Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Amerikka, Yhdysvallat, kommunismi, Eurooppa, maanosat, Kylmä sota, Jenkit, miehitys, Vastarintaliike, Neuvostoliitto

Fidel Castro on tuoreimpien uutisten mukaan päässyt niin ikämiehen ikään, että on ehkä tulossa aika katsella majoitusta kaikkein korkeimmilta tahoilta. Valta on tiettävästi liukumassa veljelle, Raúl Castrolle, josta en tiedä juurikaan muuta kuin että häntä muinaisessa Spiegelin jutussa karahteerattiin kovin stalinistiseksi asenteiltaan. Vapautumista ei siis ole Kuuban poliittiseen järjestelmään tiedossa, vaikka pitkä parta lopulta menisikin poikki.

Kuuba oli tunnetusti kuusi-seitsemänkymmenluvulla radikaalien suosittu pyhiinvaelluskohde, mitä en sinänsä hirveästi ihmettele. Kylmän sodan kahtiajakautuneessa maailmassa oli hyvinkin uskottavaa nähdä Eurooppa ja Latinalainen Amerikka toistensa peilikuvina. Kun Euroopassa Yhdysvallat tuki demokratiaa ja Latinalaisessa Amerikassa diktatuureja, uskoisin aika monen järkeilleen, että Neuvostoliitto, joka tuki Euroopassa diktatuureja, saattaisi Latinalaisessa Amerikassa tukea jollei nyt suorastaan demokratioita, niin maanosan yleiseen meininkiin verrattuna kohtuullisen siedettäviä maita. Kuuban koulutus ja terveydenhuolto tiedettiin korkeatasoiseksi; ja jos niitä sitten ylläpidettiinkin Neuvostoliiton avokätisellä ”kehitysavulla”, Kuuban virallinen kanta oli, että juuri tällainen pitääkin kehittyneen maan (NL) ja kehitysmaan (Kuuba) oikeudenmukaisen suhteen ollakin.

Vaikka Euroopassa jokin Itä-Saksa ei ollut mitenkään uskottava haastaja Länsi-Saksalle, kyllä minä uskon, että Kuuba vaikutti joskus seitsemänkymmenluvulla varsin vakavasti otettavalta vaihtoehdolta Latinalaisen Amerikan muille maille, joiden pääasiallinen ongelma ei ollut niinkään kommunismi kuin sotilasjuntat ja kuolemanpartiot. Siinä missä eurooppalainen kommunismi romahti 80-luvun lopussa, Etelä-Amerikassa oli mahdollista vuosikymmentä-paria aikaisemmin sanoa vakavalla naamalla, että kapitalismi, markkinatalous ja monipuoluedemokratiat olivat romahtaneet aivan yhtä peruuttamattomasti. Jopa vakaudestaan ja vauraudestaan tunnettu Uruguay, ”Latinalaisen Amerikan Sveitsi”, oli ajautunut ensin sissisotaan ja sitten sotilasjuntan käsiin. Kokonaan toinen asia on, että vaikka esimerkiksi meillä ”sotilasjuntan” miellettiin tarkoittavan yksinomaan äärioikeistolaista, köyhiä huvikseen sortavaa sadistikoplaa, maanosassa esiintyi myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kasvattamiseen suuntautuneita, esimerkiksi maareformia väkisin ajaneita sotilashallituksia. (Yksityiskohdista kiinnostuneita neuvon perehtymään Pekka Valtosen vuosituhannen vaihteen paikkeilla ilmestyneeseen Latinalaisen Amerikan historiaan.)

En kylläkään oikeastaan usko, että Kuuban länsi-intellektuelleissa herättämä myötätunto olisi ollut seurausta yksinomaan tai edes etupäässä poliittisesta solidaarisuudesta. Pikemminkin kyse on siitä aika elementäärisestä myötämielisyydestä, jota Daavid vastaan Goljat -asetelma inspiroi useimmissa ihmisissä. Vaikka ei olisikaan erityisen vasemmistolainen tai kolmasmaailmahenkinen, voi jonkinlaisessa talvisodan hengessä asettua puolustamaan pienempää.

Sinänsähän Kuuban ja Yhdysvaltain välinen riita ei yksinomaan johdu kommunismista. Siinä on hyvin paljon perheriidan makua. Kuuba oli alkujaan Espanjan uskollisin siirtomaa, joka aloitti itsenäisyyssotansa vasta aivan 1800-luvun lopussa. Espanjalaiset lähettivät vastarintaliikettä tukahduttamaan kovaotteisen kenraalin, ja sota raaistui siinä mitassa, että Yhdysvallat lähettivät joukkonsa saarelle ajamaan espanjalaiset ulos. Valtaa ei kuitenkaan annettu vastarintaliikkeen hallitukselle, vaan jenkit asettuivat itse taloksi saarelle ja kohtelivat tummaihoisia kuubalaisia usein rasistisesti. Ensimmäisen miehityksen jälkeen amerikkalaiset miehittivät Kuuban vielä uudestaan ja sekaantuivat maan myrskyisään sisäpolitiikkaan myöhemminkin. Toisaalta siinä vaiheessa kun maata hallitsi kovapintainen diktaattori Machado, Yhdysvallat osoittautui haluttomaksi häntä kaatamaan kuubalaisten pyynnöistä huolimatta, vaikka mies ei ollutkaan edes Washingtonin mieleen ja vaikka amerikkalaiset olivat miehityksen jälkeen sisällyttäneet Kuuban perustuslakiin oman pienen pränttinsä, jonka perusteella USA:lla oli oikeus ja velvollisuus tulla Kuuban kansan avuksi sortajia ja vieraita valloittajia vastaan.

Kuubalaiset näkevät Yhdysvallat siis isonaveljenä, jolta kovasti odotettiin apua, joka oli auttavinaan ja lupasi apua, mutta petti aina. Toisaalta taas vuoden 1962 ohjuskriisi, jonka aikana Fidel oli valmis panemaan oman maansa alttiiksi tuhoisalle ydiniskulle vain kostaakseen jenkeille kaikki nöyryytykset, oli luonnollisesti tavallisenkin amerikkalaisen mielestä sellainen temppu, ettei sitä herkästi annettaisi anteeksi mitään poliittista väriä edustavalle valtionpäämiehelle. Mutta Fidel olisi tuskin ryhtynyt moiseen älyttömään uhkapeliin, jollei hänellä - ja kuubalaisilla yleisemminkin, sillä kaikesta huolimatta hänellä on maassaan merkittävästi aitoa kannatusta - olisi mielestään henkilökohtaista syytä kantaa kaunaa isolleveljelle.

Fidelistä kerrotaan, että hän lähetti pikkupoikana kirjeen Yhdysvaltain presidentille, jossa hän mm. pyysi kymmenen dollarin seteliä, koska ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Kirjeeseen vastattiin kohteliaasti, mutta kymmentä taalaa kuoressa ei tietenkään näkynyt. Tarina kuulostaa osuvassa vertauskuvallisuudessaan tyypilliseltä historialliselta kaskulta, mutta jos siinä on pätkääkään totta, presidentin (joka lienee ollut Franklin Delano Roosevelt) olisi varmaan kaikkien myöhempien tapahtumien valossa kannattanut lähettää pikku-Fidelille se kymppi.

Karismaattinen Fidel on ennen muuta maanosansa caudilloperinteiden jatkaja ja nationalisti; kommunismi tuntuu olevan pohjimmiltaan neuvostoystävyyden ulkopoliittisen tarpeen vuoksi omaksuttu poseeraus (älkäämmekä tietenkään unohtako sitäkään, että sillä saadaan mukavasti nostettua jenkkien ketutuskäyrää), jos kohta irvistys sittemmin onkin kasvanut naamaan kiinni. Ennen kaikkea Kuuban ideologia on vapaussotaveteranismia, eli yhteiskunta toimii Granma-laivalla seilanneen sukupolven ehdoilla ja mieliksi. Vapaussodan muistoihin jämähtäminen sinänsä on monien vastaitsenäistyneiden maiden ongelma, eikä sekään ole epätavallista, että maata johtaa tolkuttoman kauan vapautustaistelun veteraani, joka keskittyy vain oman ja kaverien sankaruuden muistelemiseen kykenemättä oikeasti avaamaan tulevaisuutta kansalleen.

Panu Höglund