Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

Tom Cruise, Saksan historia, Adolf Hitler, natsit, natsi-Saksa, Stauffenberg

Valkokankaille on lähiaikoina tulossa niinkin yllättävä elokuva kuin Operaatio Valkyria. Elokuva on sinänsä oikealla asialla, että se nostaa puheenaiheeksi kreivi Stauffenbergin kuuluisan yrityksen murhata Hitler, mutta itse vierastan sitä, että siinä puhutaan englantia - ja että pääosaa esittää kaikista mahdollisista näyttelijöistä juuri Tom ”scientologi” Cruise. Mutta mitäs siitä - asia, eli Hitlerin tappaminen, oli hyvä ja hieno asia, ja oli koko Euroopalle vahingoksi, ettei Stauffenberg onnistunut iskussaan. Hän ei toki ollut ainoa Hitlerin murhaamista yrittänyt saksalainen, ja on syytä muistella muitakin.

Joku Yhdysvaltain perustajaisistä - olisiko peräti ollut Thomas Jefferson? - kuuluu sanoneen, että vapauden puuta on aina silloin tällöin syytä kastella tyrannien verellä, koska se on sen luonnollinen lannoite. Vaikka ei mentäisikään näin pitkälle, on valitettavaa, ettei oma kansa ajoissa pannut pois päiviltä sen enempää Hitleriä kuin Staliniakaan: toinen piti kaataa ulkomaisin voimin, ja toinen sai kuolla rauhassa vanhuuteen. (Lenin sentään sai luodin nahkaansa sieltä mistä pitikin, eli Venäjän todellisten sosialistien - eserräpuolueen - taholta, mutta valitettavasti sekään ei pahaa tappanut.) Molemmat hirmuvaltiaat olivat toki enemmän tai vähemmän vainohulluja, Stalin luultavasti enemmän.

Aleksandr Solženitsyn on romaanissaan Ensimmäinen piiri piirtänyt ilkeän, mutta osuvan henkilökuvan vanhenevasta diktaattorista, josta tässä kirjoituksessa täytyy ottaa esille yksi kohta: Stalin saa lahjaksi muotokuvat kahdesta tsaari Aleksanteri II:n murhaamiseen osallistuneesta Narodnaja Volja -terroristijärjestön jäsenestä, jotka tietenkin ovat Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan suuria sankareita ja vapaustaistelijoita (me muut voimme kyllä olla eri mieltä, sillä murhan jälkeen valtaistuimelle nousi surullisen kuuluisa taantumuksellinen Aleksanteri III, joka heitti edeltäjänsä kunnianhimoiset uudistussuunnitelmat roskakoriin). Mutta taiteilija on maalannut narodnajavoljalaisten tinkimättömät, uhkaavat silmät niin eläviksi, että Stalinille tulee häijy olo - koko ajan muotokuvat tuntuvat kuiskaavan: Tappakaa tyranni!

Stalin kärsi diagnoosinkin mukaan vainoharhasta (lausunnon antanut psykiatri Vladimir Mihailovitš Behterev kuoli tietenkin hämärissä olosuhteissa jo 1920-luvun puolella), mutta kuten tiedämme, paranoideillakin on vihollisia, ja Stalinilla oli ilman muuta koko maailman syy pelätä salamurhaa. Jonkin sortin paranooikko varmaan Hitlerkin oli, mutta ennen kaikkea hän uskoi sallimukseen ja saamaansa henkilökohtaiseen elämäntehtävään - eräässä yhteydessä hän kehui koko elämänsä olleen uhkapeliä. Ehkä juuri siksi hänen henkilökohtainen turvallisuutensa petti niin pahasti heinäkuun 20. päivänä 1944.

Stauffenbergin attentaatti ei toki ollut ensimmäinen laatujaan. Jo vuonna 1939 Hitlerin yritti surmata pommilla Georg Elser, asiansa osaava käsityöläinen, jolla oli koulutusta ja työkokemusta sekä huonekalupuuseppänä että kelloseppänä. Elser oli ilmeisesti vakaumuksellinen äärilaidan sosialisti, ja hän oli toiminut kommunistisissa yhdistyksissä. Hän oli vakuuttunut Hitlerin sotaisista aikeista ja halusi estää niiden toteutumisen, joten hän viritti pommin müncheniläiseen olutkellariin, jossa diktaattorin oli määrä juhlia natsipuolueen varhaisia ”taisteluaikoja”. Aikapommi oli sijoitettu puhujapönttöön, ja jos Hitler olisi ollut paikalla pommin räjähtäessä, hänet olisi pitänyt poimia seiniltä ruumisarkkuun sisälmys kerrallaan. Valitettavasti tyrannin suunnitelmat muuttuivat viime hetkellä, ja hän lopetti puheensa etuajassa. Latinki laukesi kymmenisen minuuttia hänen lähdettyään ja surmasi seitsemän natsia ja yhden ihmisen. Mitä Elseriin tulee, hänet vangittiin pian ja suljettiin keskitysleiriin, missä hänet teloitettiin juuri ennen Saksan antautumista keväällä 1945.

Silloin kun Elser viritti oman pomminsa, Hitler oli yhä kansansuosionsa huipulla. Elser toimi yksinään eikä uskoutunut suunnitelmistaan kellekään. Stauffenberg sitä vastoin oli alkujaan konservatiivinen, demokratiaa vierastanut aatelisupseeri, joka kannatti Weimarin tasavallan kaatamista. Hänen koko nimensä Claus Philipp Maria Schenk Graf von Stauffenberg kertoo yhtä ja toista: Maria miehen nimessä tarkoittaa, että hän oli katolinen, Schenk ja Graf taas ovat aatelisarvoja. Graf tarkoittaa kreiviä, Schenk on hieman mutkikkaampi juttu: se viittaa oikeastaan juomanlaskijaan tai viinikellarin vartijaan ja on samaa alkuperää kuin pohjalaismurteemme sana kenkkäri. Kyseessä on siis aatelissuku, jonka kantaisä toimi kuninkaan tai ruhtinaan kenkkärinä tai viinimestarina ja sai siitä palkkioksi linnan ja tiluksia. Suku oli siis vanha ja ylhäinen; ja jalo suku velvoitti myös osoittamaan käytöksen ja luonteen jaloutta.

Niin velvoitti myös katolisen kirkon jäsenyys, ainakin tuohon aikaan, kun maallistuminen ei ollut vielä edennyt niin pitkälle kuin nykyisin. Varmaankin Stauffenberg koki kaksikymmenluvun Weimarin tasavallan kultaiset vuodet vapaamielisen rilluttelun ilmapiireineen jumalattomina ja siveettöminä ja toivoi siksi konservatiivista, restauraatiohenkistä johtajaa. Hänen tuttavapiiriinsä kuului esimerkiksi runoilija Stefan George, jonka ajatusten yhteyksiä natsismiin on muistaakseni omassa, suomeksikin käännetyssä Hitler-kirjassaan pohtinut ainakin Sebastian Haffner.

George ei ollut mikään natsi - pikemminkin kulttuurielitisti, jolle likaiseen politiikkaan sotkeutuminen sinänsä olisi ollut kauhistus - mutta viljeli runoudessaan käsitteistöä, joka muistutti aika paljon natsien propagandaa. Natsit rohmusivatkin merkittävän osan hänen runokuvistaan omaan käyttöönsä. Olisikohan peräti niin, että ”Kolmas valtakunta” olisi hänen keksimänsä iskusana? Ainakin George puhui ”salaisesta valtakunnasta”, jonkinlaisesta aidommasta ja oikeammasta Saksasta, joka väijyi Weimarin tasavallan pinnan alla. Oli luonnollista, että natsit ja muut äärioikeistohörhöt näkivät itsensä ”salaisen valtakunnan” edustajina.

Stauffenberg ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaikka nousikin Hitleriä vastaan. Kun Saksa valloitti Puolan, hän puhui puolalaisista varsin tylyyn, rasistiseen sävyyn. Katolisena ja konservatiivina hän oli myös sitä mieltä, että Neuvostoliittoon kuului hyökätä ja kommunismi kaataa. Monien kaltaistensa tavoin Stauffenberg antoi vuonna 1933 jallittaa itsensä kuvittelemaan, että Hitlerin diktatuuri olisi se kristillis- ja kansallishenkinen uusi valtakunta, jota hänenlaisensa sotilaskonservatiivit tavoittelivat. Mutta kuten George Orwell joskus sanoi, vilpitön konservatiivi tukee natsismia vain tietämättömyyttään. Silloin kun hänelle valkenee se, mitä Orwell kutsui natsismin ”olemuksellisesti vallankumoukselliseksi luonteeksi”, hän huomaa hairahtuneensa kauas jorpakkoon.

Näin kävi Stauffenberginkin. Epäilemättä häntä alkoi arveluttaa viimeistään vuonna 1937, kun paavi Pius XI julkaisi kuuluisan saksankielisen paimenkirjeensä Mit brennender Sorge, ”Polttavan huolen vallassa”. Kirjeessä arvosteltiin juuri niitä natsiyhteiskunnan puolia, jotka lienevät eniten häirinneet myös Stauffenbergiä. Paavi (tai oikeastaan kirjeen laatinut saksalainen kardinaali) totesi, että natsiretoriikka ei ollut sopusoinnussa kristinuskon kanssa, koska se pyrki nostamaan ”synkeän kohtalon” hyvänsuovan Jumalan paikalle, puhumattakaan siitä, että se korotti saksalaisen ”rodun” muita ihmisiä korkeammalle, vaikka Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä ei ollut rotuja eikä kansakuntia, ainoastaan ihmisen oma omatunto ja henkilökohtainen suhde Kaikkivaltiaaseen. Paavi korosti myös natsien torjuman juutalaisen perinnön ja Vanhan Testamentin arvoa oleellisena osana kristillistä ilmoitusta.

Hitler-nuorisoakaan Rooman kirkko ei hyväksynyt - eikä ihme, sillä eräässä natsinuorten suositussa laulussa hoilattiin: Wir sind die fröhliche Hitlerjugend, wir brauchen keine Christentugend - me olemme iloinen Hitler-nuoriso emmekä tarvitse kristillisiä hyveitä. Hitler-nuoriso pyrki lietsomaan lapsissa kapinallisuutta vanhempia vastaan ja tekemään heistä pikku ilmiantajia. Kirkon näkökulmasta tämä oli tietenkin asiatonta puuttumista vanhempien Jumalalta säädettyyn auktoriteettiin: kunnioita isääsi ja äitiäsi, jotta menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Paavin kanta oli, että vanhemmilla tuli olla valta kieltää lapsiaan osallistumasta natsien nuorisotoimintaan.Koko paimenkirje oli laadittu hyvin diplomaattiseen sävyyn, mutta sen yleissävy ei jäänyt epäselväksi kellekään. Jo alkusanoissa Saksan kirkon tilannetta luonnehdittiin ”kärsimystieksi”, Jeesuksen ristintiehen viitaten.

Viimeistään tietoisuus venäläisten sotavankien säälimättömästä kohtelusta ja käynnissä olleesta juutalaisten joukkomurhasta sai Stauffenbergin vakuuttuneeksi siitä, että diktaattori piti nitistää, hänen poliittiset taistelujärjestönsä SS, SD ja Gestapo hajoittaa ja valta ottaa armeijalle. Hän oli idealistinen, isänmaallinen sotilas, joka oli valmis vaarantamaan henkensä Saksan puolesta - tehdessään pommi-iskunsa Hitlerin esikuntaan hän oli sotavammainen mies, jolta puuttui toinen silmä, toinen käsi ja suurin osa toisenkin sormista. Mutta kun hän päätti, ettei Hitlerin asia enää ollut isänmaan asia, hän ryhtyi kuumeisesti suunnittelemaan tyranninmurhaa.

Stauffenberg pyrki luomaan yhteydet mahdollisimman moniin Hitleriä vastustaviin piireihin, mutta hänelle läheisin oli kahden kreivin, Helmuth James von Moltken ja Peter Yorck von Wartenburgin ympärille kehkeytynyt ns. Kreisaun piiri. Kreisaussa, nykyisessä Puolan Krzyżowassa, Ala-Sleesiassa, sijaitsivat kreivi von Moltken tilukset ja kartano, jossa keskusteluja saattoi käydä rauhassa. Kreisaulaiset olivat lähinnä keskustelupiiri, joka pohti Saksan natsisminjälkeistä tulevaisuutta. Piiriin kuului monien yhteiskuntaluokkien ja poliittisten suuntausten edustajia aateliskonservatiiveista sosiaalidemokraatteihin; Stauffenbergin omassa lähipiirissä oli myös halukkuutta yhteistyöhön kommunistien kanssa. Piiri hajaantui, tai sulautui osaksi Stauffenbergin omaa salaliittohanketta, heinäkuun 1944 alussa, kun kreivi von Moltke pidätettiin.

Stauffenbergin ryhmä oli suunnitellut murhaa jo aikaisemmin - myös itsemurhaiskua. Sen tekijäksi oli ehdolla komea kaksimetrinen kapteeni Axel von dem Bussche, joka oli sattunut näkemään vierestä, kun SS:n Einsatzgruppe - murhakommando - ampui kolme tuhatta siviiliä joukkohautaan Ukrainassa. Kun Stauffenberg kertoi hänelle suunnitelmistaan, omantunnontuskista kärsinyt von dem Bussche suorastaan ilahtui, kun pääsi ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi itsemurhakandidaatiksi. Hänen oli tarkoitus soluttautua uusien univormujen esittelytilaisuuteen viritetty miina vyötäisillään ja ottaa Hitler ratkaisevalla hetkellä kuoleman syleilyyn, niin että miina räjäyttäisi molemmat herrat kappaleiksi. Muotinäytös itsemurhaiskuineen piti kuitenkin viime hetkellä peruuttaa, koska univormuja kuljettanut rautatievaunu joutui brittien palopommin uhriksi Berliinin ratapihalla.

Lopulta tultiin heinäkuun 20. päivään 1944, jolloin Stauffenberg teki attentaattinsa. Sotavammaisena miehenä hän ei enää ollut rintamalla, vaan toimi Ersatzheerin esikunnassa Berliinin Bendlerstrassella (nykyään kadun nimi on arvatenkin Stauffenbergstrasse). Ersatzheer eli ”korvikesotaväki” oli se osa Saksan armeijasta, joka oli sijoitettuna kotimaahan, ja sen avulla oli tarkoitus toteuttaa operaatio Valkyria eli vallankaappaus natsipuolueelta armeijalle Hitlerin kuoltua. Stauffenbergillä oli pääsy Hitlerin lähipiiriin, ja määräpäivänä hän saapui sotatilannekokoukseen mukanaan asiapaperisalkku, jossa oli kaksi kilon muoviräjähdepommia. Raajarikkona miehenä hän onnistui kuitenkin virittämään vain toisen sytyttimen, eivätkä asiaa auttaneet muutkaan epäonniset sattumukset: kokous oli siirretty tavallista varhemmaksi, ja se pidettiin maan pinnalla sijaitsevassa puurakennuksessa bunkkerin asemesta. Jos pommi olisi räjähtänyt betoniseinäisen bunkkerin sisällä, sen enempää Hitlerillä kuin muillakaan ei olisi ollut toivoa henkiin jäämisestä. Puuseinät sitä vastoin antoivat periksi paineaallolle, jolloin pommin koko vaikutus ei kohdistunutkaan sisälläolijoihin.

Stauffenberg onnistui lentämään takaisin Berliiniin ja yritti käynnistää operaatio Valkyrian. Olikin olemassa mahdollisuus, että huolellisesti etukäteen laadittu suunnitelma olisi lähtenyt käyntiin Hitlerin selviämisestä huolimatta. Jos elävä Hitler olisi sen jälkeen ilmaantunut maisemiin, hänet olisi voitu leimata kaksoisolennoksi ja petkuttajaksi, ottaa vangiksi ja ampua vaivihkaa ennen kuin hän olisi saanut riittävästi kannattajia. Valitettavasti Ersatzheerin komentaja, kenraalieversti Friedrich Fromm, osoittautui suunnitelman heikoimmaksi lenkiksi. Tajuttuaan Hitlerin selvinneen hän päätti livistää salaliiton riveistä ja teloitti kiireessä Stauffenbergin adjutantteineen ja lähimpine salaliittolaisineen. Stauffenbergin viimeisistä sanoista ollaan useampaa kuin yhtä mieltä. Tavallisimmin väitetään hänen sanoneen ”Eläköön pyhä Saksamme”, mutta toisen version mukaan hän olisi huutanut ”Eläköön salainen Saksa”, viitaten Stefan Georgen runoihin ”salaisesta valtakunnasta”.

Salaliittoon osallistuneet tuomittiin nöyryyttävässä näytösoikeudenkäynnissä kuolemaan - ja ”osallistuminen” määriteltiin suuripiirteisesti. Tunnetusti esimerkiksi epäpoliittisen ammattisotilaan luonteinen marsalkka Erwin Rommel painostettiin itsemurhaan, koska hänen nimensä oli ministerilistalla. Itsemurhan teki myös Stauffenbergin lähin kumppani, kenraalimajuri Henning von Tresckow. Kenraalieversti Fromm ei välttynyt kuolemantuomiolta, vaikka oli viime hetkellä yrittänyt sotkea jälkensä. Oikeudenkäyntiä johtanut Roland Freisler oli neuvostoliittolaisten kollegojensa Krylenkon ja Vyšinskin veroinen törkimys js roikale, mutta jonkinlainen jumalallinen oikeus toteutui siinä, että brittien lentopommi surmasi Freislerin kesken istunnon, kun salaliittolaisten kuriirina toiminut Fabian von Schlabrendorff, itsekin juristi, piti puolustuspuhettaan.

Salaliittolaiset teloitettiin erityisen hitaalla tuskallisella menetelmällä, joka oli ilmeisesti kehitetty varta vasten jumalkuningas Hitlerin pyhyyttä loukanneille: jos olen oikein käsittänyt, heidät ripustettiin teurastamolla käytettyihin lihakoukkuihin, jotka tunkeutuivat hitaasti sisäelimiin. Kaikkia eivät natsitkaan toki saaneet hengiltä. Innokas itsemurhaiskumies von dem Bussche ja brittipommin pelastama von Schlabrendorff selvisivät ilman kuolemantuomioita ja elivät sodanjälkeisessä Saksassa pitkän, yhteiskunnallisesti hyödyllisen elämän. Von dem Bussche opiskeli juristiksi ja osallistui mm. kehitysaputoimintaan sekä kirkolliseen työhön, von Schlabrendorff taas ehti toimia Saksan liittotasavallan perustuslakituomioistuimen jäsenenä.

Sen enempää länsiliittoutuneet kuin neukutkaan eivät suostuneet sanomaan hyvää sanaa Stauffenbergin salaliitosta sodan vielä ollessa käynnissä. Jälkeenpäin on kyllä jossiteltu paljonkin siitä, miten olisi käynyt, jos Hitler olisi saatu pois päiviltä ja vallankaappaus onnistunut. Tuhansien juutalaisten henki olisi varmasti säästynyt, kun kaasuttaminen olisi loppunut siihen paikkaan. Myös Itä-Eurooppa tai osa siitä olisi saattanut säästyä Neuvostoliiton ikeeltä, jos saksalaiset olisivat nopeasti solmineet erillisrauhan paikallisten vastarintaliikkeiden kanssa, antaneet niiden ottaa vallan Puolassa ja Tšekkoslovakiassa ja sopineet niiden kanssa yhteistyöstä puna-armeijaa vastaan tarpeen ilmaantuessa - murhayrityksen aikaan Bagration-operaatio, neuvostoliittolaisten suuri itärintaman offensiivi, oli ollut käynnissä kuukauden. Sota olisi joka tapauksessa loppunut nopeammin ja vähäisemmin uhrein.

Monet salaliittolaisina teloitetut olivat nykynäkökulmasta hyvin epäilyttäviä ja epämiellyttäviä miehiä. Useat olivat itse osallistuneet joukkomurhien toimeenpanoon. Mutta kaiken kaikkiaan Stauffenbergin salaliitto oli oikealla ja hyvällä asialla, ja heidän epäonnistumistaan on syytä pahoitella.

Panu Höglund