Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri, Politiikka, Kansainväliset suhteet

isänmaallisuus, Lahti, kansanedustaja, sota, väkivaltaisuus, nationalismi, kommunismi, identiteetti, ulkopolitiikka

Karjalan kysymys on taas nousemassa tapetille, kun Jukka Seppinen on julkaissut kohuväitteen: 90-luvulla ikkuna olisi ollut auki aloittaa neuvottelut Karjalan palauttamisesta, mutta Mauno Koivisto, ”vaikeasti tulkittava jarru”, meni hassaamaan hyvän tilaisuuden. Seppisen mukaan Koivisto toimi Suomen etujen vastaisesti, oli pallo hukassa eikä ”johtanut” ulkopolitiikkaa, kuten presidentin olisi Paasikiven ja Kekkosen maassa kuulunut tehdä. Sinänsä Seppistä vastaan ei ole paljoa huomauttamista. Koiviston päättämättömyys Baltian maiden itsenäistymisvaiheessa on aikalaisten tiedossa, ja se kuvasteli pitkälti Suomen kansan omaa päättämättömyyttä.

Oli helppo tempautua mukaan Viron itsenäistymisen huumaan, mutta Armenian-Azerbaidžanin suunnalla neuvostokansallisuuksien uusi nationalismi oli jo johtanut ikävyyksiin. Neuvostoliittoon oli jo totuttu ja sen vastenmieliset piirteet jotenkin siedettiin. Maan hajoaminen oli odottamaton asia, jonka seurauksia kukaan ei vielä tiennyt. Siksi Koivisto epäröi - ja samasta syystä me kaikki epäröimme.

Mutta mitäs siitä. Seppinen tuntuu lähtevän siitä, että on yksiselitteisesti ”Suomen edun vastaista” olla vaatimatta Karjalaa takaisin, jos tilaisuus aukeaa. Tästä olen eri mieltä. ”Suomen etu” tarkoittaa äänioikeutettujen kansalaisten etua; mitään muuta ”Suomea” ei ole juridisesti olemassa. Suomalaisten enemmistö voi olla sitä mieltä, että Karjala on oleellinen osa heidän omaa identiteettiään ja vaatia alueen liittämistä takaisin Suomeen, maksoi mitä maksoi; mutta yhtä lailla suomalaisten enemmistö voi olla sitä mieltä, ettei se halua maksaa alueliitoksen taloudellisia ja sosiaalisia kustannuksia. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu olevan todennäköisempi. Toki, jos sauma avautuisi ja asia saataisiin neuvoteltua hyvässä yhteisymmärryksessä selväksi Venäjän kanssa ja alueen asukkaiden etuja kunnioittaen, kansa voisi hyvinkin äänestää Karjalan palauttamisen puolesta, myös merkittävä osa meistä palautusta vierastavista - maksoi sitten mitä maksoi.

Äänekkäin osa Karjalan takaisinvaatijoista lähtee kuitenkin siitä, että Karjalan palautuksen järkevyyttä voivat epäillä vain kommunistit ja sellaisten sympatisoijat. Karjala on saatava takaisin ilman ”satojen tuhansien rikollisten ryssien” painolastia, he julistavat omilla nettifoorumeillaan ja muidenkin keskusteluareenoilla; eikä heidän mielestään edes saisi väittää palautuksen tulevan maksamaan, koska sellaiset väitteet itsessään todistavat epäisänmaallisuudesta.

Keskustelun yleiselle sävylle on kuvaavaa, että netissä esiintyvät röyhkeästi omilla nimillään sellaiset tyypit, jotka suorin sanoin julistavat, etteivät pidä Suomen nykyistä hallitusjärjestelmää legitiiminä, jotka sanovat 95 prosentin kansanedustajista olevan ”ryssän” tai ”kommunismin” lahjomia maanpettureita tai jotka esittelevät kotisivuillaan kuvia itsestään maastopuvussa ampumassa raskailla panssarintorjunta-aseilla. Samanaikaisesti asiallisen Karjalan palautusta käsittelevän nettipäiväkirjan http://karjalatakaisin.blogspot.com kirjoittajat, jotka esittelevät hyvinkin pohdittuja käsityksiään palautuksen käytännön järjestelyistä, joutuvat piiloutumaan nimettömyyteen ja estämään bloginsa kommentoinnin, koska kommenttiosasto olisi muuten välittömästi täynnä uhkauksia ja solvauksia.

En yritäkään väittää, ettei Karjalan ja karjalaisuuden mukana olisi mennyt merkittäviä kulttuuriarvoja. Esimerkiksi suuri osa ankeudestaan, rikollisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisan, ”Suomen Chicagoksikin” takavuosina mainitun Lahden asukkaista on tunnetusti Viipurin evakoita ja heidän jälkeläisiään. Kaukana ei ole ajatus, että kotiseudultaan väkisin ajetut ihmiset ovat siirtäneet pahoinvointinsa lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Ennen kuin iskusanaa ”monikulttuurisuus” oli keksittykään, Viipuri oli kosmopoliittinen, nelikielinen hansakaupunki täynnä historiaa, kun taas Lahti on tyypillinen nimetön ja sieluton suomalainen provinssiperähikiä, jolla ei ole lapsilleen eikä vierailleen muuta tarjottavaa kuin teollisuutta - joka sekin romahti 90-luvun lamavuosiin - sekä tietysti lukemattomia urheiluseuroja, koska ruumiinkulttuurin määrä on kääntäen verrannollinen muuhun kulttuurielämään. Jos minä olisin joutunut vaihtamaan Viipurin Lahteen, katsoisin kyllä hävinneeni kaupoissa ja pahasti.

Toisaalta pidän syvästi loukkaavana useimpien palautusta kannattavien ylimielistä ja halveksivaa asennetta toista mieltä olevia kohtaan. Ymmärrettävä reaktiohan se tietysti on menneiden vuosien itsesensuuriin, mutta tyypillinen Karjalan haikailija ei kykene ymmärtämään sitä, että hänen kanssaan voidaan olla legitiimisti eri mieltä. Vastapuoli voi hänen mielestään olla ainoastaan aivopesty, entinen taistolainen tai väärän tietoisuuden vallassa, joten hänen kantaansa ei saa yrittää ymmärtää eikä eritellä: silloinhan voisi saada itse tartunnan epäpuhtaan väärässäolijan pahoista ajatusviruksista. Vaikka haluaisikin periaatteessa ymmärtää Karjalan palauttajia, tällaisille päällejyrääville kiihkoilijoille on aivan pakko sanoa pahasti, ja mielellään vielä provosoivan ilkeästi.

Henkilökohtaisesti loukkaannun eniten epäisänmaallisuusväitteistä, kun kerran olen isovanhempieni kolmikymmenluvun hengessä kasvattama. Kolmikymmenluku ei tässä tarkoita mitään sotauhoa, vaan sotaa edeltänyttä positiivista, rakentavaa isänmaallisuutta. Vaikka arvostankin Väinö Linnaa, katson asiakseni loukkaantua kansakoulunopettaja Rautajärven pellenhahmosta, koska minun kolmikymmenlukulaiset kansakoulunopettajaisovanhempani olivat aivan toisenlaisia: heille ”isänmaallisuus” ei merkinnyt niinkään Suomen epäkriittistä ihannointia kuin sivistyneen kansan ja maan rakentamista niistä aineksista, jotka oli annettu - heidän tehtävänsähän oli aikoinaan sivistää housuihinsa sontivista, mölähtelevistä savolaispojista kunniallisia kansalaisia isänmaalle, joskus hyvinkin kovin ottein.

Niinpä, kun minä pikkupoikana kasvoin näihin ihanteisiin, mielsin ”isänmaallisuuden” niin, että se voi kohdistua vain siihen Suomeen, joka minun aikanani on ollut olemassa - ilman Karjalaa. En pidä mitenkään itsestään selvänä, että Karjalan takaisin saaminen olisi sen Suomen etujen mukaista. On totta, että on olemassa hysteerisesti asiaan suhtautuvia taistolaisajan ylijäämävaraston kliseegeneraattoreita, joille on jonkinlainen kunnia-asia liioitella aluepalautuksen taloudellisia ja yhteiskunnallisia riskejä tolkuttomuuksiin asti. Silti odottaisin palautuksen kannattajien myöntävän, että riskejä on - ”palautus maksaa ja se on syytä tunnustaa”, kuten mainitsemani nettisivun kirjoittajat totesivat. Joillekin meistä taloudellisesti ja poliittisesti vakaa isänmaa näissä nykyrajoissa on merkittävä arvo - ei vain itsekkäistä, vaan myös idealistisista isänmaallisista syistä - emmekä mielellämme halua ottaa Karjalaa vastaan, jos se sisältää sellaisen riskin, että menettäisimme sen, mitä meillä jo on ja mitä olemme oppineet elämämme aikoina arvostamaan.

Aluepalauttajilta odottaisin ainakin, että he opettelisivat kunnioittamaan muidenkin isänmaallisia arvoja omiensa lisäksi. Kyllä minäkin olisin sitten valmis keskustelemaan vaikka siitä, missä olosuhteissa voisin kannattaa Karjalan palautusta.

Panu Höglund