Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

historia, talvisota, toinen maailmansota, Suomi, Neuvostoliitto, Venäjä, suuri isänmaallinen sota, totuus vapauttaa

Hesarissa kerrotaan suomalaisten ja venäläisten näytelmäkirjailijoiden yhteishankkeena syntyvästä talvisotanäytelmästä. Idea on hyvä ja kannatettava, mutta hanke taitaa pohjimmiltaan tulla hieman jälkijunassa. Jeltsinin aikana tällaisella näytelmällä olisi ehkä vielä saatu merkittävä osa sivistyneestä Venäjästä sisäistämään totuus talvisodasta. Nyt kun ns. suuri isänmaallinen sota on taas kunniassaan ja Stalininkin raato on pyhän Venäjän kunniaksi nostettu haudastaan ja pönkitetty pystyyn haisemaan, on vaikea uskoa, että vilpittöminkään tämänsuuntainen yritys herättäisi kovin laajaa huomiota itänaapurissa, saati saisi heikäläiset kovin laajalti kyseenalaistamaan omia sankarimyyttejään.

Venäjällä ei tietenkään nykyisin ole mitään virallista totuutta Suomen talvisodasta. Oletan, että hyllyyni päätynyt A. V. Milovin oppikirja Istorija Rossii XX - natšala XXI veka (”Venäjän 20. vuosisadan ja 21. vuosisadan alun historia”) ajaa saman asian. Siinä kyllä mainitaan sekä Ribbentrop-Molotov -sopimus, Katynin joukkomurha että Suomen talvisota, mutta Katynia pyritään puolustelemaan viittaamalla punaisiin venäläisiin sotavankeihin, joita Puolassa muka surmattiin runsaasti vuosina 1920-21, ja talvisota sivuutetaan sinänsä paikkansapitävin, mutta mitäänsanomattomin lausein. Mainitaan aluevaihtoesitykset, joiden kariuduttua sovetskoje rukovodstvo natšalo vojnu (neuvostojohto aloitti sodan), ja perusteena käytettiin Mainilan laukauksia, jotka suomalaiset ”julistivat Moskovan provokaatioksi” (obstrel sovetskoj pogranitšnoj territorii u derevni Majnila na Karel’skom perešejke, ob’javlennyj finnami provokatsiej Moskvy).

Talvisodan myönnetään olleen neuvosto-osapuolelle diplomaattinen arvovaltatappio ja johtaneen maan erottamiseen Kansainliitosta. Sodan ratkaisuvaiheista kerrotaan vain, että neuvostoarmeija mursi Mannerheim-linjan ”suuria tappioita kärsien” (nesja bol’šie poteri) helmikuussa 1940 ja ”aloitti marssin kohti Helsinkiä” (natšali nastuplenie na Hel’sinki). Seuraavassa lauseessa kerrotaan, että 12. maaliskuuta allekirjoitettiin rauhansopimus. Aha. Syntyy mielikuva, että neuvostojoukot olisivat tulleet Helsinkiin ja sanelleet rauhanehdot - onneksi niin ei sentään todellisuudessa käynyt. Toisaalta talvisodan rauhanehdot olisivat kovin jalomieliset Neuvostoliiton yksipuolisesti sanelemiksi. Ehkä kirjan tarkoitus onkin luoda lukijaansa sellainen mielikuva, että Neuvostoliitto oli tosi reilu, hyökkäsi Helsinkiin asti, mutta jätti maan itsenäiseksi eikä liittänyt alueisiinsa edes Savoa, ja me kiittämättömät tsuhnat menimme sitten liittoutumaan Saksan kanssa, hyi meitä.

Hupaisaa kyllä luvun otsikkona on Vnešnjaja politika v uslovijah narastanija vojennoj opasnosti. Rasširenie SSSR - siis: ”Ulkopolitiikka (!) kasvavan sodanvaaran oloissa, Neuvostoliiton laajeneminen”. Huomatkaa: laajeneminen, ikään kuin Neuvostoliitto olisi lämmön vaikutuksesta luonnonilmiömäisesti laajentunut Baltian maihin kenenkään sitä aktiivisesti tahtomatta. Luku kuuluu kirjan osa-alueeseen SSSR nakanune vojennyh ispytanij, 1938-1941, eli siis: ”Neuvostoliitto sotakokemusten aattona 1938-1941”. Talvisota ei siis ollut sota, vaan pieni diplomaattinen selkkaus sodan aattona, osa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa. Hyvä kun tuli tämäkin selväksi.

On tietysti jo Neuvostoliitossa ollut sellainen valistunut mielipide, että Suomeen hyökättiin ja että se oli väärin. Syntyjään ukrainanjuutalainen neuvostoaikojen toisinajattelija Lev Kopelev, joka sodan aikana oli vielä kommunistisen puolueen innokas, vilpitön ja uskoa tunnustava jäsen, sanoi nuoruudestaan kertoessaan kasvaneensa ”punaiseksi imperialistiksi”, idealistiseen kommunistiseen ajattelutapaan, jonka puitteissa mikä tahansa Neuvostoliiton tekemä hyökkäys muihin maihin on infernaalisen…ööhöröhömm, siis internationalistisen velvollisuuden täyttämistä. Siitä huolimatta Kopelev kertoi vihanneensa ”epäoikeudenmukaista sotaa” Suomea vastaan ja pelänneensä veljensä kuolevan väärän asian puolesta talvisodassa. Sittemmin veli kaatui Saksaa vastaan taistellessaan, mikä Kopelevin mielestä tietysti oli paljon parempi.

Näyttää kuitenkin siltä, että Venäjän nykyiselle valtavirtamielipiteelle talvisota oli ennen muuta merkityksetön pieni rajakahakka. Siitä ei haluta ottaa vastuuta, koska venäläisten omat kärsimykset Saksan hyökättyä maahan olivat niin massiiviset. Suurvallan kansalaisena venäläinen ei halua eikä osaa ajatella sitä, että se, mikä hänen oman maansa historian kannalta on pelkkä sodaksi kärjistynyt diplomaattinen selkkaus, saattoi olla pienelle ja vähäväkiselle naapurimaalle elämän ja kuoleman kysymys.

Kun sodasta tulee puhe, venäläinen verhoutuu mielellään latteaan yleishumanistisuuteen, ja niin tuntuu käyneen myös tässä Helsingin Sanomien esittelemässä yhteistyönäytelmässä. Sota on kauheaa, kyllä on kamalaa kun isoisät joutuivat tappelemaan toisiaan vastaan, nyt on onneksi rauha, otetaanpas votkat sen kunniaksi, na zdorovje. Onhan se näinkin, mutta joskus toivoisi venäläistenkin kykenevän katsomaan silmiin sitä ikävää tosiseikkaa, että heidän maansa ei ollut toisessa maailmansodassa vain uhri, vaan myös valloittaja, alistaja ja tuhansien murhaaja. Asiaa ei voida selittää pois sillä, että Neuvostoliitto kommunistisena valtiona olisi ollut oleellisesti eri maa kuin Venäjä: käytännössä Neuvostoliiton armeija puhui venäjää ja Neuvostoliiton valtaan joutuminen merkitsi venäläistymisen uhkaa. Eikä kaikkea voi panna Stalinin syyksi, sillä diktaattori ei olisi mitään ilman aitoa kannatusta, jota Stalinilla oli paljon - kyse ei ollut pelkästään pelosta.

En ole koskaan kannattanut Karjalan palautusta - vaikka joskus tekisi mieli ihan vain Johan Bäckmanin ja hänen vastenmielisen kannattajaremminsä kiusaksi. Siitä huolimatta muistan eräästä vuosien takaisesta Karjalaa takaisin vaatineesta mielenosoituksesta iskulauseen, jota kannatan varauksetta: Stalinin rikosten korjaaminen, Suomen ja Venäjän yhteinen kehitystie. En pidä Karjalan palauttamista sen kehitystien kannalta oleellisena tavoitteena, mutta sitä toivoisin, että Venäjä pyytäisi Suomelta virallisesti anteeksi sekä talvisotaa että partisaanihyökkäyksiä rajakyliin.

Tämä olisi nimittäin Venäjälle ja venäläisillekin hyväksi. Kun Tyyne Martikainen, Ville Tikkanen ja Veikko Erkkilä vuosituhannen vaihteen aikoihin nostivat kirjoillaan laajemmaltikin puheeksi nämä partisaanihyökkäykset, joissa ei ollut kerta kaikkiaan kyse mistään muusta kuin siviilien terrorisoinnista, järkyttävintä eivät suinkaan olleet kuvaukset itse iskuista. Järkyttävin oli sellaiseen terrori-iskuun nuorena poikana osallistuneen venäläisen miehen kohtalo, sillä syyllisyydentunteet olivat vaivanneet häntä koko elämän - sen enempää työnteosta kuin naimisiinmenostakaan ei ollut tullut mitään. Kaukana ei ollut ajatus, että tuo mies oli vertauskuva koko Venäjälle, jota tunnustamattomat rikokset vaivaavat vuosikymmenestä toiseen rappeuttaen koko kansakunnan moraalin. Venäjä on sulkenut itse itsensä omista valheistaan rakentamaansa vankilaan, tohtimatta kohdata totuutta, joka tunnetusti tekee vapaaksi.

Panu Höglund