Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Suomi, Grönlanti, arktinen hysteria, pohjoismainen elämäntapa, ujous, varautuneisuus, suomalaisen ujouden kulttuurihistoria, suomalainen mies ei puhu eikä pussaa

Suomeen asettunut kansatieteilijä Edward Dutton on kuulemma verrannut suomalaisia inuiteihin - siis eskimoihin, grönlantilaisiin. Onhan se mukavaa päästä eksoottisen alkuperäisasukkaan kirjoihin aina silloin tällöin, kun tuo peniskotelo ja tuo nenärengaskin tahtovat käytön puutteessa lahota tuonne vaatekaapin pohjalle…ai, anteeksi, eiväthän ne eskimot käyttäneetkään peniskoteloita ja nenärenkaita, ja liian kylmäkin tietysti olisi. Pannaan sen sijaan peskit päälle ja lyly ja kalhu jalkaan, ja lähdetään karhua metsästämään keihäät tanassa. Sitten kun se on kaadettu, pidetään kunnon peijaiset, napataan kärpässieniä ja pannaan jalalla koreasti noitarummun säestyksellä kunnes pää menee sekaisin ja tajunnan ovet avautuvat…ai, anteeksi, noitarummuthan olivat saamelaisten juttu, ja Lapistakaan ei ole kolmeen vuosisataan löytynyt ainoatakaan sellaista.

Vielä minun lapsuudessani me pikkupojat opimme uskomaan ulkomaalaisilla olevan hassuja käsityksiä suomalaisista. Siis huomatkaa: me uskoimme, että ulkomaalaiset uskoivat meistä kaikenlaista naurettavaa. Meillä olikin sitten erinomaisen hauskaa haaveillessamme jo etukäteen, kuinka sitten aikuisina syötämme ulkkareille kaikenlaista pajunköyttä siitä, millaisia sanoinkuvaamattomia perinnäistapoja Suomessa muka harjoitetaan, ja yritämme saada heidät sitten harjoittelemaan näitä ”traditioita” itsekin. Äidin kanssa kehittelimme piloillamme muka bisnesideaakin siitä, kuinka juotamme saksalaisille turisteille echt finnisches Väinämöinen-Wasser, siis tavallista suomalaista kraanavettä, ja syötämme heille echt finnisches Muinais-Essen eli kotitekoisia lihapullia, samalla kun esitämme omasta päästä keksimiämme heimorituaaleja. Tietenkin kovaa maksua vastaan.

Valitettavasti vanhat suomalaisia koskevat ennakkoluulot ovat sittemmin varisseet pois, joten nerokas bisnesideamme täytynee haudata suosiolla. Nykyään kaikki Yhdysvalloissakin tietävät, että Suomi on huipputekninen Nokia-maa, jossa pikkulapsetkin puhuvat kännykkään. Itse asiassa, jos haluamme pitää hauskaa paikallisten kustannuksella ulkomailla käydessämme, meidän pitää varmaan jo ruveta kertomaan liioiteltuja tarinoita Suomen tietoteknistymisen tasosta ollaksemme ollenkaan uskottavia: jokaisella suomalaisella on USB-liitäntä peräaukossa ja langaton nettiyhteys korvan takana, ja Googlen hakusivu heijastetaan silmän sisällä olevasta mikrokamerasta verkkokalvoille aina kun netistä pitää hakea jotain. Tosin nämäkään jutut eivät ole kovin hauskoja, koska ne saattavat jo ensi vuonna olla totta, ainakin se USB-liitäntä.

Minulla on hieman sensuuntainen epäilys, että Edward Dutton, joka on nyt kirjoittanut suomalaisten inuiittimaisuudesta, on joutunut samantyyppisen pilan uhriksi. Netistä löytyy jonkin verran Duttonin itse kirjoittamia popularisoivia kuvauksia suomalaisista, jotka vaikuttavat hirveältä kliseiden kierrätykseltä. Osa Duttonin heitoista on suorastaan paikkaansapitämättömiä. Hän on sen verran ihastunut eskimoideaansa, että laukoo siihen vedoten melko rohkeitakin väitteitä.

Esimerkiksi se heitto, että suomella ja eskimokielillä olisi hyvin samanlainen kieliopillinen rakenne, on yksinkertaisesti roskaa. Suomessa voidaan kyllä tehokkaasti johtaa uusia sanoja päätteitä lisäämällä, mutta suomi ei ole läheskään sellainen polysynteettinen kieli kuin eskimokielet: me emme sano esimerkiksi ”kolmihmisautoryskyjytykuolivat”, vaan ”kolme ihmistä kuoli auto-onnettomuudessa”. Taannoinen tutkimus itse asiassa osoitti, että suomi ei oikeastaan poikkea kieliopillisilta keinoiltaan niin paljon eurooppalaisesta keskivertokielestä kuin yleensä luullaan.

Samanlaisia naurettavia yleistyksiä Duttonilla on muitakin. Hänen mielestään Suomessa oltiin metsästäjä-keräilijöitä pitempään kuin muualla Pohjoismaissa. Minä en olisi tästä ollenkaan niin varma. Tuntuu siltä, että Dutton on tässä asiassa sekoittanut toisiinsa suomalaiset ja saamelaiset, sillä kyllähän asia on niin, että suomalaiset ovat tässä maailmankolkassa historiallisesti edustaneet sitä paikalleen asettuneiden maanviljelijöiden kulttuuria, joka on syrjäyttänyt paimentolaiset saamelaiset.

Dutton korostaa myös, että Suomi on teollistunut myöhään ja että tämän kompensoimiseksi Suomessa, kuten Grönlannissa, kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja (metsästäjä-keräilijäaikoja?). Tämäkään ei ole - diplomaattisesti asian ilmaistakseni - kovin osuva tulkinta. Sotakorvausvaatimusten takia Suomi kyllä äkkiteollistettiin toisen maailmansodan jälkeen, mutta tämä tuskin olisi onnistunut, ellei maassa olisi ollut ennestään merkittäviä teollisia perinteitä. Sahateollisuutta täällä on ollut aina 1800-luvulta, se on ulottanut vaikutuksensa syvälle Järvi-Suomeen, ja suomalainen vanhojen hyvien aikojen nostalgiakuvasto on tyypillisimmillään tukkikämppäromantiikkaa. Ihailtu juureva alkusuomalainen on pikemminkin metsätyöläinen - tukkijätkä - kuin peskit päällä hiihtävä turkismetsästäjä.

Tukkijätkä on Suomelle sitä mitä paukkurautoja kantava lehmipaimen on amerikkalaiselle populaarikulttuurille, ja tukkijätkä edustaa samantyyppistä individualismia. Tukkijätkän työ on teollistuvan maan työtä, modernimpi vaihtoehto maanviljelylle: Tukkipoika se lautallansa on kuin vesilintu, huhhei ja laulamme, ja on kuin vesilintu - siis vapaa mies. Tukkipoika se lautallansa on iso herra, huhhei ja laulamme, ja se on iso herra - siis irrallaan maaseudun tiukasta säätyjaosta, jossa renki on renki ja talollinen talollinen, ja siirtynyt moderniin kapitalismiin, jossa tukkipojan raha on yhtä hyvää kuin kenen tahansa muunkin raha. Onkin merkityksellistä, että jätkä, siis ”tukkimies”, on suomen kielessä siirtynyt tarkoittamaan mieshenkilöä yleensä, samalla tavalla kuin Kumpel, alkujaan ”kaivosmies”, on saksan nykypuhekielessä ”kaveri”.

Dutton näkee myös jonkinlaisia syvällisiä mystisiä ulottuvuuksia siinä, että suomalaiset antavat lapsilleen luontonimiä, kuten Tuuli tai Kastehelmi, kun taas skandinaaveilla perinteiset nimet liittyvät usein sotaan ja sodankäyntiin - esimerkiksi Gunhild sisältää sanat gunnur ja hildur, jotka molemmat tarkoittavat taistelua. Tässä nyt vain on sellainen pikku ongelma, että suomalainen etunimiperinne oli käsittääkseni ennen kansalaisromantiikkaa täysin kristillistynyt, ja nämä luontonimet taitavat kaikki olla aika myöhäsyntyisiä keksintöjä. Sitä paitsi luontoon viittaavia etunimiä löytyy kyllä skandinaavisestakin perinteestä, kuten Snjólaug(alkuosa tarkoittaa ”lunta”) ja Sólveig (alkuosa tarkoittaa aurinkoa, vrt. suomen Päivyt), puhumattakaan siitä, että kasvien nimiä on käytetty tytönniminä yleiseurooppalaisestikin: veronica on tädyke ja erica on kanerva. Ja kun kerran olen vauhtiin päässyt, muistutan, että Kevät tytönnimenä ei ole suomalainen keksintö, vaan Vesna on entisen Jugoslavian alueella aika tavallinen nimi. Itse asiassa sekä Päivyt että Kevät ovat hankalia nimiä, joita kukaan ei osaa taivuttaa oikein, koska sekä Päivyen, Kevään että Päivytin, Kevätin tuntuvat vääriltä taivutusmalleilta: ensimmäinen teennäisen runolliselta, jälkimmäinen kieliopillisesti virheelliseltä.

Dutton korostaa myös suomalaisten ujoutta ja vaiteliaisuutta, jota hän myös pitää arktisena eskimopiirteenä. Itse nuoruuteni sairaalloisesta ihmispelosta kärsineenä olen tasan viimeinen henkilö kiistämään suomalaisten ujoutta ja vähäpuheisuutta, mutta minulla on hiukan sellainen kutina, että jos on olemassa erityinen suomalainen tapa olla ihmisarka tai varovainen, se tuskin on historiaton, ikuinen kulttuurin osa. Kun pohdin oman ujouteni ja vähäpuheisuuteni syitä, kyllä ne ovat olleet lähinnä henkilöhistoriallisia (koulukiusaaminen, naissuhdenöyryytykset ym.). Kotoa saamani kasvatus ei kuitenkaan ollut mitenkään yksiselitteisesti ihmisarkuutta ruokkivaa lajia, pikemminkin päinvastoin. Isoisäni oli seurallinen, itsetuntoinen ja hyvinkin puhelias mies, jota mikään ujous ei pidätellyt, ja jotenkin minusta tuntuu, että se kuului hänen lapsuutensa pohjalaiseen maalaiskulttuuriin yleensäkin.

Ongelma oli pikemminkin siinä, että koulussa sitten törmäsin varkautelaisille yleisemminkin luonteenomaiseen kirosanapitoiseen, työväenluokkaiseen ja vulgääriin nuorisokulttuuriin, johon sopimattomana hahmona sain jatkuvasti turpaani, koska en osannut olla kuten muuttii jätkät. Siellä minusta sitten vuosien aikana miehissä rusikoitiin itsetunto ulos. Minusta tuntuu, että suomalaisten mahdollisen varautuneisuuden taustalla ovat juuri tuollaiset tilanteet ja niihin joutumisen pelko ja vaara; ja ne ovat yleistyneet vasta maansisäisen muuttoliikkeen myötä, eli suhteellisen äskettäisten yhteiskunnallisten muutosten tuloksena, kun täällä on jouduttu siirtymään leivän perässä kohti kasvukeskuksia (tai Ruotsia, för den delen). On aina jouduttu uusiin sosiaalisiin ympäristöihin, joissa ei sitten ole oltu varmoja siitä, osataanko käyttäytyä, ja varmuuden vuoksi ei sitten ole käyttäydytty mitenkään, vaan on vetäydytty omaan kuoreen. Isosiskoni kuvasi joskus snobismi-nimisen ilmiön sanomalla, että se on sitä kun Kuhmon keskustan asukkaat väittävät Lentiiran peräkyläläisten haisevan pahalle. Täällä on aina jouduttu muuttamaan Lentiiroista Kuhmoihin - paikkoihin, joiden asukkaat ovat kamalan ylpeitä siitä, että ovat pienen askelen lähempänä Suurta Maailmaa^tm kuin peräkylä, mutta samalla tuskallisen tietoisia siitä, että siinä seuraavaksi isommassa paikassa he itse ovat haisevia peräkyläläisiä.

Kliseiden kolporteerausta kiinnostavampaa olisikin, jos joku vaivautuisi kirjoittamaan kirjan nimeltä Suomalaisen ujouden kulttuurihistoria, jossa pohdittaisiin vähäpuheisen suomalaisen syntyä ilmiönä ja stereotyyppinä ja varautuneisuuden nousemista, tai nostamista, kansallishyveeksi. Vain hieman liioitellen: ehkä suomalaisista on tehnyt ujoja ja puhumattomia vasta joku Zachris Topelius kirjoittamalla ruotsiksi pinon kirjoja, joissa sanotaan, että suomalainen on ja hänen kuuluu olla varautunut ja vähäsanainen.

Panu Höglund