Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Historia

terrorismi, itsenäisyysaktivismi, Venäjän valta, sortovuodet, Suomen suuriruhtinaskunta

Helsingin yliopiston historian dosentti Teemu Keskisarja näkyy historioitsijana painivan kovemmassa sarjassa kuin hänen sukunimensä antaa ymmärtää, sillä Hesarissa hän kertoo meille sellaisen tarinan Suomen historiasta, joka on aikaisemmin jäänyt kuulematta: helsinkiläisillä lyseolaispojilla oli vuonna 1905, suurlakon ja Venäjän vallankumouksen kenraaliharjoituksen aikoihin ihan oikea terroristijärjestö, Verikoirat, joka teki poliittisia murhia - näiden uhreiksi joutui haastattelun mukaan sekä ”pettureiksi” miellettyjä syntyperäisiä suomalaisia että venäläisiä sotilaita ja santarmeja.

Viime aikoina aiempi kuva Suomen historiasta on saanut odottamattomia uusia sävyjä, sillä nyt kun taistolaisaikojen pyrkimys fasistileimojen jakamiseen ja 1990-luvun alun isänmaallisen innostuksen siivittämä vastareaktio on ohi, nuoret historioitsijamme - ja onhan Keskisarja ainakin minua nuorempi - ovat paneutuneet isänmaan menneisiin aikoihin yksinkertaisesti kiinnostavana tutkimuskohteena. Niinpä julkisuuteen ovat tulleet Oula Silvennoisen tutkimus saksalaisten keskitysleireistä Suomessa sekä Mikko Ylikankaan - onkohan hän sukua Heikille? - selvitys suomalaisten huumeidenkäytöstä hippiaikoja edeltäneinä vuosikymmeninä. Vaikkei historioitsija olekaan, Hannu Lauerma on nostanut framille isänmaan vanhoiksi ja hyviksi mainittuja aikoja varjostaneet tärähtäneet uskonlahkot, joista ainakin osa nautti omana aikanaan yllättävänkin suurta yhteiskunnan hyväksyntää. Tuona aikana asioita, jotka tapahtuivat kristillisyyden nimen suojissa, oli tapana suvaita, vaikka ne olisivat olleet laittomiakin - esimerkiksi aseista kieltäytyminen uskonnon varjolla oli sallittua - joten hyvinkin rankka seksuaalinen hyväksikäyttö kävi päinsä, kun sitä johtamassa olivat hurskaat vanhatpiiat. Lauerma on myös kiinnittänyt huomiota siihen, että biologinen sodankäynti pernaruttopöpöillä ei suinkaan ollut tuntematonta Suomen itsenäisyyden isänmaallisille esitaistelijoille.

Keskisarjan tutkimat vuoden 1905 teinipojat eivät sentään levitelleet mitään hitiöitä, vaan tappoivat uhrinsa ihan reilusti pyssyllä ampumalla. Vapaa-ajan murhaharrasteen ohessa he kävivät lyseota, jossa he ilmeisesti menestyivät kohtuullisen hyvin, mitä nyt välillä saivat arestia körssin röyhytyksestä. Poikien jengillä oli uhmakas ja uhkaava nimi - Verikoirat - ja touhussa tuntuu olleen aika lailla Huckleberry Finnin ja Tom Sawyerin seikkailuleikkien makua. Jolleivät leikit olisi johtaneet oikeiden ihmisten hengenmenoon, ne olisi helppo kuitata nuorukaisten ikäkauden mukaisena harmittomana hillumisena. Toki porukalla oli ilmeisesti pari vanhempaa johtajaa tai koordinaattoria, jo kaksikymmentä vuotta täyttäneitä nuoria aikuisia, joita pojat lienevät ihailleet esikuvina ja joihin he varmaan koettivat tehdä vaikutuksen olemalla kovia ja armottomia.

Keskisarja puolustelee poikien touhuja sillä, että tsaarin satraappien Suomeen kohdistamat sortotoimet herättivät kansassa aiheellista huolta maan ja äidinkielen tulevaisuudesta. Suomen sortovuodet olivat toki lasten leikkiä verrattuna 1900-luvun suurten diktaattorien toimeenpanemiin hävityksiin, mutta se, että totutut kielelliset ja kulttuuriset erioikeudet oltiin noin vain ja ilman valitusoikeutta riistämässä, johti tietysti katkeriin ja kiukkuisiin vastareaktioihin: kun yksi yhteiskuntasopimuksen osapuoli (tässä tapauksessa keisari ja Venäjä) alkaa menetellä laittomaksi ymmärretyllä tavalla, siitä seuraa väistämättä, että muutkin ryhtyvät laittomuuksiin ollakseen samalla viivalla.

Verikoirajengin teot saavat tietysti Suomen sisällissodan omana aikanaan poikkeuksellisen raaoilta näyttäneet julmuudet muuttumaan jossain määrin järjellä tajuttavammiksi. Sisällissota ja sitä edeltäneet levottomuudet eivät tulleet kaikille niin yllätyksenä kuin maaseudulla kaukana vallan, politiikan ja katupolitikoinnin keskuksista eläneelle isoäidilleni. Poliittinen väkivalta ja raaistuminen olivat jo yli vuosikymmenen ikäinen ilmiö silloin kun iso rähinä repesi, ja maassa oli kolmekymppisiä karjuja, jotka olivat oppineet pois ihmishengen kunnioituksesta jo nuorina poikina. Kaiken lisäksi nämä karjut olivat lyseonkäynyttä ja oppinutta yläluokkaa. Väkivallan perinne oli jo vakiintunut maan poliittiseen elämään, ilmeisestikin molemmille puolille. Ei siis oikeastaan hämmästytä, että sisällissodan aikaisissa ”lentävissä osastoissa” oli alaikäisiä poikiakin veritöitä tekemässä: siinä vaiheessa se ei tietenkään ollut mitään uutta.

Verikoirasakin jäsenet eivät ilmeisesti joutuneet itsenäistyneessä Suomessa mitenkään hunningolle. Päin vastoin useimmat tuntuvat sittemmin olleen ihmisiksi, kun heillä oli ympärillään yhteiskunta, joka näytti rauhallisen ja rakentavan elämän mallia. Ihminen on sellainen laumaeläin, että se tekee tyhmyydet joukon mukana ja rauhoittuu joukon mukana. On kuitenkin itse kunkin syytä miettiä, olemmeko ollenkaan niin kaukana noista ajoista ja tarvittaisiinko paljoakaan villitsemään nykynuoriso murhiin ja raakuuksiin. Moiseen soveliaita aatteitahan tässä ajassa piisaa niin oikealla kuin vasemmallakin; sitä paitsi keskuudessamme on henkilöitä, jotka ovat alati valmiita kutsumaan avukseen itänaapurista juuri tuontyyppiseen poliittiseen väkivaltaan kasvaneita aineksia. Lähimmät vertailukohteet viime vuosisadan alun suomalaisille ”verikoirille” löytyvätkin Venäjältä - Hesarin kuukausiliitehän on juuri käsitellytkin näitä ryhmiä laajassa kuvareportaasissaan.

Panu Höglund