No, ehkä iirinkielisissä lehdissä. Hetkinen, palataanpa tämän jutun alkuun: missä iirinkielisissä lehdissä?

Niissä kuukausittain ilmestyvissä, joo - ainakin iirinkielisyysliiton Feasta, ”Vastedes”, tietysti on yhä pystyssä. Päivittäinen Lá Nua, ”Uusi päivä”, joka ilmestyi Belfastissa, ja viikoittainen Foinse, ”Lähde”, jonka kotipaikka oli An Cheathrú Rua Connemaran iirinkielisessä osassa, ovat nyt vain muisto. Nettijournalismia toki on, bloggaajista puhumattakaan, mutta silläkin rintamalla on viime aikoina ollut hiljaisempaa, kun iirinkielisen nettiradion uranuurtaja ja podcast-termin iirintäjä Conn Ó Muineacháin on kadonnut jonnekin. Ja tyypillistä kyllä, nettilehdistäkin tärkein, Beo.ie, ilmestyy vain kerran kuukaudessa.

Irlantilaiset tuttavat valittelevat minulle usein, että kyllähän he iiriä haluaisivat osata, mutta kun opetus on ollut niin huonoa. Tosin he ovat eri mieltä siitä, miksi opetus on huonoa. Toisten mielestä kielioppia on liikaa, toiset sanovat, että kommunikaatiopainotteisuus vie liikaa huomiota kieliopilta, ja sitten on vielä se porukka, jonka mielestä iirintunneilla luetaan liikaa kirjallisuutta. Uskottavimmilta kuulostavat ne puheet, että iirin opetuksessa ei oikeasti saada tietää mitään elävästä iirinkielisestä kulttuurista - ei esimerkiksi hyödynnetä rikasta iirinkielistä lauluperinnettä eikä kuunnella Clannadin eikä Altánin kappaleita saati tutkita näiden laulutekstejä. Tavallinen väite on, että kaikkien pitää vieläkin lukea Peig Sayersin vanhanaikaista kansanhurskautta tihkuva kalastajamummon omaelämäkerta Peig, joka saa heidät vain vakuuttuneiksi siitä, että iiri ei kuulu nykyaikaan.

Panu Höglund