Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

Yhdysvallat, Amerikka, amerikkalaisuus, sisällissodat, USA, sota, aatteet, kulttuuri, imperialismi, infrastruktuurit

Heinäkuun neljäs on tunnetusti maailman ainoan suurvallan eli Yhdysvaltain kansallispäivä. Olen arvostellut USA:ta bloggauksissani sen verran moneen otteeseen, että taidanpa päivän kunniaksi (tätä kirjoittaessani sitä on vielä parikymmentä minuuttia jäljellä) ottaa asiakseni sanoa maasta jotain hyvääkin. Yhdysvaltoja ymmärtämällä on mahdollista ärsyttää moniakin tahoja, eikä ainoastaan vasemmistolaisia globalisaationvastustajia ja maailmanparantajatahoja: amerikkalaisuus ottaa näetsen pannuun myös äärioikeistolaisia ja rasisteja, koska Jenkkilä on juuri sellainen monikansallinen ja monikulttuurinen etnohelvetti, jollaisen olisi heikäläisten uskonnon dogmien mukaan kuulunut luhistua kasaan jo aikoja sitten - mutta vaikka amerikkalaisessa yhteiskunnassa on nyt, kuten usein ennenkin, monenlaisia sosiaalisia ongelmia, ne ryökäleet kehtaavat porskuttaa enemmän tai vähemmän entiseen tapaan, eikä romahdusta näy. Muutettavat muuttaen vasemmistolaisten maailmanparantajien Amerikan-vastaisuus perustuu samaan: antiglobalismin papit, rabbit ja imaamit sanovat, että Jenkkilän olisi pitänyt romahtaa jo aikoja sitten, mutta ei siitä näytä valmista tulevan.

Pikkusormenkoukistajasnobeja sun muita apurahataiteilijoita tietysti jurppii se, että amerikkalainen massakulttuuri on niin pinnallista ja kuitenkin niin suosittua. No, juuri siksi, että Yhdysvallat on ottanut vastaan monenlaisia tulokkaita ja tuotteistanut monenlaisia kulttuureja, siellä osataan myös tuottaa sellaista kevyttä kenttäviihdettä, joka menee himaan koko ihmislajille. Muunmuassa tästä syystä Yhdysvaltain vihaaminen ja amerikkalaisuuden paheksuminen on - kuten Esa Saarinen kirjoitti M.A.Nummiselle yhdessä Terässinfonian kirjeistä - viime kädessä koko ihmiskunnan vihaamista, ja vaikka lattea, ikiteinimäinen ihmisvihaajuus onkin tekoälykköpiireissä suosittua, se ei ole rakentava, luova eikä aikaansaava asenne.

Mitä sitten tulee amerikkalaiseen korkeakulttuuriin, ainakaan sikäläisen kaunokirjallisuuden tasossa ei nähdäkseni ole moittimista: kaikkihan me olemme lukeneet sellaisten klassikoiden kuin Poen ja Twainin tuotantoa, ja jos kauhukirjailija Poe ei ranskaa solkkaavana, eurooppalaista kulttuuria tuntevana ja demokratiaa vierastavana hienostelijana ehkä kelpaakaan varsinaisen amerikkalaisuuden ikoniksi, huumorimies Twain oli reipas ulkoilmaihminen ja pohjimmiltaan etelän punaniskajuntti päästä varpaisiin. Hänen kielenkäyttönsä on rehevän maalaista, kuten kaikki Huck Finnin seikkailuihin alkuperäiskielellä tutustuneet tietävät: häntä onkin luonnehdittu ensimmäiseksi ”amerikankieliseksi” kirjailijaksi. Lisäksi hän oli tietysti myös moralisoiva idealisti, joka vastusti rasismia ja paheksui Yhdysvaltain imperialistisia toimia Filippiineillä ja Latinalaisessa Amerikassa - hän onkin hyvä esimerkki siitä, miten kansanomaiselta pohjalta amerikkalainen maailmanparantajuus ja ihanteellisuus pohjimmiltaan nousee. Sittemmin esimerkiksi Faulkneria on arvostettu edelläkävijänä ja uudenlaisten kerrontatekniikoiden kehittäjänä: hyvin tiukkojenkin korkeakulttuuristen kriteerien mukaan Yhdysvallat on suuri ja kiinnostava luovuuden valtakunta.

Amerikkalaisia on toki helppo moittia tekopyhyydestä: maan perustajaisät, jotka julistivat kaikkien ihmisten vapautta ja tasa-arvoisuutta, pitivät tunnetusti orjia, ja orjuuden lakkauttamiseen tarvittiin vuosikymmeniä itsenäisen maan historiaa sekä katkera sisällissota, joka vaati valtavasti uhreja, tuhosi infrastruktuuria ja jätti syvät henkisetkin arvet. Kuulemma Yhdysvallat ei ole kaikissa muissa konflikteissaan yhteensäkään menettänyt yhtä suurta määrää väestöstään kuin sisällissodassaan; eikä jälleenrakennusvaihekaan mennyt aivan putkeen, saati sitten mustien aseman parantaminen. Näillä oli kyllä päteviä poliittisia ja intellektuelleja johtajia ja esikuvia, kuten Booker Washington ja W. E. B. Du Bois, mutta etelässä mustia ei sodan jälkeenkään otettu vakavasti, joten suurin osa ei mieltänyt kouluttautumisen kannattavan; toisaalta teollistuvassa pohjoisessa oli tarjolla työläistöitä, jotka eivät vaatineet koulutusta. Tietyssä vaiheessa ne työt loppuivat, mutta pohjoiseen muuttaneet mustat jäivät paikalleen asuttamaan huume- ja rikollishelveteiksi muuttuvia gettojaan, joiden nuorison keskuudessa hyvää koulumenestystä on tietysti pidetty porukan pettämisenä - yliopistoon on ollut lupa päästä vain korisjoukkueen kautta. Merkittävimmät mustaa väestöä aktivoineet uudet aatteet, kuten Mustat Muslimit ja afrosentristinen pseudotiede, ovat olleet lähinnä käänteisesti rasistisia ja itse asiassa vain vahvistaneet epävirallista apartheidia.

Hävinneen etelän katkeruus ruokkinee osaltaan ns. valkoisen roskaväen keskuudessa samantyyppistä itsesäälistä uhrimentaliteettia, joka on hidastanut mustien yhteiskunnallista nousua (”ei meidän kannata kouluttautua, kun ei meikäläisille anneta töitä kumminkaan”). Etelän koko taloudellinen infrastruktuuri tuhoutui sodassa ja entisiä plantaasinomistajia vaipui vauraudesta kaikkein kurjimpien sekaan. Vaikka korskea orjapiiskurimassa ei sinänsä olisikaan omiaan herättämään myötätuntoa, on selvää, että katkera tappio nöyryytyksineen jää painamaan jälkipolvienkin mieltä ja myrkyttämään yhteiskunnallista ilmapiiriä. Tällaiselle pohjalle kasvaa herkästi kaikenlaisten rotuylpeysliikkeiden, uskonnollisen äärioikeiston ja ns. identiteettikristillisyyden - noiden kahden ensinmainitun sekamuodon - kaltaisia rikkaruohoja. Ne antavat köyhille valkoisille syrjäytyneille itsetuntoa ja selkärankaa, mutta samalla pitävät heidät syrjässä yhteiskunnan valtavirrasta, koulutuksesta ja sosiaalisesta noususta - sanalla sanoen estävät heitä toteuttamasta amerikkalaista unelmaa.

Mitä sitten itse amerikkalaiseen unelmaan tulee, sille voi nauraa ja sitä voi pilkata materialismiksi, mutta edelleenkin se tuntuu pitävän amerikkalaisen yhteiskunnan elossa ja jatkuvassa liikkeessä. Se houkuttelee maahan yhä uusia siirtolaisia, ja koska amerikkalainen massakulttuuri on myyty maapallon syrjäisimpiin kolkkiin kertomaan amerikkalaisista arvoista, burušaskia puhuva Ahmed Karakorumin vuoriltakin tietää jo Yhdysvaltoihin saapuessaan, mikä maa ja mikä valuutta on kyseessä, mitkä arvot siellä ovat voimassa ja miten siellä noin suurin piirtein on mahdollista pärjätä ja saada sitä valuuttaa tienatuksi lisää. Tämän lisäksi amerikkalainen unelma pystyy vauhdittamaan myös kantaväestöä perustamaan uusia yhden asian liikkeitä, keksimään uusia harrastuksia ja kehittelemään uusia aatteita. On kuvaavaa, että Eurooppa katsoo eroavansa Yhdysvalloista edukseen sosiaalivaltion ja ympäristönsuojelun saralla - mutta sekä hyvinvointivaltio että vihreys ovat kuitenkin amerikkalaisia ideoita alkujaan ja peräisin rapakontakaisesta suuresta ajatustehtaasta. Jopa Amerikan-vastaisuus on tuontitavaraa USA:sta - vai mistä se teidän Chomskynne muka on kotoisin?

Myös puheet amerikkalaisesta imperialismista menevät jossain määrin kohteestaan ohi. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa on toki jo kauan harrastettu holtittomia poliisitoimia, mutta ainakin osassa niistä on ollut kysymys siitä, että jokin paikallinen eliitti onnistui luotettaviksi antikommunisteiksi julistautumalla käyttämään Yhdysvaltoja hyväksi omiin tarkoituksiinsa ja oman kansansa sortamiseen. Maailmasta eristäytymisen perinne on maassa varsin voimakas, joten mitään tietoista ja harkittua, parlamenttiväittelyjen alaista ”imperialismia” ei Yhdysvalloissa käsittääkseni ole, pikemminkin kömpelöitä yrityksiä saada milloin mikäkin ongelma katoamaan ampumalla mörssärillä tai muulla hehtaaripyssyllä jokunen šrapnelli sen ladon suuntaan, jossa ongelma sijaitsee, ja toivomalla, että edes yksi kartessi mäjähtäisi ladon seinään.

Tällainen mielikuva minulla oli jo vuonna 1983, kun amerikkalainen sotalaiva yritti kurittaa jotain Libanonin sisällissodan jenkkivihaajiksi tiedettyä osapuolta (sillä kertaa se ei näköjään ollut Hizbollah, vaan druusit) ampumalla tykillä veden yli. Siitä saattoi sanoa vain kuivan hirtehishumoristiseen deadpan-tyyliin: katsokaa, kuinka amerikkalaiset ottavat vastuuta. Huomattava osa amerikkalaisiin kohdistuvasta katkeruudesta pitkin maailmaa johtuu lähinnä siitä, että amerikkalaisilta odotetaan tietoisempaa, suunnitelmallisempaa ja pitkäjänteisempää - etten sanoisi imperialistisempaa - johtajuutta sen sijaan että tullaan vain Beirutin edustalle isolla taistelulaivalla, näytetään aseistautuneelta ja vaaralliselta ja pamautellaan kanuunanjysyjä ihmisten niskaan. Maailmalla moititaan Amerikkaa siitä, ettei se ole kyllin Amerikka eikä hoida hommaansa - siis Amerikkana olemisen hommaa - riittävän hyvin. Vaihtoehdot vain ovat vielä huonompia - vai haluaisitteko oikeasti Kiinan tai Venäjän astuvan maailmanvaltiaan remmiin Yhdysvaltojen tilalle? (Brasilia ehkä voisi menetelläkin.)

Hyvänsuopana miehenä olisin melkein valmis uskomaan, että amerikkalaiset uuskonservatiivit, tai edes osa heistä, pyrkivät vilpittömästi juuri tällaiseen vastuunottoon. Valitettavasti he ovat entisiä tais- ei kun entisiä trotskilaisia, siis juuri sellaisia vallankumousromantiikalla päänsä sekoittaneita radikaaleja, jotka eivät koskaan ole oikeasti arvostaneet demokratiaa saati ymmärtäneet sen päälle, eivätkä siis tiedä mistä päästä sitä pitäisi esimerkiksi Irakissa ryhtyä rakentamaan. Niinpä sekin sotaretki taitaa mennä tavanomaiseksi variksien ampumiseksi tykillä - valitettavasti vain siinä tahtoo kuolla varisten sijasta ihan ihmisiä, kun amerikkalaisten tykeissä on niin tuhdit patit.

Panu Höglund